keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Vuoden 2015 parhaat kirjat Leena Lumissa


Lukuvuoteni 2015 parhaat kirjat 83 luetun joukosta ovat:

1.  John Williams: Stoner (Bazar 2015)

2.  Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)

3.  Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

4.  Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Otava 2014)

5.  Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)

Jo 28. tammikuuta kirjoitin blogiini Stonerista mm. näin:

Luin kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä. 

Koko vuoden tiesin, että Stonerin ylittäjää ei tule, eikä tullut. Sen sijaan sain kokea kakkoseni eli Oneironin kanssa riemuisan yllätyksen:

Laura Lindstedt tuli ja näytti! Nyt nousi kotimaisen kirjallisuuden rima kohinalla ja olen siitä niin iloinen, että en sanotuksi saa. Ja näin mm. kirjoitn Oneironista:

Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon. Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu kirjallisuudesta nauttimiseksi.

Oneiron on niin paljon muutakin kuin Polinan humalatilan kuvausta, että kiteyttäkäämme tähän:

"Niin kuin ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa."

Audrey Mageen Sopimus on hyytävää kyytiä, joka sisältää loistavan kuvuksen siitä, miten silmänsä voi täysin sulkea toisten vainolta ja elää kuin mitään outoa ei tapahtuisi. Kirja sisältää myös unohtumattoman kuvauksen rintamalta, jossa Werner taistelee jäättävässä talvessa maansa puolesta. Näin Sopimuksesta:

Sopimuksessa kuka vain, sinä tai minä, ryhtyy tekoihin, sokaistuu tapahtumille, joista voisi hyvinkin sanoa etukäteen: ’En minä ikinä voisi...’ Oletko aivan varma ettet voisi? Audrey Magee huojuttaa lukijan mieltä tavalla, joka saa ymmärtämään, miksi tämä teos on Irish Timesin kymmenen myydyimmän kirjan listalla.

Nir Baramin Hyviä ihmisiä liikkuu kuten edellinenkin eli Sopimus Hitlerin ja Stalinin kuliseissa, mutta nyt pahaan ryhtyvät odottamatta kaksi juutalaista, toinen on Werner Saksassa ja toinen on Saša Neuvostoliitossa. Odottamatta pääsen kirjassa myös liki rakastamiani, vainottuja runoilijoita, heitä, joista yhdestä Riikka Pelo kirjoitti teoksessaan Jokapäiväinen elämämme:

Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään. Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille:”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.” 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on meren valoa, joka ei estä näkemästä sodan pimeyttä. Siis edelleen jo kolmas kuuman ryhmän kirjani liikkuu toisessa maailmansodassa:

Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.


Kakkosryhmä voi olla yhtä hyvin ns. sydänryhmä kuin olla vain jatkumoa koko vuoden kuumalle ryhmälle:

 1.  Sarah Watersin Parempaa väkeä (Tammi) kirjasta totesin mm. näin:

Sarah Watersin Parempaa väkeä, ensimmäinen Watersini, yllätti minut! Miten paljon löysinkään brittikirjailijan teoksesta rakastamani Virginia Woolfin tunnelmia aina ensimmäisestä sitaatista alkaen. Tietty kaunis alakulo, hetki on mennyt ennen kuin se on tullutkaan, kaikki merkitsee taikka mikään ei merkitse mitään, sillä eikö kaikki ole jo eletty, brittiläisen yläluokan puuduttava tapamuodollisuus sekä tietenkin ne lukuisat tunnistettavat erot, muutkin kuin aksentti, joilla parempi väki erottuu ja erotetaan alaluokasta. Waters ei pistä Woolfia paremmaksi, mutta liikkuu osin niin lähellä Vuodet tunnelmia, että tunsin ihollani, maistoin kielelläni menneen maailman pölyn: verhon väreilyn, itsekäärityn savukkeen tuoksun, koiran haukun, metallirenkaiden rahinan, pitkät kävelyt Lontoon kaduilla, kello neljän hämärän, surulliset puukujanteet, jotka eivät johtaneet mihinkään, aurinkokellon joka näytti kadonnutta aikaa...

2.  Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava) olisi ihan hyvin voinut olla myös ensimmäisessä ryhmässä ja itse asiassa vatuloinkin pitkään Doerrin loistavan lukuromaanin ja McEwanin uutuuden välillä. Mutta ei tätä kannata ottaa niin vakavasti: Vaikka taivas tippuisi alas, minä olen McEwan-fani! 

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.


3.  Katja Ketun Yöperhonen (WSOY) on uniikkia Kettua kuten oli hänen Kätilönsäkin:

Kettu on vahvoilla juuri sillä tyylillä mitä kirjoittaa. Lukijaa hän ensin lyö, sitten sivelee unohdussalvaa:

Kesäinen villintuoksuva iltahämärä, hevoset uneksivat usvaisella pellolla.


4.  David Vannin Kylmä saari (WSOY) on jäätävä avioliittoromaani, josta kirjoitin mm.:

 Vann kirjoittaa sekä tylyn arkisesti, että samalla laajoja tunnekaaria saavuttaen. Lukija imaistuu mukaan ja huomaamattaan elää alaskalaisen tragedian yhtenä onnettomista, täydesti pohjaimulle antautuen.

Ihmiselämä ei voinut olla vain sitä mitä oli. Se olisi liian pelottavaa. Ei kukaan sellaista halunnut.

5.  Hermann Kochin Naapuri (Siltala) on mitään kaihtamatonta, älykästä tylytystä, joka jatkaa Illallisen ja Lääkärin linjoilla, mutta toistamatta itseään:

Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa.



Muut Ihanat Kirjat esittelee erityisen huomattavia makupaloja vuoden varrelta. Riitta Konttisen Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cavén (Siltala) on kuvataiteita rakastavalle vuoden odotetuin teos. En meinannut malttaa nahoissani pysyä tätä odottaessani ja kirja antoi kaiken, mitä odotin. Ihan puskista minut sen sijaan yllätti René Nybergin Viimeinen juna Moskovaan (Siltala):

Jos kaikki kirjoittaisivat historiasta kuten René Nyberg, me muistaisimme menneisyytemme, emmekä olisi tuomitut ikiajoiksi toistamaan virheitämme.

Eero Ojasen&Daga Ulvin Suomen myyttiset linnut (Minerva) on kiehtova ja kaunis kirja Suomen myyttisistä linnuista, niihin liittyvistä uskomuksista, joista monet elävät vieläkin sitkeinä elleivät muuten, niin sanonnoissa. Kirja on kuin taideteos upeine kuvineen ja kohderyhmä olemme me kaikki.

Antti Tuomaisen Kaivos (Like) on paras kotimainen trilleri, jonka olen eläissäni lukenut:

Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä.

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

Sara Kokkosen Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain) monista rakkaista tyttökirjojen kirjoittajista sekä faktaa että lukijoiden tunne-elämyksiä esiin tuoden. Ihana, ihana tietokirja, mutta mennäänpä tunteella ja annetaan erään lukijan muiston tiivistää kaikki näihin kirjoihin liittyvä tunnelma:

Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin, kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen, millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja orvokeilta.

