sunnuntai 10. lokakuuta 2010

MY LOVE SLEEPS BESIDES ME - IN THE FAINT LIGHT - I SEE...

My love sleeps besides me -
in the faint light - I see his manly jaw
give away - and the mouth of his
boyhood returns
with a softness softer
its sensitiveness tremblig
in stillness
his eyes must have look out
wonderously from the cave of the little
boy - when the things he did not understand -
he forgot
but will he look like this when he is dead
oh unbearable fact inevitable
yet sooner would I rather his love die
than/or him?

rakkaani nukkuu vieressäni -
heikossa valossa - näen hänen miehekkään leukansa
antautuvan - ja suu hänen
poikavuosiltaan palaa
pehmeääkin pehmeämpänä
sen herkkyys tuo värinä
hiljaisuudessa
hänen silmänsä kurkistelevat varmasti
pikkupojan luolasta
ihmetellen - kun asiat joita hän ei ymmärtänyt -
hän unohti
mutta näyttääkö hän samalta kun hän on kuollut
voi, sietämätön asia väistämätön
mutta sallisinko ennemmin hänen rakkautensa kuolla
kuin/vai hänen?

- Marilyn Monroe -
Välähdyksiä, sirpaleita (WSOY 2010)
kuva Alfred Eisenstaedt (Fragments)

lauantai 9. lokakuuta 2010

VÄLÄHDYKSIÄ, SIRPALEITA

Don’t cry my doll don’t cry
I hold you and rock you to sleep
hush hush I was only pretending now I’m
not your mother who died.

I shall feed you from the shiny dark bush
just left of the door

Marilyn Monroen Välähdyksiä, sirpaleita (Fragments, WSOY 2010, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen) on sensaatio, jota vailla Marilyn Monroen elämän väärinymmärryksestä kärsineet ovat saaneet olla tähän hetkeen asti. Tämän kirjan ovat toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment ja esipuhe on Antonio Tabucchin, siis jälleen paljon miehiä Marilynin ympärillä, mutta kerrankin heille on loistanut järjen armoitettu valo ja Marilynistä kerrotaan, ei se mikä Marilyn näytti olevan, vaan se mitä hän ajatteli. Kävin kirjaa läpi tuntohermoillani ja koin täydellisen tyydytyksen tilan: Vihdoinkin Marilyn Monroelle on annettu mahdollisuus tulla esiin omana herkkänä, älykkäänä, empaattisena, kirjallisena itsenään. Omanaan.


Jo esipuheessa aloin kyynelehtiä. Antonio Tabucchi ja esipuheen nimi on Perhosen pölyä.

Tämä teos on kolikon toinen puoli: se ei kumoa elokuvien Marilynin ihannekuvaa, tuota upeaa ulkokuorta jonka luonto Marilynille soi, vaan päinvastoin antaa sille uskomatonta voimaa. Ruumissa, jota Marilyn aika ajoin kantoi kuin matkalaukkua, eli älykön ja runoilijan sielu, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan.


…ja hänestä olisi sanottu, että Sylvia Plathin tavoin hän tappoi itsensä, koska oli liian herkkä ja älykäs, ja liian älykkäät ja herkät ihmiset kärsivät enemmän kuin vähemmän herkät ja älykkäät, ja heillä on taipumus tappaa itsensä…


”Kokoelmani kaunein perhonen ilmestyy yhtäkkiä minulle tuulen mukana ja tanssii tuulen tuiverruksessa.”


Perhonen tietää, että jos kaksi sormea puristaa sen siipiä, ne menettävät maagisen pölyn, jonka ansiosta se voi lentää.


Kenties Marilyn, joka oli haaveillut olevansa perhonen, eräänä päivänä ajatteli…


Marilyn kirjoitti paljon, joten kirja Välähdyksiä, sirpaleita on hänen kirjansa.  Hän kirjoitti siitäkin huolimatta, että kärsi jonkinasteisesta dysleksiasta, joka olisi tänä päivänä tunnistettu ja autettu. Hän kirjoitti runomaisia katkelmia ja runonaihioita paperilappusille ja vihkoon. Hän käytti myös mustaa Record-vihkoa, Waldorf-Astorian logolla varustettuja sivuja, italialaista kalenteria etc. Hän kirjoitti paitsi runoja, myös tavoitteitaan, pyrkimyksiään, kirjeitä, vuorosanojaan eri rooleihinsa, ostoslistoja, ruokaohjeita…Niin, tekee mieli kysyä, kuinka moni liittää Marilynin yhteyteen ruoanlaiton, runouden ja yleensä kirjoittamisen?


Hän oli myös äärettömän kunnianhimoinen näyttelijä, joka halusi lisäkoulutusta ja näytellä etenkin Shakespeare-rooleja Juliasta Lady Macbethiin. Hän uneksi Dostojevskin Karamazovin veljesten Grušenkan roolista, jonka hän toivoi voivansa tehdä Lee Strasbergin ohjauksessa. Hän halusi myös perustaa toiseen kertaan oman tuotantoyhtiön - tällä kertaa Marlon Brandon kanssa.

Näytelmäkirjailija Arthur Miller, jonka kanssa Marilyn oli avioliitossa ja jota hän ilmiselvästi rakasti todella, jopa vielä silloin kun filmattiin Sopeutumattomat ja heidän välirikkonsa tunnelmat näkyivät koko filmissä ja etenkin Marilynissa, on sanonut osuvasti:


Jäädäkseen henkiin hänen olisi pitänyt olla kyynisempi tai ainakin lähempänä todellisuutta. Sen sijaan hän oli runoilija, joka seisoo kadunkulmassa ja yrittää lausua säkeitään väkijoukolle, joka raastaa vaatteet hänen yltään.

Silti. Ei Marilynin olisi tarvinnut olla yhtään mitään muuta. Muiden olisi pitänyt olla muuta. Tämä hauras, älykäs nainen olisi tarvinnut sen ymmärryksen, jota nyt jälkikäteen hänelle vihdoinkin suomme. Me suomme ja hänen oma kirjansa suo. Elämä vihdoinkin sallii hänen olla hän.

Välähdyksiä, sirpaleita, mikä onnistunut nimi!, on erittäin intiimi teos. Vaikutelma on väistämätön, sillä joka toinen sivu on valokuva Marilynin henkilökohtaista kirjoitusta, hänen syvintä sisintään. Lukija on tirkistelijä, mutta nyt ymmärtääkseen ja antaakseen Monroen vihdoinkin käyttää omaa ääntään, eikä hänen tarvitse enää teeskennellä hilpeää, vaan hän saa vihdoinkin olla ihan oma itsensä.


Hän oli nainen, jolla oli yli neljänsadan teoksen kirjasto klassikoista (Milton, Dostojevski, Whitman) nykykirjailijoihin (Hemingway, Beckett, Kerouac). Hän luki myös Rilkeä, Freudia, Joycea…oli kiinnostunut maalaustaiteesta ja ihastuu Rodinin Jumalan käteen…Ilmeisesti vain Actors Studion opettaja, ohjaaja Lee Strasberg, jolle Monroe testamenttasi jäämistönsä, aavisti todellakin, kuka Marilyn oli.

