torstai 15. syyskuuta 2016

Syyshortensia Wim's Red syrjäytti Vanille Fraisen etupihallamme, koska...


Syyshortensia Wim's Red, Hydrangea paniculata 'Wim's Red', syrjäytti meillä nyt etupihalla Vanille Fraisen. Olen kiitollinen, että Vanille Fraise selvisi hengissä tammikuun 2016 kovista monen viikon pakkasista ilman lunta, mutta se ei kukkinut ja minullahan ei tunnetusti ole kärsivällisyyttä. Kaiken huippu oli se, että olin valmistautunut odottamaan ensi suvea, mutta kun viime viikonloppuna kävimme koko poppoon kanssa Viherlandiassa ja Wim's piirtyi äidin ja minun verkkokalvoille, olimme hukassa eli mennyttä. Äidillä oli minuakin parempi syy, sillä häneltä talvi vei koko Vanillen.


Äiti teki päätöksen heti ja tältä näytti maanantaina kun siskoni ja äitini lähtivät kohti länsirannikkoa. Jotenkin kirvelsi. Tuskin sain yötä nukuttua ja mietin vain, että niitä ihania jäi sinne enää kaksi...


Soitin edellisaamuna äidille ja hän ihmetteli, että miksi en siirrä sitä hujoppia Vanille Fraisea alapihalle, jossa on paljon tilaa. Heti klikkasi, sillä sieltähän kaatui myrskyssä pilvikirsikka paikassa, jonne emme enää halunneet puuta vaan pensaan. Päätimmekin siirtää Vanille Fraisen sinne Mustilan hortensian likeisyyteen, joten aika kiva ryhmä siitä alkaa muodostua ja nyt niille riittää kunnolla valoakin.


Miksi sitten juuri tämä Wim's Red. Yksi ehdoton syy on sen upea syysväri kukissa. mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen, sillä tämän pensaan etu on myös pystykasvuisuus ja tanakkuus eli luvataan oksien jaksavan kantaa kukat hyvin. Pidin myös koosta, sillä vaikka toisella puolella sisääntuloa ovat jättimäiset syyshortensiamme, niin haluan tälle mongolianvaahterapuolelle pienempiä pensaita ja tämän koko on 1,5-2 metriä.


Kaiken kruunu näkyy kuitenkin tästä Hankkijan sivulta napatusta Wim's Redin kuvasta eli kukat ovat ensin valkoiset muuttuen vähitellen vaaleanpunaisiksi ja lopulta elokuussa viininpunaisiksi♥♥♥


Hiukan huvittavaakin tämä kaikki on, sillä tässä kohtaa on ollut sekä Mustilan hortensia että kuutamohortensia kuin myös Vanille Fraise:) Kuutamohortensia voi hyvin nyt japanilaisessa rintessä, vaikka teimme sen siirron muutama vuosi sitten helteillä ja vain koska halusimme paikalle Vanille Fraisen...

Ach, miten rakastankaan mongolianvaahteroiden vanhoja oksia...Jos katsot oikein tarkkaan, näet Wim'sin kukinnon takana männyn rungon, jossa on lepakkohotellimme. Oikealla  näkyy pergolamme päätyseinä, joka rakentuu köynnöshortensiasta


No, tässä se taitaa näkyä hiukan paremmin eli tuo kalliomme takana oleva mänty ja siinä se vielä puhtaan vaalea, vanerista tehty lepakkohotelli.


En pääse siitä yli enkä ympäri, että minulle ei ole puutarhaa ilman hortensioita ja hortensia on maailman sisustuksellisin kukka♥

rakkaudesta hortensioihin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

tiistai 13. syyskuuta 2016

Valitse Vuoden 2016 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!


Ajan katoava virta...Huomasin juuri, että olen lokakuussa niin kiinni, että tämä perinteinen kansiarvonta on paras pitää nyt. Mikä sen ihanampi aika kuin syyskuu...kaikelle. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 25.9. klo 12. Osallistua voivat kaikki lukijoikseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Oletko vakituinen lukija vai et, tarkista klikkaamalla auki Lukijat/Jäsenet, josta näet löydytkö sieltä ja millä nimellä. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei sinulla ole aktiivista blogia jätä osallistumisen yhteydessä sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan viisi. Ensimmäiseksi tullut saa valita ekana, toiseksi tullut tokana jne. Ellei joku voittajista ilmoittaudu viimeistään ke 28.9. klo 12 mennessä, nostetaan uusi arpa.