Mitä muuta tuli sanottua:

Pärttyli Rinne Viimeinen sana (Noxboox):

’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'


Peter Jamesin Kuolema merkitsee omansa (Minerva) on Peterin paras koko Roy Grace -sarjassa!

Jos haluat muistella viime vuotta tässä Vuoden 2014 parhaat kirjat Leena Lumissa


Loppusanat ovat Sarah Watersin Yövartiosta:

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."

Love
Leena Lumi

maanantai 14. joulukuuta 2015

Luvialle förskottijoulunviettoon Pepin kautta piipahtaen


Lähdimme perjantaina Luvialle äidin luo viettämään förskottijoulua. Matkalla piipahdimme Tampereella Pepin luona, sillä olemme tunteneet virtuaalielämässä kauan, mutta emme tavanneet livesti. Ja olihan minulla asiaakin eli noudin Pepiltä tilaamiani villasukkia, joita häneltä syntyy tuosta vain. Just ennen Pepiä onnistuin pudottamaan kännykkäni auton penkkien väliin niin, että hyvä ettei koko kaaraa tarvinnut purkaa. Lumimiehen pää alkoi punoittaa, koska kuulemma 'kukaan, ikinä, missään maassa, maailmassa, ei voisi saada puhelintaan sellaiseen jumiin.' Onneksi ei ollut perjantain lisäksi 13 päivä...Tunnistin Pepin ikkunan heti, sillä hän oli blogissaan esitellyt upeat, mustat pitsiverhonsa

Pepi pitää suosittua sisustus&puutarhablogia Huusholli. Vuosien aikana blogin nimi on vaihtunut kerran tai kaksi, mutta daami touhukkaan blogin takana on sama. Pepin Huushollia sekä hänen siirtolapuutarhaansa Lillaa on nähty muutamissa eri julkaisuissa. Pepi on nainen, jolta sujuu niin pöydän kuin sängyn rakentaminen ja etenkin sutiminen, sillä suuri ihme olisi, jos hänellä eivät värit vaihtuisi ja suti heiluisi: Heti huolestuisin!

Sain Pepiltä vapaat kädet kuvata hänen pientä, kodikasta kaupunkiasuntoaan samalla kun emäntä keitti teetä ja piti seuraa Lumimiehelle. Paljastan: Tilaihme, jonne tekee mieli jäädä! Paljon kirjoja, kynttilöitä ja kukkia sekä aitoja itämaisia mattoja, jollainen yksi myös vessassa. Pidin olkkarin tunnelmasta, kun siellä ei ollut sitä pakkosoffaa, vaan päästävedettävä, sekä oikeasti lämmittävä, aidon näköinen

sähkötakka. Ympärys ei kuumene, joten voi käyttää myös lemmikki- ja lapsi huushollissa. Takan edessä tietysti mukava löhötuoli jalkarahilla

Yksi seinä siis kirjoille ja takalle, sivuseinällä taidetta.

Kurkistus rouvan makuuhuoneeseen, jossa tietysti kristallikruunu...Ihanaa herätä aamulla ja nähdä tuo kruunu ekana. Siinä sitä voisi vähän meditoida, mutta Pepillä tapahtuu, minkä tietävät kaikki hänen blogiaan seuranneet. Ja tätä en voi nyt olla kertomatta: Pepihän asuu niin lähellä Lillaa, että ellei edessä olisi taloja, näkisi sinne. Niinpä hänen päivänsä voi kesällä mennä näin: Pepi ottaa maitokärryt ja menee torille. Ostaa kärryt täyteen kukkia, ruukkuja, amppeleita, kaikkea ja sitten hän jatkaa määrätietoisesti kohti Lillaa touhuamaan. Ei siinä mitään kuskeja tarvita. Muistaisin, että kerran pyörällä olisi kulkenut kakkosnelostakin, mutta ehkä se oli vain unta;) Minä lukisin mieluusti puutarhajuttuja tällaisista sisupussidaameista! Niin ja oikeesti, siis ne maitokärryt kulkemassa siellä Tampereen kadulla kesäaamuna...uniikki kansikuva-aihe.

Pepin tehokkuus on hämmentänyt minua kaukaa, mutta likeltä se oli ihan lämmintä ja rauhallista. Touhukas nainen osaa pysähtyä ja olla läsnä. Se on arvostettavaa. Ja mikä parasta, kun olimme lähteneet Lumimies totesi autossa, että ikinä, ikinä hän ei ole nähnyt kaksiota, johon mahtuu noin paljon noin kauniisti ja tyylillä, että tavaraa ei kuitenkaan ole yhtään liikaa. Kiitos Pepi sekä sukista että teestä ja siitä, että saimme piipahtaa♥ Ehkä ensi suvena Lillassa...

Luvialla äidin puutarhassa jouluruusu lykkää niin paljon nuppuja, että...Kun minä kuvailin jouluruusua
Lumimies kunnon vävynä leikkasi äidin kuusia. Kuten huomaatte pikkupuutarhassa on huomioitu eläinystävämme: Linnut ja oravat. No, oravien syöttöautomaatti ei tässä kyllä näy, mutta sellainenkin on.

Tässä ikkunan kautta kuvatussa himmeässä valokuvassa näemme yhden, jota aina odotan kovasti: Fasaanit eli fasut olivat niin tuttu juttu isän vielä eläessä vanhempieni isossa puutarhassa, että ne olivat kuin jotain lemmikkejä. Joskus keväällä kun istun äidin terassilla voi saapua fasaaniuros kera haareminsa: Sitä kannattaa odottaa.

Jos hyvin käy, äidillä on jouluruusun nupuista osa auki juuri joulun aikaan.

Tässä äiti Pekka-vävyn kuvaamana jouluna 2012. Tuon kukan tilasin äidille Luvian omasta kukkakaupasta Annelta. Huhtikuussa kukka ei näyttänyt enää oikein elävältäkään, mutta keväällä äiti istutti sen puutarhaansa näkyvissä olevin seurauksin. Siellä se nyt vain kukoistaa kuin joulukuun kuningatar. Mummoilla on taikansa...

Kävimme tietysti yhdessä iltakävelyllä isän haudan kautta, jossa sain sytyttää kynttilän. Matkalla kuvasimme ikkunan kautta Luvian siunauskappelia, jonka katosta roikkuu upea, Anders Artigin valmistama kirkkolaiva. Laivassa on teksti: "1803 Gustaf Adolph Luwia kyrka till hörig Anders Artig." 