Tämä kirja on vuoden koskettavin kaikille meille, jotka olemme vaalineet virvatulta saada Marilynista rehellinen kuva. Tämä teos on loistava osoitus siitä, että lopuksi tulee aina Totuus ja silloin Perhonen lentää!


Kun äsken katsoin ulos sairaalan ikkunasta jonka takana lumi aiemmin peitti kaiken näkymän olikin äkisti vaimennetun vihreä. Ruoho, takkuiset ikivihreät pensaat – tosin puut valavat minuun hivenen toivoa – lohduttoman paljaat oksat lupailevat ehkä kevään tuloa ja ehkä ne ounastelevat toivoa.


Älä itke nukkeni älä itke
pitelen sinua sylissäni ja tuuditan uneen
hys hys minä vain teeskentelin nyt etten ole
sinun äitisi joka kuoli.


Minä ruokin sinua tummana kiiltävästä pensaasta
heti ulko-ovesta vasemmalla.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Paula ja Susa 

perjantai 8. lokakuuta 2010

KIRJAILIJAESIKUVANI

Vastaan Amman ja Valkoisen kirahvin kirjailijaesikuvahaasteeseen:

Emily Dickinson räjäytti tajuntani!

Edith Södergran on osa sisintäni! Hänen runonsa nukkuvat kanssani....

Aila Meriluoto opetti minulle kaiken naisen rohkeudesta tehdä ihan mitä vain, kirjoittaa ihan miten haluaa, uskaltaa rakastaa ketä haluaa. Hän opetti minulle hypyn pimeään! Lukekaa täältä mitä olen kirjoittanut hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea.

Lukion äidinkielen opettajani kutsui minua kaikkien kuullen usein Suomen naispuoliseksi Waltariksi. Proosassa Mika Waltari on ollut suurin innoittajani. Sen lisäksi hän on maailman paras kirjailija.

Sylvia Plathin löysin myöhään, mutta hän oli minä - silloin joskus. Toinen minä. Samaistumiselta en välttynyt edes nähtyäni elokuvan Sylvia ja hänen tekstinsä oli minulle dynamiittia.
Osaan jo levitoida kynäni Virginia Woolfin henkeen tuoden mukaan kepeyden harhaa, pieniä pysähtyneitä hetkiä, tajunnanvirtaa...Toivossa syvä ja hyvä elää.

Ja sitten Siri Hustvedt...Näen unta, että kirjoitan kuin hän kirjoitti kirjansa Kaikki mitä rakastin. Hän on nykykirjailijoista minulle nyt kiinnostavin...


OLE VALMIS: PYYHI HUNAJA KUONOLTASI JA...

Ole valmis:
Pyyhi hunaja kuonoltasi ja ojentaudu parhaan kykysi mukaan näyttääksesi valmiilta kaikkeen.

- Nalle Puh -

No habra nadie en el mundo

SADONKORJUUN AUTUUTTA

Suppiksia kuivumassa...
ja suppilovahverokeittoa. Nam!

Ja näistä voit valmistaa Vanhanajan omenasoseen:

Pihapuun omenia, vaikka pudokkaita, sitruunan mehu + tilkka vettä, 3-5 kanelitankoa, sokeria, vaniljasokeria.

Kuori omenat ja leikkaa lohkoja, joita laitat uuninkestävään kattilaan. Kattilan pohjalle ensin tilkkanen vettä. Roiski välillä omenalohkoille sitrunamehua estämään niiden tummuminen. Laita sekaan myös kanelitankoja. Kypsennä omenia kannellla peitettynä uunissa 175 asteessa noin pari tuntia. Poista kanelitangot. Soseuta pehmeät omenat vispilällä.

Lisää valmiiseen soseeseen sokeria maun mukaan, lisää myös vaniljasokeria. Soseen voi pakastaa. Minä lisään jokaiseen pakastusrasiaankin kanelitangon.

Lahjavinkki: Kaunis lasipurkki täyteen omenasosetta ja kanelitanko tai kaksi soseen joukkoon.

Ja tästä alkoi omenan tie soseeksi:

SUKELLUS KUUMAAN AALTOON -KESKUSTELU JATKUU...


Sukellus kuumaan aaltoon keskustelu jatkuu nyt uusimmassa Anna -lehdessä toimittaja Maria Markuksen jutussa Nytkö jo? Ja kannessa: Apua, vaihdevuodet nelikymppisenä! Jutun asiantuntija on luonnollisesti kirjan kirjoittaja gynekologi Maija Kajan, joka on loistavassa kirjassaan asettunut naisen puolelle vaalien tämän terveyttä hievahtamatta. Tuo naisen terveys käsite ei ole ihan niin helppotajuinen juttu, kuin voisi nopealla päättelyllä luula, sillä pitää panostaa myös siihen, että nainen voi nauttia elämästään täysillä.

Minervan julkaisema Sukellus kuumaan aaltoon palaa nyt tulena monenikäisten naisten käsissä ja jo oli aikakin! Löydät kirjan arvostelun ja siitä käydyn keskustelun täältä.

Anna -lehdestä stabiloin mm. näitä:

Parhaat tervyshyödyt hoidosta saadaan, kun puuttuva estrogeeni korvataan jo ennen kuin estrogeenin puutteeseen liittyvät muutokset ehtivät vaurioittaa elimiä.

Hormonihoito voi tukea painonhallintaa parantamalla unen laatua ja tuomalla lisää energiaa. Näin moni jaksaa liikkua, ja syökin terveellisemmin. Estrogeeni tasapainottaa aivojen serotoniinitasoja, mikä hillitsee ruokahalua.

Estrogeenin pute on naisen terveydelle suurempi riski kuin estrogeenihoito.

Kannattaa syödä paljon kokojyväruista ja metsämarjoja, sillä niissä on fytoestrogeenejä eli estrogeeniä muistuttavia kasviaineosia. Myös pähkinät, soija ja siemenet ovat hyvää vaihdevuosiruokaa.

D-vitamiinilla on samoja suojavaikutuksia kuin estrogeenilla. Sitä kannattaa syödä purkista ympäri voden, sillä se vähentää todennäköisesti ainakin joidenkin syöpien, sepelvattimotaudin ja tyypin 2 diabeteksen riskiä sekä vahvistaa vastustuskykyä.

Miten sinä? Minä syön D-vitamiinia 50 mikrogrammaa, C-vitamiinia gramman ja sitten tietty vielä Beetä ja Aata, estrogeenia ja manteleita, jotka ovat loistoravintoa etenkin aivoille. En kehoita ketään noudattamaan minun annostuksiani, sillä noudatan amerikkalaisten lääkärien suosituksia ja olen tehnyt tätä jo nuoresta aikuisesta. Jokainen ottaa oman vastuunsa siitä, mitä suuhunsa laittaa.

Vahvaa Elämää Aikuinen Nainen! 

torstai 7. lokakuuta 2010

SELVIÄMISTARINA - ALKOHOLI PARISUHTEESSA

Selviämistarina – Alkoholi parisuhteessa (Minerva 2010) on Tuulevi ja Henrik Aschanin päiväkirjamerkintöihin perustuva kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun parisuhteesta muodostuukin kolmiodraama, jossa salarakkaana on alkoholi.