Ehdokaskansia on tänä vuonna kahdeksan. Ilmoittakaa suosikkikantenne kirjan nimellä. Ellei nimi heti näy, klikatkaa kuva suuremmaksi. Ilmoittakaa sitten vain yksi nimi, kiitos. Kirjat ovat yhteen tai kahteen kertaan siististi luetut, joten käyvät hyvin vaikka joululahjaksi.


Huomatkaa, että Lumissa on kommenttivalvonta, joten osallistumisenne näkyy vasta kun olen koneella ja nyt olen sitä vähemmän kuin edelliset runsaat seitsemän vuotta. Siis kärsivällisyyttä, kiitos♥

Iloista arvontaa ja tässä tulevat palkinnot, joista saa valita:

Terhi Rannela: Frau

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa



Jonas Hassen Khemeri: Kaikki se mitä en muista

Katarina Baer: He olivat natseja  varattu!

Aris Fioretos: Mary

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut

Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon

Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha

Nigel Goodall: Benedict Cumberbatch. Henkilökuva  varattu!

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Peter James: Kuolemaan asti sinun tulossa 29.9.!

John Williams: Butcher's Crossing



Erica Jong: Elä ja uneksi

Karin Slaughter: Näkymätön

Ulla Karlström&Cecilia Lundin: Vastapoimittua. Ota talteen marjat, hedelmät, sienet ja vihannekset

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Anthony Doerr: Davidin uni

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Pierre Lemaitre: Iréne

Helena Lylyharju&Kari Martiala: Parasta kalasta. Klassikkoruokia Suomesta

Jari Lahdenoja, Aleksi Lahdenoja, Miikka Väisänen: Copas y Tapas erilaisia tapoja

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Rosa Meriläinen: Osteri

Michelle Keogh: Terveellistä ja hyvää kotikuivurista. Kaikkea hedelmänauhoista juuressipseihin  nid.

Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli. Ideoi ja sisusta


Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Tiia Koskimies: Suomalainen puurokirja

Jane Means: Paketoi kauniisti. Parhaat ideat näyttäviin lahjapaketteihin  nid.

Chas Newkey-Burden: Adele henkilökuva

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Herman Koch: Naapuri

Annamari Marttinen: Törmäys

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingerbretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Pirjo Rissanen: Paju pieni

John Williams: Stoner

Pirjo Hassinen: Kalmari


Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta



Anne Helttunen, Annamari Saure, Jari Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita


Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Liituri

William March: Komppania K

Kati Jaakonen, Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat vaihtaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko milloinkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan?"

Nauttikaa!

Love
Leena Lumi

PS. Täällä voit muistella viime vuoden kansia ja täällä vuotta 2014 etc.

tilhikuva lehtikuvaaja Pekka Mäkinen

lauantai 10. syyskuuta 2016

"Äiti, Leena kiusaa!!!", yritystä olla lady ja...

Parhaan kykyni mukaan olen aina pyrkinyt olemaan lady. Meidän perheessä se vain jostain syystä on todella mahdotonta.

Vaikka Lumimieskin torpedoi yrityksiäni, niin sisareni vasta tapaus onkin.

Hän kälkättää melkein yhtä paljon kuin ....,mutta asteikolla, jossa ylä C:kin saa olla kateellinen.

Ei tottele isosiskoaan, vaan alkaa väittää vastaan, vaikka jo lapsuudesta muistaa, miten Iso Paha Susi tulee ellei tottele siskoa. Lapsena auttoi: "Äiti, Leena kiusaa taas!!!" Nyt se ei aina toimi, sillä ehkä äidille on muodostunut siunattua kuuroutta.

Tässä piti olla tyylikuva siskoksista, mutta Merja käkätti niin, että en voinut olla nauramatta eli tyylit hiiteen!

Vain hän, jolla on sisko, voi tietää, miten kamalan ihanaa se voi olla♥

Siis minähän olen siskoni kanssa tietysti aina oikeassa, enkä ikinä, ikinä kiusaa!

Äitikin sen tietää ja seisoo topakasti välissämme täysin 'coolina'.

Ai missä Lumimies on? Ei voitu kuvata, oli niin rasittuneen oloinen, raukkaparka...Hän makaa reporankana sängyssä ja tämä on totta! Hän on ihan uupunut Vähä-Mattilan naisten passauksesta jo ensimmäisen vuorokauden jälkeen ja vielä on jäljellä kaksi! Kohta herätämme hänet keittämään meille kahvia, kattamaan pöytää ja sitten haluamme, että hän alkaa grillata kuuluisaa lohtaan, mutta avaa sitä ennen meille kuoharin, jota nautiskelemme illallista odottaessa ja sitten toivomme tietysti, että saamme vielä myös dolcea ja...

perheterveisin
Leena 

torstai 8. syyskuuta 2016

Syyskuun väreillä kohti pitkää viikonloppua!


