sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa


Mitä enemmän luen erilaisia kirjoja, sitä paremmin pystyn havaitsemaan maailmaa monista eri näkökulmista. Muiden äänet asuttavat minua, myös monien  jo ammoin kuolleiden. Kuolleet puhuvat, he puhuvat huutaen ja kuiskaten, runoutensa ja proosansa soinnin kautta. Lukeminen on luovaa kuuntelemista, joka muuttaa lukijaa. Jotkut kirjat muistetaan tietoisesti kuvina ja sanoina, mutta ne ovat läsnä myös tiedostamattoman kummissa, alati muuttuvissa saleissa. Toiset taas, ne joiden mahti syystä tai toisesta ei riitä panemaan elämäämme uuteen järjestykseen, unohdetaan tyystin. Ne jotka jäävät meihin muuttuvat meiksi itseksemme, osaksi ihmismielen arvoituksellista toimintaa, joka kääntää paperille pantuja pikku symboleja eletyksi todellisuudeksi.

Siri Hustvedtin Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, Otava 2016, suomennos Kaisa Sivenius) on kiinnostava ja varsin runsas kooste hänen esseitään kuuden vuoden ajalta. Huomasin vanhimmat kirjoitetun jo 2005, joten olisihan ollut kiintoisaa saada tietää, mitä Siri on juuri nyt, tällä hetkellä. Sama nainen, joka kirjoitti Vapiseva nainen - Hermojeni tarina ja Kaikki mitä rakastin ja pari muutakin. Sattumalta sama nainen, joka on avioliitossa ihailemani Paul Austerin kanssa. Sama nainen, jonka miehen Talvipäiväkirjasta tuli ’meidän kirjamme’. Miehelläni ja minulla on joitakin ’samoja juttuja’ kuuluisan pariskunnan kanssa sekä myös numeromagiaa muistopäivissä etc. Nyt vielä tuo auto-onnettomuus, selviytyminen autosta, josta kenenkään ei pitänyt tulla enää hengissä ulos: ’Muistutus todellisuudesta, jonka osa minusta kielsi. Olin todella tuossa autossa.’

 Mielestäni Sirin henkilökohtaisuus on uutuudessa etäisempää kuin hyvin privaatissa Vapisevassa naisessa. Minä sirpaloituu ’muiksi’ ja vaikka Siri katsoo peiliin, sieltä voi näkyä vaikka Katherine Hepburn tai Anna Freud. Se on toisaalta myös monipuolisen antavaa. Osa esseistä on hyvinkin syväpsykologisia, sillä niitä on julkaistu alan lehdissä tai ne ovat olleet alan kokoontumisissa pidettyjä esitelmiä. Tässä valossa ymmärrämme, että vaikka Siri sanoo halunneensa käyttää tavallista kieltä, niin ammattiterminologia on joskus väistämätöntä. Psykologiasta kiinnostuneille kiehtovaa kaikki tämä sekä runsaat faktat ja kuuluisuudet Freudista Charcotiin sekä tietenkin Sirin omat peilaukset itseensä, uniinsa, ajatuksiinsa, unettomuuteensa, migreeniinsä. Hän myös ruotii armottomasti monia asioita aina elämäkerroista sanojen merkitykseen, kuin myös peuhaa muistissa, muistamisessa ja muistojemme epäluotettavuudessa.

On inhimillistä kaivata menettämänsä välitöntä läsnäoloa. Se, mitä entisestä ajasta on tallella sanoina, kuvina ja tunteina, ei ole vakaata. Vain harvoin pääsee mittaamaan muistoaan dokumentoitua todistusaineistoa vasten ja silloinkin fenomenologisesta näkökulmasta puuttuu ’minä’, joka perhetapaamisen, souturetken tai päivällisjuhlat kokee. Muisto itse on näet olemassa vain nykyhetkessä.