Kirjan alkusanat on kirjoittanut Tommy Hellsten, joka on itse kirjoittanut mm. huomiota paljon saaneen Virtahepo olohuoneessa kirjan. Tommy kertoo itse nähneensä alkoholismin sen kaikessa kauheudessa ja monista näkökulmista. Pariskunta Aschanin kirjasta Tommy toteaa:


He kuvaavat matkaa, jossa elämä murenee käsiin ja jossa tuska lopulta on niin suuri, ettei ulospääsyä näytä olevan. Kirja on rankkaa luettavaa mutta se on niin totta, koska alkoholismi perheessä on rankka sairaus. Siinä on lopulta kyse elämästä ja kuolemasta. Lukija ymmärtää, että sairaus etenee hitaasti. Hän näkee myös, että juuri tämä hitaus on syynä siihen, ettei sairautta osata käsitellä, vaan siihen sopeudutaan.

Tämä kirja. Tämän voi ottaa niin monella tavalla riippuen, mitä on itse asiasta kokenut ja/tai mieltä. Alkoholismilta kaikin tavoin varjeltuneelle tämä on kaunis ja varoittava selviytymistarina, jossa Henrik, alkoholisti, kokee pohjakosketuksen useasti, mutta siitä piittaamatta, kunnes:

Herään Mikkelin keskussairaalasta marraskuun lopun harmaana aamuna. Makaan sairaalan käytävällä sairaalasängyssä, tiputusletku käden selkämyksellä. Kummallinen kokemus. Miksi minä olen täällä? Onko tuo letku tosiaankin minun kädessäni? Havahtuminen on mieleenpainuva. Nyt on päättynyt jokin outo uni, jota olen koko ajan elänyt totena. Lähete kädessäni suuntaan suoraan Moision sairaalaan katkaisuhoitoon.

Ja mitä miettii Tuulevi, josta jo alkusanoissa Hellsten toteaa:

Kirjassa näkyy myös Tuulevin oma problematiikka; taipumus kantaa vastuuta ja olla vahva oman itsensä kustannuksella sekä se, miten juuri tämä problematiikka tekee mahdolliseksi sen, että alkoholismi kaappaa hänetkin. Hänestä tulee sairauden mahdollistaja.


Niin, alkoholistien vaimoja syytetään tavan takaa alkoholismin mahdollistamisesta. Heitä syytetään myös vahvuuteen sairastumisesta, liiasta vastuunkannosta ja jopa vallanhalusta. Heitä syytetään alituisesta varuillaanolosta ja siitä, että he haistavat hengitystä vaivihkaa, kuuntelevat aukeaako kaljapullon korkki talossa, narahtaako kirkkaan korkki, vai onko puoliso muuten vain levoton, josta tietää, että perjantai-iltana se lähtee ja sunnuntai-iltana saapuu runsaasti yhteistä tiliä käyttäneenä. Heitä syytetään siitä, että he tietävät tasan tarkkaan, että jonkun on kannettava vastuu lapsista, taloudesta ja yleensä elämän jatkumisesta, kun juoppo juo. Tai eihän ole juoppoja, on vain ’sairaita’, joita tulee ymmärtää. Olisi ollut kiinnostavaa kokea tämä kirja niin, että perheen alkoholisti olisikin ollut nainen. En ole koskaan kuullut naisen juomisesta syytettävän aviomiestä, en millään adjektiivilla. Päinvastoin! Sillä kun nainen juo, hänen katsotaan laiminlyövän perheensä ja etenkin lapset, hänet syyllistetään heti sataa ja hänelle lyödään vielä otsaan häpeän leima. Ja nyt ei olekaan enää kysymys sairaudesta, vaan piittaamattomuudesta muita kohtaan. Monet juovat naiset ovat joutunueet suljetuiksi mielisairaaloihin. Näin tapahtui mm. runoilija L Onervalle. Miehensä, Madetojakin, oli juoppo, mutta hän meni vähän vain lepäämään johonkin Huvitukseen tai mikä sen paikan nimi nyt olikaan.

Sanotaan, että alkoholisti keksii aina syyn juomiseensa. Niin tekee myös Henrik toistuvasti ja minua järkyttää eniten, että hän tekee sen poikansa rippijuhlissa saatuaan puhelinsoiton, että isänsä on kuollut. Mikä tahansa riittää juopolle syyksi juomiseen: Omaisen kuolema, ei tullutkaan lottovoittoa, vaimo on liian kaunis, sataa, vaikka on kesäloma, vaimo puhuu, vaimo ei puhu, kukaan ei ole silittänyt paitoja, Suomi hävisi jääkiekossa Ruotsille…Näitä syitä juomiseen ja selityksiä löytyy miljoona potenssiin ääretön ja yleinen, nyt vallalla oleva käsittelytapa vielä ruokkii alkoholistin selityslistaa, sillä nyt myös vastuunsa kantava vaimo, joka huolehtii lapsista, on syyllinen. ’Sivistynyt’ empatiakeskustelu alkoholismista sairautena tekee juoposta uhrin ja muista juomisen mahdollistajia. Myös Tuulevi tutkailee syvästi omia tuntojaan ja kulkee kuin heikolla jäällä alati varuillaan:


Kotiudut katkolta väsyneenä ja hauraana. Olen varovainen. Kävelen lähelläsi ohuella jäällä, joka rasahtelee joka askeleesta. En tiedä, mitä ajattelet mistäkin asiasta, miten suhtaudut itseesi tai meihin perheenä. En tiedä mitä on jäljellä.

Ja katkolta tullut Henrik puolestaan on usein kuin pikkupoika, joka odottaa punaista mattoa ja erityiskohtelua:


Kaiken kukkuraksi näyttää siltä, että kukaan ei oikein pidä tätä minun uutta ’linjaani’ minään ihmeellisenä urotyönä. Sitä ei noteerata mielestäni oikein millään lailla. Luulin raitistumisen olevan suurempikin saavutus, aiheuttihan juomiseni niin paljon negatiivista puhetta ympäristössä ja sitä pidettiin niin turmiollisena ja tuomittavana. Silti kukaan ei aplodeeraa minulle millään lailla.

Juuri tällainen on liikaa juovan ego. Pohjalla on huomionhakuisuutta ja heikkoa itsetuntoa, jota sitten on vuosia hukutettu viinaan. Erittäin paha on tilanne, jos vaimo on paremmin tienaava ja menestyvämpi kuin miehensä. Lisäsyntinä on sanavalmius, hyvä ulkonäkö ja näkyvä asema työelämässä.


Tuulevi on kuitenkin päiväkirjapohdinnoissaan hyvinkin kiltinoloinen. Suorastaan anteeksipyytävä. Huolehtii kaikesta, eikä kertaakaan todella pamauta vyön alle, minkä moni muu samassa tilanteessa oleva olisi takuulla tehnyt. Hän kestää Henrikin repsahdukset ja äreydet ja omat sisäiset syytöksensä. Ja hän saa palkintonsa, sillä Henrik raitistuu ja pronssihääpäivää juhlitaan oikein ystävien kanssa ja kaikki on niin kaunista ja täydellistä:


Ystäviä ja rakkaita ihmisiä on tulossa eri puolilta Suomea juhlimaan. Moni heistä oli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten häissämme. Ajamme Parikanniemen pieneen riihikirkkoon, jossa tapaamme vieraat. Tuttu, Kanadaan muuttanut pappisystävämme Jouko Jyrkämä siunaa meidät. Ystäväni Sanna Pulkkinen tulkitsee Anna-Leena Härkösen sanoittaman laulun Yhä uudelleen kanssasi lähtisin. Kirkosta suunnistamme meille tänne kotiin juhlimaan. Alkaa sataa vettä, mutta se ei haittaa. Olohuoneessa aaltoilee nauru ja kuistilla muistellaan yhteisen matkan mukavia hetkiä.