Välillä taas satoi ja heti minä kameran kanssa ulkona. 'Lumiastereita' saamme vielä odottaa, mutta mongolian vaahteroiden 'nenät' ovat väririemullisia. Nyt lähdenkin pitkälle viikonlopulle, sillä äiti ja sisareni saapuvat perjantaina ja saamme pitää heidät meillä maanantaihin asti. Tänään torstai on tietenkin toivoa täynnä, mutta minä vietän sen ruokaostoksilla sekä valmistelen tarjoiluja. Käymme kyllä tietysti ulkonakin syömässä, sillä humputtelua on luvassa, mutta joka kerta äiti on halunnut meillä vävynsä grillaamaa merilohta. Kerran jouluaaton aattona, jolloin Lumimies sitten seisoi terassilla grillaamassa lumisateessa: Ikimuistoista ja aika romanttistakin!


Tuskin ehdin nyt lukea, sillä meillä on pieni perhe ja tapaamme vain muutamia kertoja vuodessa. Hetkistä otetaan silloin kaikki irti, kuten äitienpäivisin ja jouluna etc. Kun pieni perhe asuu hajallaan se on vähän haastavaa eikä lähtöjä tehdä yhden yön takia, vaan viivytään ainakin kolme yötä, nuoret jouluna viisi päivää, josta olimme erittäin iloisia, sillä saimmehan samalla koiruuselämää, johon suuriruhtinatar Olgan melkein viitenätoista vuotena olimme tottuneet.

Keijunmekot koristavat vanhaa rottinkituolia. Ne takuulla jaksavat lumiin, kuten viime vuonnakin.


Jättimäiset rottinkituolit ovat jo nejännesvuosisadan ikäiset, mutta palvelevat vielä hyvin köynnösten kiipeilypaikkoina.

Hurmehappomarja ylittää värillään varmaan kaikki muut ruskakasvit. Ja mikä yllätys ovatkaan sen


iloiset marjat, jotka tässä kuvattuna viime syksynä. Nämä pensaat ovat sellaisessa rinteessä, että en tohtinut vielä sinne yrittää jyrkimpään kohtaan. Huomaattehan: Sama vanha kamera ja sadesää, mutta ruskan värit vaihtelevat. Nyt on kuin vahvaa viiniä, kun viime vuonna vähän roseeta. Hurmehappomarja on piikkisenä pensaana omiaan rinteisiin, eikä se vaadi oikeastaan mitään. Ainakin meillä kasvavat ilman mitään hoitoa. Toisen leikkasimme alas ensimmäisen kerran kesäkuussa, kun oli kuin kuivunut. Nyt se on kasvanut jo kolmannekseen entisestä koostaan. Mikä kiitollinen pensas!


Tässä siis maantailta voimavärejä viikonlopuksi teille kaikille. Miten lehti pidättääkään tuota vettä...

Ihanaa viikonloppua kera kaikin syyskesän maustein♥

Love
Leena Lumi

How We Can Hang On To A Dream

tiistai 6. syyskuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää


Peilissä näkyi valkea varjo ja minä olin seinää vasten punaisessa, kiiltävänpunaisessa ja tahmeassa yöpaidassa ja kuului naurua, joka ei tullut minusta, enkä minä ollut peilissä se olit sinä, ja minun punainen yöpaitani piteni, se valui nilkoille, levisi lammikkona jalkojen ympäri ja siihen minä hukkuisin, paksuun ja punaiseen sillä aikaa kun ylhäällä makuuhuoneessa portaiden toisessa päässä nukkui Lauri ja sinä hänen vieressään, eikä Lauri yllättyisi lainkaan kun herättäisit hänet myöhemmin, sillä tämä olisi hänen elämänsä ja hänen valintansa ja minulla oli maksoittunut, mustanpunainen yöpaita ja sinulla olisi valkoinen yöpaita ja peilistä katsoit sinä, kaulallasi suuri ruskea syntymämerkki kuin Afrikka, ja minä olin ollut joskus kauan sitten, mutta en enää pitkään aikaan.

Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää (Atena 2016) muistuttaa minua eräästä toisesta esikoiskirjailijasta siinä, että teksti on niin täydellistä, niin notkahtamatonta, että se kiitää maaseututeitä kuin upea urheiluauto, jota ajaa nainen käsissään vuohennahkaiset piukkaakin piukemmat ajohansikkaat. Nainen joka tietää miten ajetaan, nainen joka tietää, mitä haluaa elämältään. Nainen kuin kolmiodraaman Helmi, joka taipuu, mutta ei taitu ja osaa vaieta, kunnes...