Niin siis meni pitkä viikonloppu äidin ja siskon perheen kanssa joulua etukäteen viettäen. Nautimme paljon hyvää ruokaa, muistelimme ja nauroimme. Meillä on pieni perhe ja asutaan kaukana toisistamme. Luovuus saa kalenterinkin joustamaan. Kiitos äiti, Merja, Pekka, Jusu♥ 

förskottijouluterveisin
Leena Lumi

Winter Song

perjantai 11. joulukuuta 2015

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika. Intohimona joulu

Ihmiset joiden intohimona on joulu, ovat ihan omaa luokkaansa. He ymmärtävät kaltaisiaan, he nauttivat kuulla toisen huomaamatta hyräilevän joululauluja juhannusaattona, he tietävät ystävän sisäisen mielen jo alitajunnassa käsittelevän piilossa olevia joulupapereita, muistelevan vieläkö lametta jäi, he ymmärtävät, että sukulaissielu suunnittelee jo joulupöydän tarjoomuksia miettien ’mitähän uutta toisi pöytään tänä vuonna?’ Todelliset joulusielut ovat suvaitsevaisia ja he kysyvät yhteiseen jouluun osallistujien toivomuksia joulun perinnelaatikoista, jälkiruokajuustoista ja vaikka viineistä. Joulu on mielentila, ei pakkokaava. Se on lumihiutalevalssi, vähän liian paljon syömistä, paljon naurua, muistelemistakin, lahjat odottavat kuusen alla, mutta kenelläkään ei ole kiire yhtikäs mihinkään, sillä joulusielut tuntevat kaikellaan, miten vuodenaikajuhlista ihanimmassa, aika on äärettömyys tähtien sfääreihin. 

Paavo Halonen, Antti Kauppinen ja Ulla Kokki ovat tehneet unohtumattoman rennon ja kauniin joulukirjan Armas Aika. Intohimona joulu (Schildts&Söderströms 2015).  Näin kirjan yhdessä kaupassa ja kaikki ostoslistat lensivät päästäni, sillä jäin makustelemaan kirjan kuvia ja fiiliksiä. Ehkä yritin ahmia kirjan...ainakin mieheni ilmeestä päätellen. Mietin miksi en ollut löytänyt näin kauniskantista kirjaa ennen vuoden kansikisaani...Aloin tutkailla reseptejä sillä silmällä ja huomasin ylätyksekseni, että nyt puhaltelivat sekä traditioiden että muutosten tuulet. Hyvä näin, sillä meillähän nuoriso vaati muutama vuosi sitten tuunamaan koko joulun uusiksi ja sen teimme! Armas aika kirjan tekstin on kirjoittanut Antti Kauppinen, kauneudesta vastaa Paavo Halonen, joka tosin myös kommentoi mielellään ruokiin ja upeat, suorastaan syötävät valokuvat ovat Ulla Kokin taidonnäyte. Kirjan ohjeissa ovat kunniassaan voi, kerma ja täysmaito eli kuulostaa edesmenneen anoppini, mestarikokkaajan perusneuvoilta.

Näin kirjan tekjät Antti&Paavo&Ulla kirjastaan:

Jokaisella reseptillä on oma tarina. Ohje voi olla mummolta peritty tai Aurinkokuninkaan hovista lainattu hienous. Se voi olla itse keksitty tai oma versio mausta, joka on jäänyt matkalla mieleen. Tai se voi olla perinteinen ohje, onhan joulu leimallisesti perinnejuhla.

Olemme viettäneet joulua yksin, kaksin ja isommalla joukolla; Suomessa ja ulkomailla; maalla ja kaupungissa. Jokainen juhla on ollut omanlaisensa. Tässä kirjassa on muistoja meidän joulujemme varsilta. Nauttikaa.


Niin iloitsen tästä kuvasta, jossa nautitaan kuohuviiniä ja tuorehernekeittoa. Miten chic! 

Tuorehernekeitto on tuulahdus suvea ja mummolan hernemaa.

600 g pakasteherneitä
6 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
hyppysellinen salviaa
hyppysellinen meiramia
2 dl kuohukermaa

Kiehauta herneet vedessä kasvisliemikuution ja muasteiden kanssa. Älä keitä herneitä pitkään, oikeastaan vain ensimmäiset kiehumisporeet riittävät, sillä tarkoitus on pitää herneet tuoreina.
Hurauta sauvasekoittimella keitto tasaiseksi.

Vatkaa kerma vaahdoksi ja kääntele vaahto kevyesti keiton joukkoon.

Tarjoa kun keitto on vielä kevyen vaahtoisaa.

Niin...jos tarjoaisinkin tuorehernekeittoa jouluaattoaterian aluksi tämän sijasta kera kuoharin...

Armas joulu kirjan sisällys on Joulu juhlista jaloin, Aattoa koko marraskuu, Ähkystä ähkyyn (ei tosikoille;), Suu makeaksi, Rääppiäset ja Kohti seuraavaa joulua.


Löytyy perinteistä riisipuuroa ja sen kera luumukiisseliä kuin myös uuniohrapuuroa, jota äitini muuten valmistaa usein.  Trenditietoinen saattaa pitää tuorepuurosta ja perinteitä vaaliva valmistaa naurispuuroa ja nauttii sen suuren voisilmän kera.

Kirja tarjoaa myös leipomista, salaatteja, kasvis-, kala- ja liharuokia sekä hieman askartelua. Dolcea ei ole unohdettu, sillä jälkiruokaosuus nousee suorastaan kuninkaalliselle tasolle. Kirjan ohjeet ovat sekä isoon nälkään, että pikkunaposteluun joulua tehdessä ja odotellessa. Matka jouluun on osa joulun hurmaa.

Saatan olla erityisen ihastunut salaatteihin, joten meillä joulupöydässä lukumäärällisesti on eniten salaatteja, erilaisia kaloja tai jälkiruokajuustoja, joihin viime mainittuihin liittyy hurja joulutarina, mikä ei ole ihan painokelpoista...kaikki johtui vain siitä, että niitä juustoja oli tusina ja sitten...Armas aika tekee just sitä, mistä minä pidän: tarinat ja ruoka kuuluvat yhteen. Niillä on samanlainen taivaassa solmittu liitto kuin vaikka tietyillä väreillä on. Rrrrakastan kirjoja, joissa ruokiin liittyy tarina ja tässä kirjassa niitä on monta!

Armas aika tarjoaa reseptit äidin rosolliin, sienisalaattiin, tillikurkkuihin, Waldrofin salaattiin, ihan mun herkkuni!, kuin myös venäläiseen punajuurisalattiin, kaukoidän rapusalaattiin, insalata verdeen ja papaijasalaattiin. Jos olette lukeneet vaikka Sinikka Piipon Puhdasta ravintoa, tiedätte, miten terveellistä papaija on ja kaiken lisäksi se on herkullista. Kasvisruokapuolella suuri heikkouteni munakoisoon saa täyttymyksensä


tässä munakoisosatsivissa. Meidän ei tarvitse aina tehdä niitä kaikkia perinteisiä laatikoita ellemme halua, tai voimme tehdä ne ja sitten koska päiviä on niin monta ainakin tänä jouluna, valmistamme myös jotain tällaista ei niin perinteistä. Mutta munakoisosatsivikin voi olla jo tulevien joulujen perinnettä yhtä hyvin kuin


tomaattinen linssipyree, josta saa Paavon neuvoilla helposti keiton

jos et valuta nesteitä vihanneksista ja linsseistä vaan soseutat ne ja jatkat keittoa vielä noin desillä vettä. 