Kirjailijamme, joka kirjoitti Kaikki mitä rakastin teoksessa Vermontin huhuilevista karhuista, halusi alunperin opiskella psykologiaa, mutta kirjoittaminen vei. Nyt hän on on ottanut monin kerroin takaisin ja kuuluu ainoana taiteilijajäsenenä työryhmään, jossa on mm. aivotutkija Mark Solms, psykoanalyytikko Mortimer Ostow ja neurotieteilijä Jaak Panksepp.

Siri palaa tässäkin kirjassaan automaattikirjoittamiseen. Hän kirjoittaa siitä niin hypnoottisesti, että löydän muistivihostani yhden lauseen, jonka olen kirjoittanut itse tarkoittamattani ollessani jossain kirjan keskivaiheilla: En voi olla ajattelematta, millä hetkellä lintu vetää viimeisen henkäyksensä. Olkoon tämä vaikka osoitus siitä, miten vaikuttava Siri Hustvedt voi halutessaan (yli)kiinnostuneelle lukijalleen olla.

Pelkkää psykoanalyysiä Sirin esseekokoelma ei ole, sillä koskihan alun sitaattikin lukemista, mikä varmaan kiinnostanee jokaista innokasta lukijaa. Lukemisen peilausta on kirjassa paljon, kuin myös tekstiä siitä, millainen kirja on laadukas, kirja, jota ei unohdeta heti kun kannet on suljettu. Tässä kohtaa Siri on aina pitänyt päänsä eikä anna jonkun kirjan kohdalla pyörivän mainospöhinän tai kirjan mahdollisesti saamien palkintomeriittien häritä omaa arviotaan, vaikka myöntääkin, että ’edellä mainituista voi tunnistaa kirjoittajan älykkyyden, mutta silti käteen ei jää mitään.’ Kaikki kerrottu häipyy kuin savuna ilmaan! Tässä olen Sirin kanssa niin samaa mieltä, että ’vahvat tunnekokemukset viipyvät mielessä, laimeat eivät.’ Voisin jopa toistaa, että tullakseen suureksi kirjailijaksi pitää elää John Irvingin kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä edes kuvaannollisesti, saavuttaakseen sen kirjoittajatason, jossa ’suuret kirjat erottuvat kerrontansa vimmalla ja kerronnan pakolla, joka tuntuu tulevan selkäytimestä.’ Tässä kohtaa Hustvedt ottaa esimerkiksi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, eikä syyttä.  Siri toi mieleeni jotain mihin palata: Paul Èluardin eräs runo, Rouva Bovary, Rothin Portnoyn tauti ja Scott F. Fitzgeraldin Yö on hellä. Pakko palata Zeldaan...

Nyt kun alamme kohta seurata kiihkeästi USAn presidentinvaaleja, ehkä enemmän kauhuisamme kuin ikinä, Sirin kirjan luku Kriittisiä huomoita sanallisesta ilmastosta on hyvinkin ajankohtainen. Hän palaa oivaltavasti George W. Bushin toistuvasti käyttämään sanaan freedom. Toivon niin näkeväni Sirin Clintonin tukijoukoissa, sillä hän tekee selvää siitä, mitä tuo sana merkitsee kenellekin ja miten väärissä yhteyksissä vapaudesta puhutaan.


Punaisista kukista on vaikea kääntää katsettaan, olla katsomatta uhkeasti auennutta amaryllista, jonka leveä vaaleanvihreä varsi sojottaa suorana tai vaasin lasin leikkaamana. Jos ulkona sataa lunta, onneni moninkertaistuu – punainen vasten ikkunan läpi nähtyä valkoista. Kesäisin en voi muuta kuin tuijottaa kaksi, kolme, neljä minuuttia pioneja, jotka ovat auenneet paksuina, raskaina terälehtien ryppäinä, hedelehdet kuin keltainen pöly.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjapolkuni

lauantai 9. heinäkuuta 2016

En näe sinua...