Tämä on hyvin kaunis ja ymmärtäväinen kirja, jossa on hieno idea kummankin puolison päiväkirjamerkinnöistä. Tämä kirja ei muistuta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa, sillä tässä ei:


Hidastettu filmi
sinä kohotat kättäsi
joka tulee lyömään minua


Aivojeni läpi
ennättää kulkea paljon
ennen kuin kätesi
on perillä ja osuu


Yhteistä on kuitenkin se, että mies juo ja kummankin miehen nimi on Henrik. Minun ei ollut, mutta sekin joi. Vaikka nimi ei ollut Henrik.

JOS OLET RUNO, JOS OLET LUMI, JOS OLET TUNNE, JOS OLET...


Jos olet runo, jos olet lumi, jos olet tunne, jos olet karpalo lumessa, tartu käteeni ja tule kanssani tänne.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

VAARALLISIA UNIA

Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua -
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.

Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään -
niillä on vain omat ajatuksensa.

Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.

- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)
kuva Birgitta

RAKKAUDELLA JYVÄSKYLÄ, RAKKAUDELLA MUURATSALO

Olen vuonna 1985 tuulten pienestä merenrantakylästä, Luvialta, tänne tuoma. Koulu- ja urakaupunkini oli Pori. Länsirannikolla on vieläkin ystäviä yli 40 vuoden takaa. Olin niin rannikkolainen, että mieheni epäili, että muutamme täältä pikaisesti takaisin, koska jokainen hiusjuurenikin oli Luvian saviperäisessä maassa. Nyt on paljon vettä virrannut ja vielä enemmän multaa puutarhaamme, sillä pelkästä ikävästä merenrantakylääni loin oman Salaisen Puutarhan. Sitten aloimme rankan remontin, jossa ylitimme niin omat voimavaramme kuin budjettimme, mutta onneksi myös unelmamme!  Istuessamme uuden uutukaisen saunamme lauteilla mieheni taiteilemia kiviseiniä ihaillen, sanoin yllättäen: En koskaan jätä tätä saarta. Olen sielultani saarelainen ja pikkukaupunkilainen: tänne jään. Mieheni oli äimänkäkenä, koska tuntee rakkauteni mereen. Siis, mitä oli tapahtunut.
Oli tapahtunut Jyväskylän kasvu keskieurooppalaistyyppiseksi kaupungiksi. Olin rakastunut yliopiston valkeisiin rakennuksiin Jyväsjärven rannalla, olin rakastunut kaupunkimme siltoihin ja uusiin valoihin kävelykadulla.  En voi elää ilman Ranskalaisten korkojen korvasienikeittoa ja saman paikan pöytää numero kolme! Pöytä kahdelle: pöytä parhaan ystävän kanssa, pöytä rakastavaisille!  Lyseo on niin kaunis, että voisin sitä halata ja kirkkopuistossa istun jäätelöllä joka kesä.  Olen salaa kosketellut kaupungin vanhoja mukulakiviä ja ajatellut: Mitä, jos olisinkin syntynyt tänne, onhan äitini suku kuitenkin täältä läheltä...Olen pienten putiikkien asiakas ja mikään ei ole liian kaukana kävellä.  Ajan Viherlandiaan kuin kotiin ja saan ihailla matkalla Kuokkalan kaunista kartanoa. Kerran minulla oli sovittu tapaaminen kaupungissa, mutta kun pysäytin auton, huomasin olevani Viherlandian parkkipaikalla;-)
Oli tapahtunut myös Muuratsalo-ilmiö.  Talviset hiihdot ympäri saaren, patikoinnit metsissä jyrkkien, suoraseinäisten kallioiden välissä, romanttiset yöuinnit, puutarhani synty, suvet kuin Tahitilla, maailman paras ja kaunein kirjasto ja tietenkin Päijänne, joka on riittävän suuri tällaiselle meri-ihmiselle.
Oli myös tapahtunut ikimuistoisia tapahtumia: veneilysuvet Lokki-veneellämme pitkin Päijänteen selkiä, jolloin todeksi koimme 'vöin hopeisin hohtelee'; ystäviemme kokoontuminen pyöreille synttäreilleni ja yllätysristeily ravintolalaivalla, jolloin kovimmatkin merikarhuystäväni vakuuttuivat järvemme ainutlaatuisuudesta; teatterikokemuksia, joista kirkkaimpina helminä Gabriel, tule takaisin ja Alvar Aallosta kertova Maestro; Johanna Rusasen joulukonsertti Taulumäen kirkossa ja hänen uskomattomat Ave Maria -tulkintansa; tyttäremme Meri painoi valkolakin päähänsä maineikkaassa Jyväskylän Lyseossa  ja riemuylioppilaat ilahduttivat; ystävämme häät Pihlajaveden korpikirkossa ja monta muuta ikimuistoista tapahtumaa, joista viimeisimpänä hevosen selkään nousu Petäjävedellä 30 vuoden tauon jälkeen.
Jyväskylä rakkaani, Muuratsalo rakkaani, sylissänne olen riemulla pyryt ja tuiskut, helteet ja suvisateet.  Toivon, että suhteemme on 4-ever ja edelleen elämyksiä täynnä.  Ehkäpä minäkin olen antanut teille jotain kiintoisaa niin kritiikeissäni kuin kiitoksissani, sillä ainahan nyt jotain sanottavaa löytyy satakuntalaishämäläiskarjalaiselta, kynä toisessa kädessä, kirja toisessa kädessä syntyneeltä merensuolatuulissa kasvaneelta naiseläjältä. Uskon, että erilaisuus on rikkautta ja vain lisää intohimomme syvyyttä!
Ja vielä on semmoinen ilmiö kuin lumi! Lumi on semmoista valkeaa, kaunista, pehmeää, puhdasta, josta voi iloita ja joka mahdollistaa monenmoista ihanuutta: lumienkeleitä, lumilyhtyjä, lumipuutarhoja, lumiukkoja, lumilinnoja,  lumivaelluksia, lumiratsastusta…Lumi ei ole itsestään selvyys, sillä länsirannikolla lumi oli aina suuri ihme. Enimmäkseen oli vain floskaa.  Täällä Keski-Suomessa lumi on kuin luonnon suuri pukujuhla, jossa ankea marraskuu muuttuu Talven Ihmemaaksi. Rakastan puuterilunta ja pyryä ja kinoksia niin, että sitä ei koskaan tiedä, milloin minä muutun kokonaan lumeksi. Tai Lumiksi.