Tämä on niin houkuttava: kirsikkatomaatteja, sipulia, grillattuja paprikoita, oliiviöljyä, punaisia linssejä, valkosipulia...Taitaa olla yhtä terveellistä kuin caprese, mutta sopii paremmin talviaikaan.

Kuten tunnettua, meillä ei isosti lihalla juhlita jouluna, mutta kaloilla senkin edestä eli länsirannikkolaiset  juuret näkyvät. Armas aika esittelee perinteiset lasimestarinsillit, sekä smetana- ja mustaviinimarjasillit, lohipastramin ja wasabilohirullan, kalasatsivin sekä herkullisen mantelikalan:


voita
400 g ruodottomia ahvenfileitä
1,5 dl mantelilastuja
1 dl korpppujauhoja
2 dl kermaa
1 kananmuna
1 tl suolaa
rouhaisu valkopippuria
2 dl silputtua korianteria

Voitele uunivuoka ja aseta ahvenfileet vuokaan.

Sekoita mantelit, korppujauho, kerma, muna, suola ja valkopippuri.

Levitä korianterisilppu ahvenille ja kaada mantelimössö päälle.

Paista uunissa 200 asteessa noin puolisen tuntia, kunnes pinta on kullanvärinen.

Tässä kannattaa muistaa, että ellei ahvenia ole saatavana muutkin kalat käyvät. Olen itse syönyt tätä muistaakseni valmistettuna siikaan tai kuhaan, mutta en muista oliko siinä korianteria ja mitä oli sen tilalla eli olkaa luovia ja rohkeita, olkaa rentoja, kun kokkaatte!


Ja nyt sen kunniaksi, että olemme vihdoinkin istuttaneet myös päärynäpuun, kuten muuten on kirjan tekstit kirjoittanut Antti tehnyt jo 15-vuotiaana, päätin tarjota kaksi päärynäohjetta dolcena.

Ensimmäinen, sitruunavaniljapäärynät siksi, että haluan puutarhailevien ystävieni tietävän mitä voivat päärynäsadollaan tehdä elleivät kaikki päärynät tule syödyiksi ja toisekseen, glögipäärynät vain kuin huimaavat!

Antin päärynät ovat kuulemma olleet kovia ja pieniä. Niin ei ollut minun lapsuudessani, vaan ne olivat järkyttävän meheviä ja makeita, ehkä eivät kovin isoja. Uudet lajikkeet lupaavat jo enemmän makeutta ja kokoa.  Oli miten oli, kaikista niistä tehdään nyt herkkua:

Sitruunavaniljapäärynät

Kuori pestyjä napakoita päärynöitä ja lado niitä puhdas lasipurkki täyteen. Kotimaisten päärynöiden siemenkodat ovat niin pieniä, että niitä ei tarvitse kuorimisen yhteydessä poistaa. Sokeriliemessä siemenkodat pehmenevät niin, että ne voi syödä muun hedelmän kanssa.

Kuori juuresveitsellä yhden sitruunan keltainen kuori per lasipurkki ja laita mukaan ruokalusikallinen vaniljasokeria.

Keitä 1:1 sokeria ja vettä kiehuvaksi ja kaada purkit täyteen sokerilientä.

Laita puhtaat kannet tiukasti kiinni. Säilytä jäähtyneet purkit kellarissa tai jääkaapissa.

Päärynät ovat maustuneet juuri sopiviksi jouluun mennessä.

Vinkki: Voi ylimääräpäärynöistä tehdä kellarissa hyvin jouluksi likööriäkin samalla systeemillä kuin vaikka kirsikoista. Purkkiin kiriskat/päärynät, sokeria, viinaa. Kallistellaan pari kertaa kuussa, valmista jouluna. Kirsikkalikööristä tuli erikoisen hyvää kun laitoin osan sokerista vaniljasokerina. Päärynään laittaisin kaneli- tai vaniljatankoa mukaan.

Ja nyt sitten glögipäärynät, joiden kanssa sopivat niin hyvin crème caramel ja munatoti, joiden ohjeet löydät kirjasta Armas aika:


4 päärynää
noin litra valmista glögiä

Kuori päärynät, älä irrota kantaa vaan jätä se koristeeksi. Laita ne pieneen kattilaan niin, että ne juuri ja juuri mahtuvat vierekkäin.

Kaada glögistä kattilaan niin paljon, että päärynät peittyvät. Keitä päärynöitä hiljaisesti poreilevassa glögissä noin 15 minuuttia. Anna jäähtyä keitinlimessä, jolloin väri tulee tummemmaksi.

Nosta päärynät varovasti keitinliemestä, leikkaa pohja tasaiseksi ja aseta ruokailulautaselle.

Paavo:

Glögipäärynöiden lisukkeena voi tarjota jäätelöä tai kermavaahtoa. Toisaalta glögipäärynä sopii myös crème caramellen tai crème brùleen seuraksi.

Ihana, ihana joulukirja, joka on osa matkaamme kohti joulua! Olen niin samaa mieltä kuin tämän joulukirjan tekijät: "Kun asiaa tarkemmin miettii, koko vuosi on yhtä piktää, nautinnollista aattoa." Hyödyllinen, kaunis, uutta ja vanhaa, mitä mainion lahja hänelle, jolle joulu on intohimo. Tästä nyt nautin, ehkä myös sovellan, jouluun asti ja silloin kun kirja ei ole kädessäni, se seisoo kauniina taidekirjatelineessäni! Haluan nähdä kannen joka virittää minua niin korkeisiin sfääreihin, että tunnen suuruudenhulluutta ja kuvittelen, että pystyisin loihtimaan sivun 171 luumuisen Charlotte Russen ihan itse.  Tietenkin pystyn siihen, jos ruoanlaitto on luovuutta, on sitä leipominenkin, Rentoutta vain mukaan ja laitan soimaan kirjan reseptien innoittamana laulavan Aino Vennan Natas e manteigan, jolloin aivan tunnen miten aikamatkustan tsaarien Pietariin Charlotte Russen myötä!


*****

Ulla, kiitos kuvista♥


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja/Lumiomena


*****

tiistai 8. joulukuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

Shlomith oksensi sappinesteitä katuja reunustavien puiden tyviin. Hän tunsi muutamaan otteeseen miltei sietämätöntä fyysistä kipua, korvennusta vatsassa, heikotusta ja huimausta. Mutta sellaista se on. Niin kuin ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.