En näe sinua
Olen
tällä puolen
   keskellä vaaleanpunaisten ruusujen
                                konvehtien
                     lähettämättömien korttien
                          Toivotuksia,
                                          valoa -


Hitaasti
pimeän terälehdet
sulkeutuvat

- Heidi Liehu -
Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011)

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Teemalta Loisto ja viikonloppua! Sekä omin pikkukätösin Lumimies...


Juuri pari päivää sitten Lumimiehen kanssa kauhistelimme, miten paljon meillä on todella hyviä elokuvia VHS-muodossa. Muistelimme mitä siellä onkaan ja kaipasimme katsoa sitä sun tätä. Nyt ei sitten auta muuta kuin odottaa niiden uusintalähetyksiä televisioon ja sitten tallentaa.


Tänään tulee Teemalta klo 21 Loisto (Shine), jossa Geoffrey Rush tekee huipputyön skitsofreniaa sairastavana pianistina David Hellgottina. Katsomis&tallennussuositus!


Pidän elokuvista melkein yhtä paljon kuin kirjoista, joten tässä Elämäni elokuvat TOP20




Ihanaa viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Suomen suvi on aina suloinen ja uniikki säästä viis ja se on lyhyt kuin perhosen lento, joten nauttikaa!

leffaterveisin
Leena Lumi

Last Mile Home


Oijoi, kuvitelkaa nyt, omin pikkukätösin Lumimies on rakentanut tämän lepakkohotellin. Vielä kiinnitys niin, että näemme hyttysherkuttelijoiden lentävän pesästä ulos ja sisään...Tämä oli tulla maalatuksi, mutta mukavuudenhalu voitti ja tajusimme pöntön harmaantuvan pian kauniisti. Sijoitus tulee niin, että näemme sen yläterassillemme ja olkkarin sohvalle. Ohjeet löytyvät täältä


Pihalla näyttää nyt tältä eli kahta käytöstä jo poistettua korituolia somistavat keijunmekot pisaroissaan...

torstai 7. heinäkuuta 2016

S.K.Tremayne: Jääkaksoset


Silloin me olimme onnellisia. Onnellisempia kuin mikään muu tuntemani pari. Ja kaikkein hirveintä on se, että nykyään kadehdin meitä, sitä millaisia me silloin olimme: olen entisen itseni kateellinen naapuri. Ne pirun Moorcroftit, niiden täydellinen elämä, onni, jonka kruunasivat suloiset kaksoset ja ihana koira.

Turistit ihan oikeasti osoittivat heitä sormella ja ottivat heistä kuvia. Aivan kuin olisin ollut lapsitähtien äiti. Voi, se on se nainen, jolla on ne kauniit kaksostytöt. Ja ihana koira. Kyllä te hänet tiedätte.

Paitsi että tämä ei pidä aivan täysin paikkaansa: onni ja täydellisyys olivat pelkkä illuusio. Me emme olleet koko ajan onnellisia, emme sen jälkeen, kun kaksoset tulivat kuvaan. Vauvojen ollessa muutaman kuukauden ikäisiä olimme harvinaisen onnettomia.

S.K.Tremaynen trilleri Jääkaksoset (The Ice Twins, Otava 2016, suomennos Oona Nyström) muistutti minua paikoin eräästä toisesta kirjasta. Teoksesta, jossa trilleri tuntui sulautuvan lukuromaaniin ja jossa sisarusten väliset suhteet olivat niin kiinteät, että tuulikaan ei olisi siitä läpi käynyt. Kirjoitin 2012 Rosamund Luptonin Sisaresta:

Sisar on kirjana jotain trillerin ja lukuromaanin väliltä, sillä mahdollinen rikos, jos sellainen on tapahtunut, heijastuu kaikessaan sisarusten hengästyttävän läheisyyden peilistä. Läheisyys on niin tiheä, että se olisi voinut olla jopa ärsyttävä, ellei kaikesta olisi käynyt ilmi, miten erilaisia sisarukset olivat aina olleet. Tess palaa kirkkaana, vilkkaana ja avoimena kaikille. Beatrice harkitsee, valitsee ja järkeilee, kunnes hän kadonneen siskonsa varjossa alkaa kukkia Tessin rakastamana pikkunarsissina, joka maaperän karuudesta piittaamatta yrittää auttaa muita näkemään, mitä pikkusiskolle on todella tapahtunut.