Lumimies ja rakas, edesmennyt punaturkkimme, suuriruhtinatar Olga♥


KAUNIS KUVA, SOMA MEKKO, MAAILMAN VIISAIN KOIRUUS

Ilse postasi tänään kirjasta, joka sijoittuu Jyväskylään.Voit lukea siitä täällä. Sain samalla idean julkaista tämän kauniin kuvan, jossa novascotiannoutaja, koiruus vailla vertaa. Rotu, joka ansaitsee ehdottomasti perheen, jolla on pilkettä silmässä ja sielussa ja paljon omaa pihatilaa sekä oman lauman eli perheen seuraa. Koira on laumaeläin, ei erakko! Toki kaikki koirat ansaitsevat pilkeomistajat, mutta novat suorastaan edellyttävät sitä. Minä tiedän, sillä nyt on vertailua kymmenien vuosien ajoilta. Olgamme on novascotiannoutaja, 12,5 vuotta, mikä on tälle rodulle jo todella pitkä ikä.

Älkää ikinä ottako koiraa hetken mielijohteesta, sillä koira tarvitsee paljon aikaa ja huomiota sekä omistajat, jotka rakastavat sitä!

Ilsen mekko on niin kaunis, että...haluaisin tuollaisen itsekin ensi suveksi!

Niin, ja  Ilsen myötä heräsi ajatus uusia eräs vanha teksti, jonka kuvat eivät kovin tasokkaat, mutta teksti sydänverellä kirjoitettua. On tullut paljon uusia lukijoita ja olen usein havainnut, että jos jaksetaan rollata 70 tekstiä, ei välttämättä enää kiinnosta klikata sitä kohtaa 'vanhemmat tekstit'. Ihailkaa nyt tätä kuvaa, lähden vähäksi aikaa puutarhaan oman novascotialaiseni kanssa ja sitten...

Jos ihmettelette, miksi ei tässä kohtaa ole kirjaa, niin ei ole. Lumimies lähti reissuun ja taas tapahtui jotain, mikä vei kaiken aikani, huomioni, energiani...

MORNING HAS BROKEN

Morning has broken
picture by Pekka Mäkinen

tiistai 5. lokakuuta 2010

Ian McEwan: Polte

Kuka on mies, jolta kysytään: ”Uskotteko ihan tosissanne, että sitä, mistä ette tiedä mitään ei ole olemassa?”

Hän on Nobel-palkittu fyysikko Michael Beard, Ian McEwanin uusimman teoksen Polte (Solar, Otava 2010, suomennos Juhani Lindholm) päähenkilö. Mies, jolla on takanaan neljä ex-vaimoa ja uusi vakava suhde menossa, lukuisa sarja muita naissuhteita ja ehdottomalla varmuudella huolehdittu asia, ettei lapsia ole siunaantunut. Beard on hieman jo menneen ajan suuruus tiederintamalla, mutta hänestä ei ole myöntämään mitään tällaista ja sattuma tuokin hänelle tilaisuuden, johon hän tarttuu hanakasti ja mitään kaihtelematta. Oikeastaan ainoa hidaste ovat sotkuiset naissuhteet ja etenkin naisten tunteellisuus, jota arvon professori ei voi ymmärtää:


Beard avasi silmänsä. Yhdynnänjälkeisessä tilassa tuntui kiusalliselta, etteivät naiset koskaan onnistuneet heti kääntämään selkäänsä yhdyntää edeltäneelle läheisyydenkaipuulle, vaan jäivät harmillisesti vellomaan tunnemylläkkäänsä. Hän sen sijaan koki taas löytäneensä oman jakamattoman ytimensä, sen hekumallisen henkilökohtaisen pikku osasen, joka – vai oliko tämä naurettava ajatus – oli miehessä vähän sama kuin sikiö naisessa. Kymmenen minuuttia sitten hän oli tuntenut kuuluvansa Darlenelle. Nyt ajatus kuulumisesta kenellekään, kenenkään kuulumisesta kenellekään, tuntui jo tukahduttavalta.


Siis tämmöinen tapaus! Ja hän on noin kuusikymppinen ja kaikki arvon naisensa ovat häntä paljon nuorempia paitsi viimeinen ronski ihastus, Darlene, joka oli päättänyt olla ikinä päästämättä otettaan Beardista. Keitä nämä ikästereotypiat ärsyttävät voivat lohduttautua sillä, että arvon fyysikkomme kyllä saa myös niittää sitä mitä hän kylvää!

Olen niin paljon ylistänyt Ian McEwania ja hulluna hänen kirjoihinsa, että minun on tähän nyt laitettava oikein selkokielinen lausunto: Polte on tyypillistä, ’myöhempää’ McEwania, jolle on ominaista sarkasmi, jonkinasteinen kyynisyyskin, mutta myös musta huumori ja herkullinen itseironia. Tyylilleen uskollisena McEwan ei koskaan tuo tarinaansa liikaa henkilöitä, ei monikerroksisuutta, vaan tässäkin tarina etenee kolmessa selkeässä aikajaksossa, jotka ovat vuosiluvut 2000, 2005 ja 2009. Sen sijaan McEwan on peto ihmisluonteen kuvaajana ja osaa kaivautua päähenkilöidensä aivosopukoiden syvimpiin poimuihin. Tässä kirjassa hän paljastaa professori Michael Beardin täydellisen ilkosilleen niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Lukija saa sekä nauraa, että kauhistella. Sen sijaan erityisesti tämän kirjan kohdalla pitää tajuta olla pelästymättä lukuisista fysiikan termeistä, sillä ei niistä ollut ymmärtänyt itse kirjailijakaan ennen kuin sai opastusta näihin asioihin ja sen lisäksi luki Walter Isaacsonin elämänkerran Einstein. Siis olihan Ian McEwanin loistavassa Lauantaissakin päähenkilö neurokirurgi, mutta se kaikki oli lastenleikkiä tähän fysiikkaan verrattuna. Neuvonkin muita paitsi fysiikkahulluja lukemaan kvanttimekaniikat yms. liidellen ja neuvon keskittymään vain itse herra professoriin, joka ei muista käydä kusella 35 tuntiin, jäädyttää peniksensä vetoketjun väliin napajäätiköllä, ei kärsi ollenkaan filantropiasta vaan pitää kanssaihmisiä mitättömyyksinä ja vain etenemisen esteinä sekä tietenkin koko ajan niittää sitä mitä on kylvänyt…ja painokin vain nousee ja huimaa oudosti ja kädessä on outo läntti, mutta mikään ei saa hidastaa fyysikko Beardin etenemistä kohti aurinkokuninkuutta!

Kirja on ihan sitä, mitä olin odottanut Ian McEwanilta, mieheltä, jonka kaikki kirjat haluan omaan kirjastooni, mieheltä, joka kuuluu samaan sarjaan arvostamiani kirjailijoita kuin Mika Waltari, John Irving, Paul Auster, Joyce Carol Oates, Virginia Woolf, Siri HustvedtTämä kertoo jo lukijoilleni, miten paljon häntä suosittelen, mutta Ian McEwan noviisien toivon ensin lukevan teokset  Sovitus ja/tai Lauantai, sillä se auttaa pääsemään sisälle kirjalijan kipunoivaan älylliseen huumoriin ja tyyliin.