Endorfiinit ovat alkaneet varovasti virrata. Asfaltti ei ole enää tahmea musta magneetti josta jalkoja on raskasta nostella. Maa pompauttaa juoksijaa ylöspäin, vehreä lehmuskuja kannustaa vieressä, tuuli kahisuttaa rohkaisevasti lehtiä, tsat-tsat-tsaa!

Laura Lindstedtin romaanin Oneiron (Teos 2015) ei pitänyt päätyä lukulistalleni, sillä olin saanut tietää sen olevan fantasiaa ja fantasia ei ole minua varten ellei sitä ole kasteltu maagisen realismin jokeen, jolloin se ei enää ole fantasiaa, vaan jotain toiseutta. Blogiystäväni kuitenkin yllytti todeten, että 'Leena, Oneiron ei ole fantasiaa, vaan tarina juuri sinulle!’ Niinpä sitten otin Oneironin lukuun, todetakseni kuten alun sitaatissa, että ’ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.’ Niin tuskallisen kauniin vaelluksen kuljin Oneironin kanssa, että ilman Shlomithin endorfiineja, ilman Shlomithissa kaikkea ja päälle ripaus Rosa Imaculdan latinalaisamerikkalaisuutta, olisin ollut mennyttä jo siksi, että fiktio muuttui faktaksi (juutalaisuushan on minulle tietoa), naisten kärsimät vääryydet tuskaksi ja halusin vain käpertyä Linzergasselle ja kuolla kuunnellen Salzachin yölaulua.

Seitsemän on naisia, jotka ovat valkoisessa välitilassa, siinä valkoisessa heti kuoleman jälkeen, mutta ei vielä perillä. Ei taivaassa. Ei helvetissä. Ei paikassa, jota ei ole. Seitsemän on rengasta orgasmissa ja seitsemäs on jo kuin se kuuluisa seitsemäs aalto: Se työntyy lävitsesi ja vie sinne, mistä ei ole paluuta. Shlomith tuntee olevansa setsemännessä taivaassa valkoisessa välitilassa, sillä mihinkään ei koske enää. Vielä ainakaan ei paikka ole helvetti. Gehinnom. Rabbithan uskovat, että helvetti on seitsemään osaan jaettu rakennelma. Jokainen helvetin lohko on paloiteltu seitsemään alalohkoon, joissa jokaisessa virtaa seitsemän tulijokea ja seitsemän lumiraevirtaa. Juutalaisen naisen tulee odottaa seitsemän päivää kuukautistensa jälkeen ja kahdeksantena astua rituaalikylpyyn puhdistuakseen. Raamatulliset seitsemän vuotta kesti Shlomithin avioliitto.

Naiset ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculda, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Kirjailija Laura Lindstedt antaa naisille ison näyttämön, jossa kaikki tulevat kuulluiksi, myös ennen valkoista välitilaa puhekyvytön Wlbgis. Jokainen naisista oli tahoillaan tullut elämässään miesten haavoittamaksi tai loukkaamaksi, jopa surmaamaksi. Lindstedtin kirja on siis hyvin femiininen. Olen iloinen, että niitäkin asioita on tuotu esiin, joista en ollut vielä kuullutkaan, vaikka feministin viittaa ylpeänä kannankin. Näilläkin naisilla on ollut myös ilonsa ja hupinsa. Nyt valkoisessa tilassa he jakavat kokemuksiaan, suorastaan tutustuvat toisiinsa, rakentavat omalaatuisen lojaliteettipesänsä. Kaikki ymmärtävät toisiaan. Kieli sinänsä on menettänyt merkityksensä, vaikka lopussa kaikki ihmettelevätkin, miten ihmeessä englantia osaamaton Wlbgis ymmärsi heitä!

Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon. Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu kirjallisuudesta nauttimiseksi.

Taito ja tyyli Laura Lindstedtillä on ehdottomasti hallussaan: Pienellä tiivistyksellä olisin voinut kuvitella lukevani Joyce Carol Oatesia! Niin tai näin, Lindstedtin kirja nostaa kotimaisen kirjallisuuden rimaa huimasti ylöspäin. Vaikka tätä teosta  onkin mainostettu fantasiana, jopa niin, että olin jättää koko kirjan lukematta, tämä ei tunnu fantasialta. Pidän siitä kun puhutaan kuolemasta. Sehän on elämistä ja eläminen on kuolemista. Tämä tyhjä tila on minulle ihan yhtä kuin olla olemassa. Se on. Naiset ovat. Kustannustoimittajana olisin vetänyt vähän sivuja pois, jolloin se toiseksi onnistunein eli naisten persoonat olisivat olleet kuin toisiaan likemmä ja tunnetila, lukemisen flow ei olisi välillä katkennut ja vaatinut uutta löytämistä. Etsin kerta kerran jälkeen naiseni uudelleen ja etenkin Swedenborgin jälkeen vieläkin uudelleen. Näin kyllä nimet Erica Jong, Marguerite Duras ja Anna Ahmatova, mutta heistä ei mitään, vain nimet. He olisivat olleet minulle taivaan tähdet naisteni luokse. Tämän jälkeen tuon esiin naisista vain kaksi, heidät, jotka vaikuttivat minuun voimakkaimmin sallien tunteilleni tilaa tämän ison tarinan äärellä, tarinan houkuttaessa yhä syvemmälle sinne, mikä kiinnostaa eniten.

Juutalaisuudesta. Shlomith on juutalainen performanssitaitelija, joka käyttää omaa ruumistaan esitysvälineenä. Hän nälkiinnyttää itsensä kerta kerran jälkeen kuoleman rajoille ja esiintyy sitten lopulta viimeisessä tilaisuudessaan Jewish Museumissa New Yorkissa 16.8.2007 puhuen aiheesta Juutalaisuus ja anoreksia. Nyt on niin, että juutalaisuus kiinnostaa minua todella paljon. Se näkyy lukemistani kirjoista, joita on vaikka kuinka, mutta käytän tilaisuutta hyväkseni ja suosittelen nyt kolmea. Ensimmäinen on Juutalainen kulttuuri, jonka ovat toimittaneet Tapani  Harviainen sekä Karl-Johan Illman. Toinen on lukuvuoteni 2014 paras kirja: Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Tein lokakuussa matkan katsomaan Ephrussin suvun mahtitaloa Wieniin samalla kuin vierailimme Krakovassa juutalaisella hautausmaalla. Kolmas on Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin omaelämäkerta Eurooppalainen (Mein Leben).Ystäväni joka houkutti minut lukemaan Oneironin tiesi, että Shlomithin viimeinen luento on minulle iso koukku ja niinhän se oli ja on. Tiedän paljon mm. ortodoksijuutalaisuudesta, tavoista, säännöistä, monesta ja etenkin juutalaisten historiasta, mutta miten nuori nainen kasvaa ja varttuu tuossa kulttuurissa, miten hän selviää, kun ruokaa sekä pantataan että ylitarjotaan? Se on kerrottu tosi isosti ja faktatietona annetaan prosentit, miten paljon enemmän Yhdysvalloissa on syömishäiriöstä kärsiviä juutalaisia verrattuna muihin väestöryhmiin. Hyvin vahvasti tulee esiin myös, miten tärkeää naisen on olla pientä vaatekokoa, painaa mahdollisimman vähän. Ja tietenkin kyseessä on uskonto, jonka lakeja soveltavat miehet. Shlomithin puheessa on asioita, joita en tiennyt kibbutseista...