Nyt liikumme samoilla apajilla, sillä Sarah ja Agnus saavat suloiset kaksostytöt, jotka ovat täydellisen identtiset jo vauvasta. Kirstie ja Lydia pitää selvyyden vuoksi erottaa toisistaan Vauva A:na ja Vauva B:nä. Keltaisena ja Sinisenä. Ensin lakataan Lydian pikkukynsi keltaiseksi ja Lydian siniseksi. Lydia Kultasirkku, Kristie Sinilintu. Sisarukset jo kohdussa toisiaan halanneet ja suukottaneet.  Sisarusten läheisyys jopa voisi sokeroitua elleivät Jääkaksosten peilit alkaisi kauhistuttaa, ellei toinen katoaisi ja toinen sen myötä vaihtuisi kuin vuoksi ja luode. Lisäksi kaikki se, mitä tapahtuu perheelle ennen Skotlannin Torranin saarelle muuttoa ja etenkin sen jälkeen. Ukkosten saari näyttää mahtinsa ja siinä missä meri, kalliot, taivas, kanervahunaja, hylkeet ja tuuli lumoavat, vanha uskomus saaren hengistä käy toteen yhtä varmasti kuin vuorovetten vankina oleminen. Ja kaikkialla peili, joka näyttää, miten erilaisia sisarukset lopulta olivatkaan, Kirstie isän lemmikki ja Lydia äidin.

Tämä ei kuitenkaan ole Sisar, vaikka nytkin lukija joutuu miettimään, onko tapahtunut rikos. Lukija sekä vangitaan että yllätetään niin täydellisesti, että tarina on mitä sopivinta suvidekkarinälkään. Finaali on loistava! Minä ahmin  kirjaa  epäterveellisesti aamukolmeen kuten aikanaan Sisarta. Tämä ei ole Luptonia, tämä on Tremaynea. Tämä vain alkaa Lontoosta, mutta siirtyy jo hyvin alussa Pohjois-Skotlantiin ja Agnuksen isoäidiltään perimälle saarelle. Ympäristö ja ihmiset ovat rosoisia. Väki on sisäänlämpiävää ja puhuu mieluusti gaelin kieltä, jota Agnus ei ymmärrä, vaikka onkin viettänyt lapsuuskesiä isoäidillään. Sarahin ja Agnusin sulautuminen yhteisöön on vaikeaa ja taloudellisesti tiukoilla oleva pariskunta saa kokea maailmassa olevan jotain paljon pahempaa kuin heidän ristiriitainen viha-kiima-kauna-epäily –suhteensa...Ja kaikki tämä majakan valojen julmien heijastusten harhoissa.

Kaikenlainen rakkaus on yksi itsemurhan muoto.


lauantai 2. heinäkuuta 2016

Sydänsuven hetkellä


Tätä kuvaa toukokuulta 2013 on kaihoisaa muistella nyt, kun sain eilen tietää sairastuneeni vakavasti. Tänään kokoamme itseämme: saunaa, kuoharia ja mansikoita. Istumista terassillamme. Kiitos ei sääliä, ei tekopirteyttä, ei neuvoja. Olen kuin simpukka ja sulkeudun. Haluan kääriytyä vain perheeni syliin. Jos tästä selviydyn, meitä odottaa pöytä Pöllöwaarissa.

Nyt todellakin luen, mutta en kirjoita kirjoista. Lepään, lepään, että jaksaisin pysyä kasassa ja selviytyä tulevasta. Aloitin eilen lukea uudelleen vanhoja kirjoja. Ensimmäisenä käteen tarttui Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta, sitten taidan lukea Ian McEwanin Vieraan Turvan ja tulevalla viikolla paras ystäväni tuo minulle koko Nesserin Barbarotti -sarjan eli jatkuen Sukujuhlista...sitten ehkä Bolšoin perhonen...