Lopulta hän ensi kertaa käsitti, että vielä kuolinpäivänäänkin hänellä olisi jalassa eripariset sukat, sähköpostissa olisi vastaamattomia viestejä, hänen kodiksi nimittämässään läävässä olisi edelleen paitoja, joista puuttui mansettinappeja, eikä eteisen valo yhäkään toimisi, laskuja olisi maksamatta ja ullakko siivoamatta, kuolleita kärpäsiä lojuisi ympäriinsä, ystävät odottaisivat vastauksia ja rakastetut vastakaikua. Hänen ainoaksi lohdukseen jäisi unohdus, kaiken järjestelmällisyyden päätepiste.

”…aamusta hän/ puolipäivään putosi/ puolipäivästä iltaan kasteiseen…”


- Milton -

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni tehneet ainakin Sanna, Jori, Kuutar, Naakku ja Erja.

RANNALLA ja LAUANTAI

Lue myös, mitä olen sanonut näistä. Kirjoita hakukoneeseen vain kirjan nimi ja se on siinä.

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwanin esikoisromaanissa Sementtipuutarha (The Cement Garden, Otava 2009, suomennos Eva Siikarla) putoamme vääjäämättä siihen McEwanilaisuuden hypnoottiseen sanojen runsasmerkityksisyyteen, jossa paljon myöhemmin ryvemme yltä päältä Amsterdamissa, Sovituksessa, Lauantaissa ja Rannalla. Sementtipuutarha ilmestyi 1978 ja on McEwanin esikoisromaani. Koska luin McEwanit ’väärässä järjestyksessä’, minun on nyt helppo sanoa, että kuka tahansa kokee jo Sementtipuutarhassa, että nyt tapahtuu elämää suurempaa…

Siinä, missä Irving runkkaa, nai ja koheltaa, McEwan runkkaa, tarkkailee ja hypnotisoi lukijaansa. Kumpikin ovat suoria, rankkoja kirjoittajia, mutta siinä missä Irving heittää lujaa ja päin, McEwan harkitsee viistopalloa, jonka sitten lähettääkin matkaan kaksoiskierteellä. Olen aivan myyty kummallekin herralle eli siis minut pitäisi jäävätä sorkkimasta heidän tekstejään, mutta en pysty… Minulla on heistä päässäni vertaileva sadan sivun tarina, mutta nyt minua haudataan sementtiin, joten…


Sementtipuutarhan kertoja on teini-ikäinen Jack, joka kirjassa täyttää viisitoista vuotta. Jack tarkkailee perhettään kuin likainen kärpänen, sillä hän lakkaa yllättäen pesemästä itseään, antaa hiustensa ja parranhaiventensa kasvaa, kuten myös kynsiensä ja hänen päivittäinen aktiviteettinsa on kahden runkun lisäksi vain tarkkailla äitiään ja sisaruksiaan, mutta etenkin isosiskoaan Julieta.


Kirjan alku on tragikoominen, sillä perheen isä on ehkä joskus kuullut lumoavan sanan ’riippuva puutarha’, sillä perheen talousahdingosta huolimatta hän tilaa viisitoista säkkiä sementtiä. Järjellinen selitys on se, kuinka helppoa on pitää siistinä pelkkää sementtikasaa, jonka päällä, ylhäällä on vähän kukkia, vaikka vain pieni penkki kehäkukkia.


Ennen kuin sementti on käytetty isä kuitenkin kuolee, äiti sairastuu vakavasti vuoteenomaksi, jona aikana neljä lasta oudosti vahvistuvat aivan omaksi maailmakseen, mistä puuttuvat yhteiskunnan normit, aikakäsitteet ja erityisesti terve vertailu muihin perheisiin tai nuoriin. Äidin vuoteessa viettämät sairasviikot ja viimein äidin kuolema, saavat lapset outoon tilanteeseen, jonka ainoaksi nimittäjäksi tulee yhdessä pysymisen tahto. Koska talossa ei koskaan käy ketään ulkopuolisia, on helpompaa kuin vajota sementtiin, vajota siihen unenomaiseen tilaan, jossa helle korventaa sementtipuutarhaa, Julie kulkee räikyvän vihreissä bikineissään, nukut iltapäivään ja kun heräät, kärpäsen unettava surina pudottaa sinut takaisin uneen…ruokaa ei laiteta, vaan syödään, mitä sattuu….jos pikku Tom haluaa tulla tytöksi: mikä ettei!, ja Jack levittää Julien selkään aurinkovoidetta pitkin hitain vedoin…joutilaisuus, helle ja irrallisuus ruokkivat tukahdutettua seksuaalisuutta, joka vähitellen tahmaa kaiken mihin kosket…

Lopulta Jack näkee vain Julien, joka juoksee nopeammin kuin tuuli, mutta joka kävelee kuin unissaan, äärettömän hitaasti, Julien, jossa on tyyntä itsevarmuutta ja riippumattomuutta ja joka uskaltaa mitä vain…


Avasin suuren peltiarkun kannen ja Julie lapioi sementin sinne. Sementtiä oli nyt vajaan viidentoista sentin kerros arkun pohjalla. Päätimme tehdä toisen, isomman satsin, ja sillä kertaa minä sekoitin ja Julie haki veden. Työskennellessäni koko puuhan tarkoitus ei kertaakaan tullut mieleeni. Sementin sekoittamisessa ei ollut mitään outoa. Hiekka loppui, ja koska oli vain yksi lapio lähdimme molemmat puutarhaan hakemaan lisää. Taivas alkoi jo vaaleta idässä. Teimme viisi retkeä kottikärryjen kanssa. Ihmettelin ääneen mitä sanoisimme Tomille kun hän tulisi ulos aamulla ja toteaisi hiekkakasansa kadonneen. Julie sanoi Tomia matkien: - Tuuli vei sen, ja me kikatimme väsyneesti.


Ei se tekisi mitään, eihän? hän kuiskasi. Hän alkoi hivuttautua ylöspäin sängyllä kunnes hänen suuret vaaleat rintansa olivat kasvojeni tasalla. Kosketin nänniä sormenpäällä. Se oli kova ja ryppyinen kuin persikan kivi…

*****

Minun lisäkseni tästä ovat kirjoittaneet ainakin  Suketus  Erja  Susa P., Anki ja Susa

Ian McEwan: Sovitus

Nyt he viimein olivat vieraita toisilleen, menneisyys oli unohdettu. Vieraita he olivat myös itselleen, koska olivat unohtaneet keitä ja missä olivat. Kirjaston ovi oli paksu, eivätkä sen läpi kantautuneet mitkään tavanomaiset äänet, jotka olisivat voineet muistuttaa heitä todellisuudesta ja pidätellä heitä. He olivat nykyhetken ulottumattomissa, ajan tuolla puolen, vailla muistoja ja tulevaisuutta. Ei ollut muuta kuin kaiken tieltään hävittävä aistihuuma, kiihottava ja paisuva, ja kankaan hankaava ääni vasten ihoa ja kangasta, kun kädet ja jalat liukuivat toisiaan vasten heidän levottomassa, aistillisessa painiskelussaan. Robbiella oli kovin rajalliset kokemukset, ja hän tiesi vain muiden puheista, ettei makuulle käyminen ollut välttämätöntä.


