Hän yritti. Hän yritti istua aloillaan. Lounas jatkui
ikuisesti, ja Alice ja isä käyttäytyivät kuin lapset: kuiskailivat ja
kikattivat.
Lewis kaipasi heidän seuraansa jottei joutuisi koko ajan
olemaan yksin, ja sitten hän kaipasi yksinoloa vain päästäkseen heidän luotaan
pois.
Hän katseli muiden englantilaisten lasten leikkiä, eikä
hänellä ollut aavistustakaan siitä miten onnistuisi lyöttäytymään mukaan.
Lyöttäytyminen oli jotakin mitä hän ei ollut koskaan oppinut...
Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyyi peiliin: että hän
oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut
olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat
kaikkien heidän jaloissaan.
Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu (The Outcast, Otava
2016, suomennos Marianna Kurtto) on niin riipaiseva kertomus pienen pojan
suuresta menetyksestä ja sen jälkeisestä tuskallisesta kasvusta mieheksi
suuressa yksinäisyydessa ja väärinymmärryksessä, että ensimäisen kerran
suosittelen vakavasti ottamaan Kotiinpaluuta lukiessa likelle sekä
lohtusuklaata että nenäliinoja: kyynelehtimiseltä ei voi välttyä ja
lohdun nälkä kasvaa sivu sivun jälkeen. Tätä en olisi Jonesilta uskonut Ehkä rakkaus oli totta jälkeen, joka oli ensikosketukseni brittikirjailijaan! Ehkä rakkaus
oli totta oli hyvä, todella hyvä, mutta nyt Jones kirjoittaa jo viivastolla,
jonka olen pyhittänyt vain idollilleni Ian McEwanille. Nyt kukaan ei voi
moittia kustantajaa kanteen painetusta Harper’s Bazaarin lauseesta : ”Jos pidit
McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.” No, minä rakastan McEwanin teoksia,
mutta nyt rakastan myös Sadie Jonesin Kotiinpaluuta eikä mitään mahdollisuutta, etteikö tämä kirja olisi loppuvuoden kuumassa sarjassani.
Kotiinpaluu alkaa eräästä elokuisesta kotiinpaluusta
1957. Nuori Lewis Aldridge palaa kotiin
eikä kukaan ole häntä vastassa. Hän on juuri vapautunut vankilasta ja palaa
isänsä Gilbertin ja tämän nuoren vaimon
Alicen luokse. Hänellä ei ole muuta paikkaa. Hänellä ei ole enää äitiä, jonka
luokse palata, sillä Elizabeth, kaunis, vilkas, mutta salaisuutta kantava
Elizabeth, ainoa, joka kaikin tavoin osoitti rakkautensa Lewisille, on kuollut traagisessa
uimaonnettomuudessa. Kotiinpaluu alkaa kuoria unohtamisen kerroksia ja lukija
aikamatkustaa vuoteen 1945, jolloin tapahtui Gilbert -isän kotiinpaluu sodasta.
Lukija ei välty tajuamasta, miten Gilbertin myötä seisemänvuotiaan Lewisin
elämässä muuttuu jotakin muuta kuin vain tämä:
Lewis oli katsellut vanhempiensa valmistautuvan kirkkoon.
Hän oli monta kertaa aiemminkin maannut äitinsä sängylllä tämän pukeutuessa,
mutta isä ei pitänyt siitä että hän oli vanhempien makuuhuoneessa, joten isän
paluun jälkeisinä kahtena päivänä makuuhuoneen oviaukosta oli tullut hänen
välitilansa.
Ja kuin hän olisi vailla mitään yhteyttä kehenkään, vailla
tilan oikeutta nyt ja myöhemmin:
Hän oli seitsemänvuotias ja hänet suljettiin tuon huoneen
ulkopuolele. Hän oli kymmenenvuotias ja hänet lähetettiin rangaistukseksi
yläkertaan. Hän oli kaksitoistavuotias ja istui portailla yrittäen olla hiljaa,
ihmetellen missä päin taloa hänen pitäisi olla, kun kaikki paikat tuntuivat vääriltä.
Kotiinpaluu on suuri tarina kohtalokkaasta yksinäisyydestä.
Kertomus pienestä pojasta, joka on ilmaa vähemmän ellei hän tee jotain
sopimatonta. Lewis kadottaa tajunsa siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hänen
pitää osata itse kuvitella sopivuuden rajat vahingoittamalla muita, mutta
eniten itseään. Lewis menettää kykynsä puhua normaalisti, hän ei enää osaa
kertoa, miten kaikki meni, miltä mikäkin tuntuu. Hän on täydellisen yksin ja
eksyksissä. Kaiken päälle armottoman tekopyhän pikkukaupungin normit vielä lyövät
häntä päin näköä tavalla, johon Lewisillä ei ollut
mitään kykyjä vastata itseään puolustaakseen.
Sadie Jones kirjoittaa kuin puukkoa sydämessä kiertäen.
Ympäristön julmuus nuorta miestä kohtaan on vääryyttä, joka kasvattaa piinaa ja
saa odottamaan pahinta. Mieleen muistuu Graham Greenin kirja Kiveä kovempi...Yksinäisyys
tarttuu lukijaan. Tarinan yllättäjäksi tulee eräällä tavalla aluksi hieman
lapsekkaalta vaikuttanut Lewisin äitipuoli Alice, joka lausuu miehelleen kirjan
ehkä herättävimmän huomion: ”Aiheutinko minä tämän? Aiemmin syytin itseäni...ja
Lewisiä. Mutta ehkä sinä oletkin syypää kaikkeen. Ehkä se olet vain sinä.”
Kotiinpaluu ei ole vain synkkyyttä, sillä elämmehän
Linnuntien vuosia: Lontoo on täynnä kiinnostavia klubeja, kaikkialla soi jazz,
nuoret ottavat ilon irti sodan jälkeisistä vuosista, autoradiossa soi Blueberry
Hill, huulet painuvat kaulan puuterintuoksuun, Kit laittaa levylautaselle Julie
Londonin Cry Me A Riverin katsoen vakaasti Lewisiin sanoessaan:
Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katri/Pieni kirjasto Tuijata. Kulttuuripohdintoja Katja/Lumiomena Bleue Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Arja/Kulttuuri kukoistaa Mai/Kirjasähkökäyrä Mari A. Kirsin kirjanurkka Kirjakirppu Kirjallisia kosketuksia Jonna/Kirjakaapin kummitus Maija/Kirjojen keskellä Annika/Rakkaudesta kirjoihin Nannan Kirjakimara Kaisa V/Kirja hyllyssä Pihi nainen Kaisa Reetta T.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katri/Pieni kirjasto Tuijata. Kulttuuripohdintoja Katja/Lumiomena Bleue Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Arja/Kulttuuri kukoistaa Mai/Kirjasähkökäyrä Mari A. Kirsin kirjanurkka Kirjakirppu Kirjallisia kosketuksia Jonna/Kirjakaapin kummitus Maija/Kirjojen keskellä Annika/Rakkaudesta kirjoihin Nannan Kirjakimara Kaisa V/Kirja hyllyssä Pihi nainen Kaisa Reetta T.
*****