Elokuussa 2015 Reposaaressa.

Lokakuussa 2015 Itävallan matkalla. 30 yhteistä vuotta...: Me♥

Leena Lumi

torstai 30. kesäkuuta 2016

Suvikirjasuosituksia!


Suvella on aikaa lukea monenlaisten menojen ja saapumisten väleissä. Ja mikä onkaan sen suloisempaa kuin lukea sateella terassilla tai sisällä ikkunat auki: Ne lapsuuden pitkät, raukeat sadepäivät kirjojen kanssa, kun sateen musiikki...Listaan nyt muutamia suosikkejani sen tarkempaa pohtimatta ja toivon, että osuu moneen makuun. Kirjoista löytyvät arviot minulta muutamaa lukuunottamatta, mutta leikin vähän ja yritän kuvata myös parilla sanalla:

Michael Ondaatje: Divisadero  Yllätys!!!

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa  Minulle, minulle!

Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla. Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa Luvia&meri♥

Terhi Rannela: Frau  Pitkä jälkimaku

Hjorth&Rosenfeldt: Hylätyt  Yksi parhaita Sebastian Bergman...


Colm Tóibín: Nora Webster   Suoraan sieluun!


Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja  Tummeneviin suviöihin!

Katarina Baer: He olivat natseja   Lue!

Katri Lipson: Detroit   Mikä tarina!

Tiia Koskimies: Parhaat piirakat  Nyt minustakin tulee leipoja.

Tommi Kinnunen: Lopotti   Upea jatko Neljäntienristeykseen

Heidi Köngäs: Dora, Dora  Parhautta!


Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut  Koko perheelle!


Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat  Suhteeni Nesseriin alkoi, joten jos minusta ei kuulu...

Riitta Konttinen: Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén  Kuvataiteiden viemälle!

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä  Unohtumaton♥

Katja Jalkanen&Aino Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuririentoihin  Hauska ja hyödyllinen!

Sadie Jones: Kotiinpaluu  Koskettava!

Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha  Hyödyllistä ja kaunista

S.K.Tremayne: Jääkaksoset  Viime yönä... (ilmestyy 7.7.)

Martti Backman: Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918  Jos salattu historia...


Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö) Ahmatovan viemille!


Jacquelyn Mitchard: Onnen mahdollisuus   Ei suvea ilman Onnen mahdollisuutta.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni  Ystävälle lahjaksi!

Ilona Pietiläinen: Mansikkapaikka. Kauneimmat kesäiset piilopaikat  Suvisisustusta suviherkuilla!


Kirsi Tuominen&Olavi Niemi: Maanpeitekasvit. Luo vehreä pihapiiri  Puutarhakirjojen aatelia, sillä jo yli 10 000 on...


Kate Morton: Paluu Rivertoniin  Tästä muistan Mortonin...


Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä  Ehdoton teos Munthesta kiiinnostuneille!


Sinikka Piippo: Villivihannekset. Terveyttä pihoilta, niityiltä ja metsistä  Terveystietoiselle!

Peter Cameron: The Weekend   Psykologinen timantti!

Emily Brontë: Humiseva harju  Klassikkojen klassikko!

Herman Koch: Illallinen  Ei jätä rauhaan...

Sarah Waters: Parempaa väkeä   Britannia ja sotien välinen aika, elämänjano, savuiset jazzklubit, silkkisukkien liukkaus...rakkaus ja tragedia.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät   Sukutarina joka voi mullistaa lukijan elämän...


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät   Kirja joka on saanut minut unohtumaan lukemaan lumisateeseen...Selvisin hengissä.

Sateen ropinaa, haavan lehtien havinaa, meriaurinkotuulia, siimesten hämyjä, ystäviä, puutarhailua, kotoilua, reissuja, mansikoita, lukuiloa...