Ian McEwanin Sovitus (Atonement, Otava 2002, suomennos Juhani Lindholm), on rakkauden kauneimpia ja samalla raastavampia kuvauksia. Kaikki tapahtuu Englannissa kesän 1935 kuumimpana päivänä. Nuoret, Cecilia ja Robbie, löytävät toisensa, mutta ennen iltaa Robbie haluaa lähettää Cecilialle viestin. Hän hylkää ensimmäisen version liian rohkeana ja kirjoittaa uuden, romanttisen ja hellän. Viestinviejäksi hän onnettomuudeksi valitsee Cecilian 13 vuotiaan pikkusiskon Brionyn, joka sekoittaa päässään todella rankasti omat fantasiansa ja todellisuuden. Robbie on liian nuori tajuamaan tätä ja täysin tietämätön siitä, että Briony, pikkutyttö on rakastanut häntä jo kauan. Briony avaa kuoren ja lukee: "Haaveissani suutelen sinun pilluasi, sinun ihanaa, märkää pilluasi. Ajatuksissani rakastelen kanssasi kaiket päivät."

Robbie parka! Hän oli nuoren miehen innossaan laittanut väärän viestin kuoreen ja nyt sen oli lukenut höpsö Briony...Seuraukset olivat sanoinkuvaamattomat: Kaikkien aikojen helle läähätti kartanon yllä, toinen maailmasota oli aloittanut massiiviset varustelut, mutta Cecilian ja Robbien kujanjuoksu oli vasta alkanut...

Mitä taas tuli Ceciliaan, häneltä kokemus puuttui tyystin, jos siksi ei lasketa hänen näkemiään elokuvia ja lukemiaan romaaneja ja runoja. Näistä rajoituksista huolimatta kumpikaan ei hämmästellyt sitä, miten hyvin he tunsivat omat tarpeensa. Nyt he taas suutelivat, Cecilian kädet Robbien niskan takana. Cecilia nuoli Robbien korvaa, sitten näykki hänen korvalehteään. Puraisut yhtä aikaa kiihottivat ja raivostuttivat Robbieta, yllyttivät häntä eteenpäin. Hän vei kätensä Cecilian hameen alle, puristi lujaa pakaroista ja kääntyi vähän läimäyttääkseen niitä, mutta tila ei antanut myöten.

Ian McEwan on yksi lempikirjailijoistani, joka nyttemmin harrastaa enemmän kyynisyyttä ja jopa sarkasmia, kuin Sovituksen aikoihin. Lienee ikäkysymys...herroilla kirjailijoilla...Sovituksessa luemme suurta tunnetta, vielä suurempaa tarinaa, brittihuumoria ja pieneen tarttumista: henkäilyt, luomi, kainaloon lankeava varjo, usva, tuoksu. Kaiken yllä leijuu outo, viehättävä surumielisyyden huntu, aavistus menneen maailman tulevasta katoavuudesta. On paljon hetkessä viipymistä, jopa niin, että luulin välillä lukevani Bloomsburyn Valtiatarta, Sieluni Ryövääjää, Virginia Woolfia.


Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun Robbie on jo vapautettu vankilasta, johon hän joutui karmeiden ja Brionyn aiheuttamien syytösten takia, silloin on jo alkanut toinen maailmansota. Robbie lähetetään sinne eturintamaan tykin ruoaksi. Nyt Briony alkaa tajuta tekonsa hirvittävyyden. Hän tuntee kuitenkin olevansa anteeksiannon tavoittamattomissa. Kuin itseään rangaistakseen hän pestautuu sairaanhoitajakoulutukseen, jonka suorittaa vaikeimmin haavoittuneiden sairaalassa. Briony vieläkin muistelee mieluiten siskonsa ja Robbien erikoista suihkulähdekohtausta kuin itse tekoaan, kunnes aika on kypsä...

Samanaikaisesti Robbie pakenee haavoittuneena kohti Dunkerquen rannikkoa taskussaan Cecilian kirje, jota hän on kantanut mukanaan läpi sodan: "Minä odotan sinua. Tule takaisin."


Sovitus on ehdottomasti Ian McEwanin paras teos! Ei siis ihme, että se on filmattu ja keitä onkaan pääosissa: loistavat Keira Knightely ja James McAvoy. Filmi kantaa ylevästi kirjan voimakkaita tunteita ja tunnelmia ollen aidonoloinen myös sodanaikaisen Englannin kulissina.


Cecilia katsoi häntä kiinteästi silmiin ja kurottui riisumaan kengät jalastaan. Seurasi lisää hapuilua, nappien avaamista ja käsien ja jalkojen asettelua. Cecilia oli täysin kokematon. Robbie ohjasi sanaakaan sanomatta hänen toisen jalkansa alimmalle hyllytasolle. He toimivat kömpelösti, mutta ajatukset olivat niin kaukana omasta itsestä, ettei nolostuminen käynyt mielessäkään. Kun Robbie uudestaan hinasi ylös silkinpehmeää, takertelevaa hametta, hän oli näkevinään Cecilian ilmeessä samaa epävarmuutta kuin itsekin tunsi. Mutta oli vain yksi vääjäämätön lopputulos, eivätkä he voineet tehdä muuta kuin suunnata sitä kohti...


Bye Bye Blackbird

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Irene

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

Ian McEwan

Ian McEwania (s. 1948) pidetään sukupolvensa merkittävimpänä brittikirjailijana. Hän on saanut lukuisia tärkeitä kirjallisuuspalkintoja.

Hänen tuotannostaan on suomennettu Sementtipuutarha, Vieraan turva, Ajan lapsi, Viaton, Mustat koirat, Ikuinen rakkaus, Amsterdam, Sovitus, Lauantai, Rannalla ja tänä vuonna Polte.

McEwan on tarkka näkijä ja tuo näkemänsä esille taidolla: hän menee väistämättä niin lukijansa kuin henkilöidensä ihon alle. Myös mustan huumorin ystävät saavat nautintonsa.

Minä jaksan ihmetellä, miksei Ian McEwan, tämä älyllinen, loistava kirjoittaja (,joka muistuttaa kovasti erästä läheistäni), ole vielä saanut kirjallisuuden Nobelia!

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

MINUN VENETSIANI

Venetsia on niitä paikkoja, joissa todennäköisemmin heittäytyy näkymättömän vieteltäväksi. Kun on laskenut jalkansa sen kamaralle, jähmettyy tuokioksi paikoilleen. On vain pakko tuijottaa jonkin aikaa, ennen kuin sukeltaa sisään tähän taianomaiseen kaupunkiin ja eksyy sen salaisille kujille ja pikkuruisille kaduille, joita veden yli kaartuvat sillat yhdistävät. Ihmisvirran seassa ajelehtiessaan ei voi välttyä tunteelta, että on joutunut yhtäkkiä henkilöksi ennalta valmistelemattomaan näytelmään. Tai jos on karnevaaliaika ja kadut tungokseen asti täynnä outoja roolihahmoja, kuvittelee helposti harhautuneensa johonkin toiseen maailmaan.