Juutalainen uskonto kehotti miehiä kiittämään Jumalaa joka päivä siitä, ettei Hän ollut luonut heitä naisiksi. Naisen taas oli peitettävä päänsä, hiuksensa, ja ajettava tukkansa pois naimsiin mennessään.

Myös kibbutseja on tutkittu syömishäiriöiden näkökulmasta.

Oma kibbutsiaikani vahvisti ehdottomasti anorektikon identiteettiäni.

En voisi lopettaa millään, sillä tämä aihe ja kaikki tässä. Ja nyt pitäisi kai alkaa sanoa, että Oooon...ei-ron ja löytää rytmi ennen valkoisen hylkäämistä, mutta en voi. Ei tule edes: ron.

Rosa Imaculda, jonka ryntäät ovat kuin cantaloupemelonit, tuo mieleeni, miten lihava Carmen laulaa Roberto Bolañon Jääkentässä:”Olen haavoittunut rastas helvetin porteilla." Rosa on pelastus etten jatka pikkutunneille juutalaisuudesta tai naisen kaksituhatvuotisesta piinasta, vaan:

Nyt tai ei koskaan, niin  Rosa oli tuumannut, minäkin haluan miehen ja perheen! Rosa laittoi itsensä valmiiksi. Hän hehkui ja kimmelsi ja hänestä lähti ihana, kiihottava neilikantuoksu, joka sai kulkukoiratkin ulisemaan, kun hän vaappui niiden ohitse paljetein koristelluissa korkokengissään.

Ja kävi niin kuin oli tarkoitettu. Eräs Caio (vai oliko se Flávio) antoi tarttua käteensä kun axé soi, kun rummut pärisivät, kun vinkuva villi pilli luritti kertosäkeen ja guiro raastoi ilmaan keinuvia, viekoittelevia rytmejä. Caio (tai Flavio tai João tai Fernando tai Antônio) hullaantui neilikantuoksuisesta, pakaroitaan musiikin tahdissa oikeaopppisesti tärisyttävästä naisesta, joka kuiskasi miehen vasempaan korvaan olevansa täysin kunniallinen nainen ja supatti heti perään oikeaan korvaan olevansa, niin, nainen; nainen joka tarvitsi rakkautta, planeetat olivat kerrankin oikeassa asennossa, vamos, vamos, nyt mennään!

Laura Lindstedtin huikea Oneiron on ansainnut päättyä tuutulauluun kaikille kirjan kiehtoville, vahvoille naisille, joiden on aika päästää irti:

Nigue, nigue, ninhas
      tão bonitinhas
Macamba viola di pari e ganguinhas
              Ê ê ê ê, imbê, tumbelá!
        Musangolá quina guinê...


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Suketus  Tuijata  Krista/Lukutoukan kultturiblogi  Elina/Luettua elämää  Omppu  Kaisa/Kannesta kanteen  Jonna/Kirjakaapin kummitus  Jane/Kirjan jos toisenkin

maanantai 7. joulukuuta 2015

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

On suorastaan uskomatonta ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät hurmaannu joulusta. Luulisi kaikkien hankkivan joulukalenterin, kirjoittavan joululistoja, suunnittelevan joulun herkkuja sekä leikkejä. Eivätkö kaikki leikkaakaan paperisia lumihiutaleita ikkunoihin? Eivätkö kaikki käärikään nautiskellen joululahjapaketteja? Eikö kaikkien intohimona ja ilona olekaan joulu?

Sanna Iston, Eppu Nuotion ja Sari Airolan kirja Typy ja topakka tonttu (Bazar 2015) on kirja kaikille, mutta etenkin heille, jotka ovat kadottaneet joulumielen. Ihastuin kirjaan heti kun näin kannen. Kirjan kuvitus on Sari Airolan veikeän lempeää tyyliä, jossa minusta nykypäivä ja jokin ihanan vanhahtava kohtaavat. Kuvat ovat oikeassa tempossa Sanna Iston ja Eppu Nuotion tarinan kanssa. Opetusta on, mutta minusta oikein osuvasti sen kohderyhmänä onkin nyt aikuisen joulumielen puute.

Typyn kotona on sattunut vesivahinko ja Typyn pitäää muuttaa joulukuun alussa Bertta-tädille, mutta hän ei mitenkään haluaisi, sillä Bertta-täti ei ole hauska eikä hänellä ole ikinä ollut joulumieltä. Hän vain huiskii ja siivoa ja kun

Typy kysyy häneltä: "Mitä sait luukusta tänään?", täti kysyy: "Mistä ihmeen luukusta?" Tädillä ei ole joulukalenteria, mutta kun Typy pyytää edes jotain joulutavaroita, täti nostaa yläkaapista vanhan pahvilaatikon, josta alkaa Typyn joulun taika, sillä laatikosta kuuluu ääni: "No jo oli aikakin." Laatikosta kurkistaa pieni tonttu. Tontun elämä tädin louna on ollut sietämättömän tylsää, mutta ehkä nyt on jotain kivaa luvassa.

Tonttu kertoo unohtaneensa tädin luona asuessaan, millainen joulu on, joten hän pyytää Typyn piirtämään joulun. Typy piirtää kuusen ja tonttu alkaa esittää hiihtämistä kynät sauvoina. Silloin tonttu muistaa lumen, mutta ulkona on vielä mustaa. Typy kaivaa pikkaraiselle tontulle lunta pakastimesta, mutta kohta Bertta-täti huomaa, että pakastinta on availtu ja on vihainen.

Lopulta Typy ja tonttu keksivät alkaa leikata papereista lumihiutaleita. Paperien takana on jotain numeroita, ehkä ne ovat aikuisten tyhmiä laskuja, mutta nyt niistä tulee kauniita joulukoristeita, lumihiutaleita lumettomaan joulukuuhun. Lopulta ystävykset keksivät koristella koko tädin huushollin aina vessaa myöten. He keksivät myös paketoida tädille joululahjoja...,mutta yhtäkkiä täti suuttuu ja puhisee, että "nyt loppui tämä leikki." Täti alkaa siivota joulua pois ja Typy lohduttelee tonttua. Ikävä kotiin alkaa kuitenkin vaivata, mutta onneksi kotoa soitetaan ja Typykin saa kertoa mitä asiaa hänellä on. Typyllä on nyt Suuri Salaisuus, joka on tietenkin Jouluyllätys, jonka tähden mekään emme saa sitä tietää ihan vielä.