♥:lla Leena Lumi

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kesäkuun lopun kukkijoilla melkein cottage garden -tunnelmiin...


Keltakurjenmiekat jatkavat siitä, mihin jäimme helmiorapihlajan ja Moskovan kaunottaren kanssa.

Takana näkyy suuren kalliomme päädyssä oleva kivi, joka on tuttu ainakin niille lukijoilleni, jota kiinnostaa köynnöshortensia.


Olen aika hulluna iiriksiin tai siis kurjenmiekkoihin. Lena Andersonin kirjassa Maijan aakkoset (suom. Hannele Huovi) sanotaan, että


"Sininen iiris tuo hartaan mielen, kurjenmiekka iloisen. Tänään haluan hiljaa haaveilla ja katsella iiriksen kukkaa, siltä tuntui jo aamulla, kuin solmin sinistä nauhaa tukkaan. (Huomenna, niin arvelen, otan taas nauhoista keltaisen.)"



Keltaiset iirikset eli keltakurjenmiekat vasta aukeavat mutta lujaa vauhtia. Alamme tästä nyt seurata köynnöshortensiaa, joita meillä taitaa olla yksitoista. Yläterassin/talon pituisen parvekkeen toinen pääty näkyy kuvassa: Huomatkaa, että siinä on kolme köynnöshortensiaa, joista suurin somistaa parvekkeen järeää kannatinpalkkia ja samalla rakentaa pergolan päätyä, toinen sekä rakentaa pergolan päätyseinää että kiipeää kohti seinävalaisinta, joka just tässä ei nyt näy ja kolmas somistaa talon päätyä. Tuo hintelä tuolla joukossa on villiviiniä, mutta se on jo kovaa vauhtia toipumassa oudosta talvestamme.


Tässä lähikuva jo kerrotusta päädystä. Kuvasta näkyy hyvin, miten pergolan alla ei enää seinillä kasva ruusupapua taikka krassia, sillä siitä on haluttu tehdä suojainen pesä eli valo ei ritä. Haluttu tilanne! Kattoon eli parvekkeen lattiaan on kiinnitetty puinen kasvutukiritilä, johon on kiinnitetty ledit tähdiksi. Ne tähdittävät nyt vierasmakkarissa nukkujaa, sieltä ulos tulevaa sekä saunan jälkeen patiolla nauttijaa. Siellä istumme myös kuumina päivinä/iltoina uinnin jälkeen...Pergolan jokaista pylvästä pitkin kapuaa yläterassille asti köynnöshortensia, mutta siitä enemmän kuvia täällä


Tässä palaamme lähtöön eli kivi ja kallio.Tuolla takana kallion 'rapulla' kukkii keväisin paljon esikkoja, mutta muuten siellä on vain syyreniä, tuurenpihlaja, pilvikirsikka ja joitakin kärhöjä. Haluan ehdottomasti pitää kallion näkyvissä!

Melkein sama kuva: Kameran kulmaa vain vähän muutettu. Tämä kivellä kasvava hortensia kiipeää muuten jo kahta kiven molemin puolin olevaa pihlajaa pitkin...Kalliossa on syvänteitä, joissa linnut voivat kylpeä, mutta eivät nyt sattuneet näihin kuviin. Niitä on kolme.

Ja sitten toisesta suunnasta, joka onkin syksyllä aikamoinen näky, sillä kiven takana näkyvät suuret pensaat ovat mongolianvaahteroita ja niiden takana taas näkyvät syyshortensiat ja ihan kiven vasemmassa reunassa on kallionauhusrinne


Tässä katselemme köynnöshortensiakiveä kalliomme reunalta vähän alempaa valkoisten maitohorsmien kautta. Nämä komistukset kasvavat täsmälleen samassa paikassa, joka on keväällä täynnä valkovuokkoa. Sain valkoisten horsmien juurakot Hannelelta vaihtarina. Hän on nähnyt niitä mm. Sissinghurstin valkoisessa puutarhassa