Juuri tämä unenomainen Venetsian kutsu ei lopeta soimistaan sisälläni…Ja nyt Venetsia-oopperan volyymi sai uutta pontta Tessa Kirosin ylellisestä kirjasta Minun Venetsiani (WSOY 2010), jota ilman en Venetsiaan lähde. Kirja on kuin unta ja unelmaa, ruokaa, tunnelmia, muistoja. Teoksen kauniit kuvat saavat sinut jo puolimatkaan ja ruoka- sekä juomaohjeet herättävät sisäisen nautiskelijasi. Järki-ihminen, se minimaalisen pieni sisälläsi, huomaa, että kirjassa on tilaa omille muistiinpanoille sekä tyhjiä taskuja, joihin voi laittaa vaikka laskun siitä ravintolasta, jossa tilasitte Fegato alla Veneziana, mutta suutelitte pidempään kuin ruokailitte. Kaikki on ancora amore ja myös sguardo, mutta naamion, una machera, takaa, sillä Venetsiaan on tultu elämään uusiksi 1600 –luvun näytelmää, sitä joka tapahtui eräässä toisessa kirjassa ja siksi naamiot ovat välttämättömät.

Jos ollenkaan muistat maailmaa ulkopuolella Venetsian, löydät kirjasta valmiit postikortit, joita voi lähettää heille, jotka ihmettelevät, miksi et vastaa puhelimeesi ja miksi puutarhasi näyttää tavallista villimmältä. Ja kun vihdoin palaat kotiin, valmistat kirjan ohjeen mukaan Sarde in saor tai Fritto misto di pesce ja kuiskaat armaallesi: Facciamo una gran mangiata e dimentichiamo queste tristezze. Ja jälleen elätte Venetsian uusiksi antaen muistojen, oopperan, taiteen ja vanhojen talojen kipeän kauniin sulon vietellä teidät takaisin…

Suosittelen tätä kirjaa kaikille Italiasta ja etenkin Venetsiasta innostuneille. Ja varsinkin itselleni, joka jo kerran hylkäsin Italiani Veronassa, mutta aion palata – Venetsian tähden. Tessa Kirosin Minun Venetsiani on loistava lahjakirja, mutta sitä voi pitää myös täydellisenä hyötykirjana, josta ammentaa tietoa ja inspiraatiota Venetsian matkalla ja johon kirjoittaa omia Venetsia-päivien tunnelmia. Jos kirjan sivuille läikkyy rasvatahra sardiinista, pisara punaviiniä tai siihen liimautuu linnun höyhen tai hius, olet jo 1600-luvun unessa, johon minä putosin luettuani Geraldine Brooksin Kirjan kansan. Sinne jäin ja siksi tämä lumoava kirja kantaa minut yli pimeän marraskuun, yli julman huhtikuun ja lähtee mukaani Venetsiaani, jossa…

Tämä kirja tuntuu sydämessä, sielussa ja vatsanpohjassa. Tämä on niin kaunis ja täynnä unen lumoa, että sattuu – ihanasti!

lauantai 2. lokakuuta 2010

JOS UNOHDAT MINUT

Haluan että ymmärrät
tämän.

Tiedäthän miten siinä käy:
jos katselen
kuun kristallista kirkkautta,
hiipivän syksyn punaista oksaa
akkunani alla,
jos hipaisen takkatulen ääressä
tuhkan haituvaa tai
karahkan karheata pintaa,
se kaikki ohjaa minua luoksesi,
ikään kuin kaikki oleva,
aromit, valo, metallit,
olisivat pikku pursia matkalla
kohti saariasi jotka odottavat minua.

Mutta kuitenkin:
jos rakkautesi minuun vähitellen hiipuu,
hiipuu myös minun rakkauteni sinuun vähä kerrassaan.

Jos äkkiä
unohdat minut,
älä enää etsi minua, sillä
minäkin olen jo sinut unohtanut.

Jos elämäni läpi puhaltava,
lippuja hulmuttava tuuli
on sinusta mieletön ja uuvuttava,
ja päätät
häätää minut sydämestäsi
johon olen juurtunut,
ajattele
että sinä päivänä,
sinä hetkenä,
kohotan käteni,
ja juureni tempautuvat
etsimään uutta kasvumaata.

Mutta
 jos joka päivä,
joka hetki,
tunnet että
kuulut ikuisesti minulle
täynnä järkähtämätöntä hellyyttä:
jos joka päivä huulillesi
puhkeaa kukka huhuilemaan minua,
silloin, rakkaani, silloin
vanha tuli polttaa minua taas,
mikään ei sammu eikä unohdu,
rakkautesi ruokkii minun rakkauttani,
ja niin kauan kuin elät, se pysyy sylissäsi
eikä kaikkoa käsivarsiltasi.

- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, WSOY 2008, suomennos Jyrki Lappi-Seppälä)
kuva Tuure

perjantai 1. lokakuuta 2010

SYKSYN LEVOTTOMAT LINNUT...

Syksyn levottomat linnut lentävät lävitseni.
Olen humalassa ruskasamppanjasta ja unohdan kaiken, kaiken...
Täysikuu haluaa rakastella kanssani kaiket yöt,
kirjat tanssivat hekumallista rumbaa,
enkä enää erota aamua illasta, valoa varjosta.

Unohdin mitä kerroit tapahtuvan kohta.
En voi muistaa ja nyt kaikki meni syysrumbaksi.
Mustarastas ilmoitti juuri haluavansa talvipesän sylistäni.
Villit linnut saavat minut hajamieliseksi: muistini karkaa.
Haluan kuitenkin kertoa: Villit orvokit kukkivat rinnassani
ja rakastan sinua vaikka syksy, syksy...

- Leena Lumi -
kuva Hanne

CECILIA SAMARTIN HURMAA LUKIJOITA!

Kiva saada joskus palautetta kirjoista heti aamuvarhain. Bessu soitti ja sanoi olevansa aivan myyty tähän kirjaan. Hänestä tuli hetkessä Cecilia Samartinin vankkumaton lukija. Minä olen nyt jopa Cecilian facebook-kaveri! Epäilen, että vielä tapaamme...Lähde mukaan latinomaailman mystiseen lumoon! Kirjan arvostelun löydät täältä.

Olen jäämässä nyt viikonloppua viettämään. Toivotan teille kaikille Tunnelmallista Lokakuun Viikonloppua♥

Leena Lumi

NELJÄ TUNNELMAVINKKIÄ HÄMÄRÄÄN HUONEESEEN

Joko teit tämän yllä? Tarvitset vain vanhoja laseja, liimaa ja mielikuvitusta, niin tämä hurmaava kauneus on sinun. Vinkki  ja kuva kirjasta Ajan patinaa - Vanhojen tavaroiden uudet mahdollisuudet (Tammi).
Tässä toinen idea ja kuva samasta kirjasta.
Ja tämän tunnelman voit ostaa täältä. Meillä palaa näissä seinälyhdyissä kynttilät nyt jo joka ilta ja tunnelma on kuin vanhassa linnassa...

Tämänkin tein jälleen. Siis lampunteko-ohje: Iso, kirkas vaasi ja tunge se täyteen pieniä kirkkaita lamppuja ja käytä koko pimeän kauden tunnelmantuojana. Ostin ihan tätä varten ison Aalto-maljakon, mutta kyllä tähän käy vaasi kuin vaasi, kunhan se on iso, sillä tässäkin on 120 pikkulamppua.