Tästä kuvasta saat kuitenkin nähdä, miten Typy ja tonttu riemuitsevat jouluaattona eli jotain suurta on tapahtunut ja sen voit lukea Typy ja topakka tonttu -kirjasta. Lupaan, että se on jotain kivaa! Mieti tätä: Aattona tonttu loikkaa kuusen oksalta Bertta-tädin polvelle toivottaen: "Hyvää joulua, Bertta-täti". Ja eräs entinen, ei niin jouluhenkinen, vastaa liikuttuneesti hymyillen: "Hyvää joulua, tonttu." "Ja hyvää joulua, Typy."

Oih, näin kirjoitetaan joulun tarinaa. Sitä ikivanhaa ja silti aina uutta. Sitä joulun henkeä, jonka taikaan voivat päästä kaikki, kunhan vain antautuvat joululle! Jos lukisit nyt tätä kirjaa kanssani, voisin kysyä, mistä kuvista sinä pidit eniten? Ehkä pidit samasta kuin minäkin eli paperisten lumihiutaleiden leikkaamisesta? Paljastan kuitenkin, että joulukoristeltu vessa sai minut joulunauramaan. Se on vain niin ihana - jouluihana!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja  ja Bleue

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäisyydelle!


Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto


Kiitos, Isä Rakas♥

torstai 3. joulukuuta 2015

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita...

Suutelen silmiäsi, rakkaani. 
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (WSOY 2003, toimittanut Ritva Haavikko)

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Jari Lahdenoja, Aleksi Lahdenoja, Miikka Väisänen: Copas y Tapas erilaisia tapoja

Alussa oli neljä miestä: isä, kaksi poikaa ja ”ranskalainen setä” Pascal. Kahdella pitkä tausta ravintola-alalta ja vahva viini- sekä ruokatuntemus. Yhdellä oli enemmän palavaa liekkiä alalle kuin taitoa, mutta hän halusi oppia lisää.  Nuorin oli vasta tulossa työelämään. Ryhmä alkoi tehdä ruokaa torikeittiön hengessä. Kaikki tapahtui yrityksen, erehdyksen ja onnistumisen kiehtovia teitä. Into ruokaan ja hyvään viiniin sekä asiakkaiden viihtyvyys, synnyttivät helsinkiläisen ravintolan Copas y Tapas.

Jari Lahdenojan, Aleksi Lahdenojan ja Miikka Väisäsen ruokakirja Copas y Tapas erilaisia tapoja (Bazar 2015) on virkistävä ruokakirja ja jotenkin tulee nyt mieleen, että tämä sopisi niin hyvin juuri näihin päviiin ennen ylirunsaita joulutarjoomuksia sekä etenkin joulun välipäiviin ja sitten taas loppiaisesta alkaen kaikkiin päiviin, sillä onhan sitä joskus kevennettävä tai kevennyttävä. Ihastuin ihan ensimmäiseksi kirjan kuviin, jotka ovat Lasse Lecklinin ottamat. Kokemuksesta tiedän, että ruokakuvaus on paljon, paljon vaativampaa kuin puutarhakuvaus. Lassen tapakset eivät kiillä öllöttävästi, vaan hän saa yksinkertaisimmankin herkun näyttämään himoittavalta.


Mikä sitten on tapas? Se on vaikka yläkuvan muikkutarjoomus leivällä ja viinillä. Tapaskulttuurin juuret tulevat kuitenkin etelästä. Espanjassakin on aina syöty pieniä välipaloja, mutta alun perin vain Andalusiassa käytettiin sanaa ”tapas”. Siellä se tarkoitti baareissa ilmaiseksi tarjottavia suolapaloja, jotka tarjottiin juoman oheen. Kyseessä siis pikkusuolainen janonherättäjä. Espanjalaisiin sanakirjoihin ”tapa” tuli vasta 1930-luvulla. Varsinaisesti tapastelu, tapeo, omaksuttiin vasta 1970-luvun lopulta. Silloin tapas oli baariruokaa, mutta nykyisin se voi olla myös fine diningia. Tapa on kuin miniatyyrikokoinen ruoka-annos, joka kussakin kulttuurissa voidaan rakentaa maan omista raaka-aineista. Siksi tapas voi olla blini, muikku tai suomalainen metsäsieni.

Haluan maistattaa teillä paahdettua maa-artisokkaa ja siianmätiä:


Paahdettu maa-artisokka sopii makean, pähkinäisen arominsa ansiosta mainiosti erilaisten mätien kumppaniksi. Se on herkullinen lisäke myös monille lihoille ja kaloille.

Paahdetut maa-artisokat:

500 g maa-artisokkaa
3 rkl valkoviinietikkaa
1 tl suolaa
1 rkl sokeria
3 rkl voita

Maa-artisokkakastike:

150 g keskikokoista maa-artisokkaa
1 banaanisalotti tai 2 tavallista salottisipulia
1rkl omenaviinietikkaa
2dl valkoviiniä
kasvislientä
1 rkl voita
suolaa, valkopippuria
kuohukermaa

Tarjoiluun:

tilliä
siianmätiä
saaristolaisleipää

Pese ja puolita paahdettavat maa-artisokat ja mausta ne valkoviinietikalla, sokerilla ja suolalla. Aseta maa-artisokat leikkuupuoli ylöspäin uunivuokaan ja lisää päälle voinokareita. Paista 185 –asteisessa uunissa noin 15 minuuttia, kunnes juurekset ovat läpinäkyviä. Tarvittaessa voit vielä antaa nille lisää väriä kaasupolttimella. 

Kuori ja pilko salottisipuli ohuiksi renkaiksi ja maa-artisokat peukalonpään kokoisiksi paloiksi. Kuullota molempia kattilassa hetki. Lorauta kattilaan muutama ruokalusikallinen hyvää omenaviinietikkaa ja haihduta neste pois. Lisää valkoviini ja sen verran kasvislientä että artisokat peittyvät. Hauduta kasvikset soseeksi. Lisää ruokalusikallinen voita ja mausta suolalla sekä valkopippurilla. Ohenna kastiketta kermalla. Tarjoile siianmädin, paahdetun saaristolaisleivän ja tillin kanssa.

Saaristolaisleivän ohje tarjotaan myös kirjassa. Mekin tarvitsemme sitä tähän 'joulutapakseemme'

Ja nyt sitten tulee se kirjan the juttu, että ’pojat’ antavat jokaiselle tapakselle oman viinisuosituksensa, mutta he tarjoavat sen alla myös laajemman, ko. reseptille sopivan viinityylin, josta jokainen voi sitten löytää vaikka oman suosikkinsa.