Nyt olemme pergolan toisessa päädyssä eli edessä näkyy pohjoisen päädyn kannatinpalkki köynnöshortensian verhoamana. Teräspölkyt on päällystetty puulla, sillä olen nähnyt miten köynnöshortensia on kuollut ollessaan kiinni teräksessä talven...Tämäkin pääty on umpeutumssa, mutta vielä siitä näkee seinän vieressä saunan jälkeen istuessa alapuutarhaan asti:


Valaisimen vieressä on tapahtunut outoja, joista ensimmäinen tapahtuma ja toinenkin kai, on kerrottu pilvikirsikassa. Sitten siihen tuli päärynäpuu, mutta se kuivui! Se oli kuiva jo keväällä, teki muutaman lehden ja nekin kuivuivat. Nyt siinä on sitten rautatieomenapuu, joten katsotaanpa mitä nyt tapahtuu...


Olen isosti mainostanut, että meillä nurmikko vaihtuu kukkaniittyyn ja olemme siinä jo aika pitkällä. En saa kuvattua niittyä helpostikaan, mutta Lunan kanssa sekin onnistui  Olen luetellut monia kasveja, joita niityssämme kukkii ja niistä nyt just komeimmillaan ovat lehtosinilatvat, sekä valkoiset että siniset. Kansa nimitti tätä kasvia hunajakukaksi eikä suotta, sillä tuoksu on hunajainen ja se houkuttaa pölyttäjiä. Tämä leviää ihanasti, joten en voi katua panostustani 10 valkoista kukkivaa ja 10 sinsisät kukkivaa, kun eräs koulu oli toukokuulla tulossa viettämään puutarhaamme luotopäivää.


Ettei kukaan enää ajattele, että kukkaniityt olisivat ainoa kulkureittimme, niin kerron, että meille johtaa leveä laatoitettu alue, jonka molemmin puolin kukkaniityt ovat. Laatoitusta on myös tarkoitus lisätä, mutta kun nyt saisi ensin kunnon raput puutarhan eri kerrosten väliin...Nyt on yhden kerran käynyt ruohonleikkaushärpäke toisella puolella, mutta siellä olivat kaikki kukat jo täydesti siementäneet ja jos sinne nyt ilmestyy vaikka sormustinkukkia, kuten viime vuonna, niin sinne ei kohtakaan leikkuri mene. Käyn vain nappaamassa joskus jonkun ison rikkakasvin pois.


Tämän helpompaa niittykkukkaa saa etsiä. Ei kastelua, ei mitään ja kukka antaa kaiken tuoksustaan komeisiin kukkapehkoihin.


Niin...valkoisia varjoliljan juurakoita tilasin, mutta sain punaisia. Yhtään ei enää kaduta, sillä nämä ovat todella muhkeita ja yksi, joka on nupulla, on jo pituiseni. Virhe kyllä korvattiin, mutta


valkoiset ovat punaisiin verrattuna heiveröisiä ja kukkia on vähemmän. Elän kyllä toivossa, että nämä vuosien myötä vahvistuvat. Tämän kukan takana on suuriruhtinatar Olgan hauta ja siellä kukkivat sinivuokot, lehto-orvokit, kerrotut valkovuokot, kiitos Marietta!, valkoiset kielot, vaaleanpunaiset kielot, kiitos Marietta!, kauneimmat kuunliljat eli Hosta Halcyon, valkoinen särkynyt sydän sekä nyt myös punaiset ja valkoiset varjoliljat. Jouluruusun vei joko talvi tai myyrät...


No eikös tässä olekin jo kaipaamaani cottage garden -tunnelmaa. Vanha ränsistynyt korituoli, jota pitkin kasvavat keijunmekot, päivänliljoja, töyhtöangervoa ja eri vaiheissaan olevia varjoliljoja. Kun tarkkaan laskee, on kukkijoita tälläkin hetkellä niin paljon, että vapaasti ovat saaneet kasvaa niin akileijat kuin malvatkin!

Terveisin Leena Lumin puutarhasta!