Tälle ruoalle täsmäviini on: 2014 Rafael Palacios Louro Godello-Treixadura, DO Valdeorras
Tyyli: Vivahteikas&ryhdikäs valkoviini, cava&samppanja


Kirja esittelee viinit, yrtit, tapakset, kalatapakset, kasvistapakset, lihatapakset, pääruoat, juustot, jälkiruoat ja leipiä. Ohjeet on mitoitettu neljälle ellei toisin mainita. Tarjolla on mm. loimulohta ja parsaa. tomaattisalsaa ja savumuikkkua, paistettua ahventa ja mustaherukansilmuja, sinisimpukkaa ja verigreippiä, manteligazpachoa mansikoiden kera, porkkana-sahramikeittoa, uppomunaa ja pähkinäsalaattia, paistettua polentaa ja korvasieniä, paahdettua kevätsipulia romesco-kastikkeen kera, grillattua nieriää ja piparjuuritsatsikia ja grillattua munakoisoa ja romesco-kastiketta:


Jälkiruokasivuilta löydämme mm. tammipannacottaa, porkkanakakkua ja mesiangervohapankermaa, kotijuustoa ja hunajakennokeksiä, vadelmasorbettia ja savustettua valkosuklaata...

Koska ihana zarzuela tulee Kataloniasta, saa se olla kuin tienviitta löytää toinen maistettavamme Kataloniasta eli nyt pinaattia, rusinoita ja pinjansiemeniä, jota voi nauttia sellaisenaan, mutta myös kalojen tai vaaleiden lihojen lisäkkeenä:


100 g laadukkaita rusinoita
oliiviöljyä
1 yksikyntinen valkosipuli
2 salottisipulia
lakritsijuurta
1dl valkoviiniä
250 g tuoretta pinaattia
1dl paahdettuja pinjansiemeniä
suolaa, pippuria

Tarjoiluun:

50 g kovaa murenevaa juustoa (Tässä käytetty Juustoportin Vuohen GR Grand Reserve –juustoa, mutta tilalle sopii myös vaikka manchego.)

Peitä rusinat kuumalla vedellä ja anna liota kaksi tuntia. Kuori ja silppua sipulit.

Kuumenna oliiviöljy pannulla muutamaa minuuttia ennen tarjoilua ja kuullota hienonnettuja sipuleita miedolla lämmöllä hetken aikaa. Raasta sipulien päälle lakritsijuurta hienoteräisellä raastimella. Lisää viini ja anna sen kiehua kokoon. Pese sillä välin pinaatit, ja valuta ne hyvin. Lisää pinaatti, pinjansiemenet ja valutetut rusinat pannulle. Mausta suolalla ja pippurilla. Kypsytä seosta miedolla lämmöllä 3-4 minuuttia, kunnes pinaatti on kauttaaltaan pehmeää.

Murusta päälle manchegoa tai muuta murenevaa juustoa ja tarjoile heti lämpimänä tuoreen leivän tai rieskan kanssa.

Täsmä: 2014 Gramona Gessami, DO Penedés
Tyyli: Raikas&hedelmäinen valkoviini

”Every visit to Copas y Tapas is an adventure. I love their approach to food and wine – thoughtful, intriguing and good-hearted and with an understanding of the spirit of the landscape and its produce.” 

- Nigel Slater -

*****

tiistai 1. joulukuuta 2015

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa


Kuten monet tietävätkin olen sitä mieltä, että runo on vapaa lintu. Se tekee pesänsä minne sitä huvittaa. Se ei kysy lupaa, se ei kysy aikaa. Se tulee ja ottaa omakseen. Lukijan tehtävä on antaa runolle siivet, puhaltaa lentotuulta siipien alle. Villilintu, sitä runo on. Mieleenkään ei tulisi sitä ruotia, kyniä höyhenettömäksi, moittia. Runon kanssa on parasta vain antautua. Antaumus avaa mielen ikkunat ja ovet, tekee sielun vastaanottavaiseksi, saa runon soimaan.

Pekka Kytömäen runoteos Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015) on minusta kuin Pekka itse: Oivaltava, koskettava ja empaattinen. No siis tunnenko Pekan henkilökohtaisesti? En, mutta muistan jo monen vuoden takaa bloggaajan, joka kävi kommentoimassa minulle tiettyihin kirjailijoiden kirjoihin ja etenkin suosikkeihini Ian McEwaniin sekä John Irvingiin ja taisi niitä olla muitakin. Pekan kommenteista välittyi aina toista arvostava tunnelma oltiin sitten samaa tai erimieltä. Tuli mieleen, että 'onpa nuori mies symppis ja mukavasti avoin elämälle.' Nyt kun luin muutamaankin kertaan tamperelaisen Pekka Kytömäen runot ja myös ääneen melkein tamperelaiselle Lumimiehelle, käsitykseni vain vahvistui ja runsaantui, sillä Kytömäen kypsyys käsitellä myös kuolemaa tai sen läheisyyttä, on kuin avoin ovi: Siitä saa puhua! Minulle kuoleminen on elämistä ja eläminen on kuolemista. Miksi kuolema olisi tabu. Kytömäen kirjan kaunis kansi ja kuvitus ovat Anna Kytömäen taidonnäyte. Kaunis kuin villilintu.

Ilmaiset itseäsi 
lompakollasi.
Aika köyhää.

Niin samaa mieltä!

Älä tutustu.
Saatat pilata hyvät 
ennakkoluulot.

Noinko meille kävisi?

Seison valoissa.
Busseissa elämät 
kiitävät ohi.

Minusta kaikki kiitää ohi kuin bussit ja junat...ylinopeudella. Sielut eivät ehdi mukaan.

Voisin lähteä
milloin hyvänsä.
Olen perillä.

Täysin samaa mieltä.

Isyys, pilvisyys.
Mikään verho ei peitä 
päivänsäteitä.

Tämä kulkee mukanani sateenkaaren tuolle puolen: Ihana!

Isyys, iäisyys.
Sama huoli otsalla
pilven reunalla.

Mieheni suosikki! Ei, hän ei ole kyynikko, vaan tunteellinen realisti.

Suonissa kuohuu runous,
suuri houkutus
ulvoa kuuta.

Oih, tiedän tunteen!

Enää en pelkää.
Sumu hiipii lähemmäs
ystävän varpain.

Sumun kauneus: Elämän photoshoppaus ennen hyvästejä.

Sen verran nyt kuitenkin vertaan, että tulin Pekan runoista samalle tuulelle kuin Tommy Tabermannin eräistä runoista...ehkä kuten on Road Map. Olen joskus saanut 'vuorolaulaa' Tommyn kanssa ja nyt tein saman: Lähdin vain mukaan ja annoin tajunnanvirran vastata.

Pekan omistuskirjoitus on yksi rakkaimmista: "Onni mahtuu pariin riviin, joskus jopa niiden väliin." Juuri niin se menee. Sieltä rivien väleistä se pilkistää. Onni. Lue runo päivässä: Pysyt kiinni tähdissä. Lupaan sen! Suosittelen runoja ja suosittelen Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa. Enemmän Pekkoja olisi parempi kaikki.

Kun olen poissa
ja tuulee ihan hiljaa,
kuuntele tarkkaan.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Elina/Luettua elämää  Kaisa/Kannesta kanteen  ja Sara/ P.S.Rakastan kirjoja

*****

Runokirjat Leena Lumissa