Liftländeriltä kiinnostavan rohkeaa tarttua esikoisessaan ajasta aikaan kirjoitettuun kolmiodraama-aiheeseen ja viedä se vielä ’50-luvulle, jolloin hän ei ollut syntynytkään. Toisaalta, mikä sen antoisampi aihe kuin kahden rakkaus samaan mausteenaan suomalaisen  jälleenrakennussukupolven kuumat voileivät, iltakävelyt eli ns. näyteikkunaostokset, vihreä Palmolive ja maton hapsujen oikominen. Ne ovat kaikki mukana kuin myös se, että ikkunoista ei tule riittävän puhtaita ilman sanomalehtikäsittelyä! Sekin on aikakauden kuvaa, että Helmi on kotona, vaikka hänellä ja Laurilla ei ole lapsia. Sellaista ei kukaan noina vuosina ihmetellyt. Päinvastoin ihmeteltiin, jos jäi töihin liian kauaksi aikaa avioliittoon mentyään eli aivan kuin miehen kunnia olisi ollut elättää vaimonsa. Rouvuus oli arvostettua ja kadehdittuakin ellei se ollut itselle mahdollista. Laurilla on kuitenkin nuori sihteeri Kerttu, joka on kuin Helmin vastakohta monessa. Innostuva, nopea käänteissään, säännöistä ja normeista piittaamaton. Helmi on kuin Hitchcockin leffojen naiset: Ulkoisesti viileä, sisältä kuumaa laavaa, mutta kovalla itsehillinnällään koossa pysyvä.

Kolme syytä elää kulkee kahdessa aikatasossa eli sodanjälkeisen Suomen innostuneessa ja elämänjanoisessa ’50 –luvussa sekä nykyajassa 2003. Kertojaäänet ovat Helmin ja Kertun, mutta kirjailija pitää langat käsissään ja saamme muodostaa kuvaa muistakin kirjan henkilöistä. Jollakin tasolla Tiinan teos on kesympi mitä odotin kirjan upean nimen ja erittäin osuvan kannen ja aiheen perusteella. Odotin jotain suurta tapahtuvaksi. Koin saman kuin lukiessani Kaikki se mitä en muista eli kokoavaa kliimaksia. Jotain tulikin, mutta Liftländerin upea kirjailijaääni on sen verran hienostunut ja lyyrinen, että tarinan erikoisiakin tapahtumia piti lopulta juuri oikeaan osuneina, asiaan kuuluvina, vaikka ennalta-arvattavia ne eivät olleet. Toisaalta Tiina on juuri se Tiina, jota olen vuosikausia seurannut hänen blogissaan. Menin sinne saniaisten joukkoon juomaan sanojaan, että virkistyisin. Se tehosi aina. Niin kävi nytkin Kolme syytä elää kirjan kanssa, sillä pidin sekä Helmistä että Kertusta kuin hiukan tapettiin hukkuvasta Lauristakin ja sivuhahmot olivat herkullisia.

Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus  Katja/Lumiomena ja Sinisen linnan kirjasto

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Aris Fioretos: Mary


Väsymyksestä sameana kudon heikkoa valoa pimeyteen. Kuvittelen että se muodostuu ohuista langoista ja että ompelen kultaisia pistoja pikimustien taskujen ympärille. Niihin minä sitten kätken salaisuuteni. Dimosin. Mistä turvallisuuspalvelumiesten nimilista on peräisin. Auringonjyvän. Ja kun työ on valmis, pistot ovat uponneet niin syvälle että taskut voi huomata vain pitelemällä kiiltelevää kangasta lampunvaloa vasten. Mutta silloin valo liuottaa pistot eikä mitään enää näe.

Aris Fioretosin Mary (Mary, Teos 2016, suomennos Liisa Ryömä) kertoo nuoren, vain 23 –vuotiaan arkkitehtiopiskelijan tarinan Kreikasta sotilasjuntan diktatuurissa 1970 –luvulla. Aluksi Mary vaikuttaa onnesta ja rakkaudesta päihtyneeltä huolettomalta naiselta. Hän on juuri  muuttanut Dimoksensa kanssa asumaan ullakkokämppään, jonka kattoterassilla he syleillessään voivat syleillä koko maailmankaikkeutta. Mary ei ollut kuvitellut ikinä mitään kuten Dimos, joka on Puuta, kovaa puuta, mutta myös juovuttavaa aurinkoa. Dimosia, joka ei aina ymmärrä leikinlaskua, Dimosia, joka saa hänet tuleen, Dimosia, jonka oma liekki palaa sekä diktatuurin vastustamiselle että Marylle.  Siinä missä Mary nauraa toisinajattelijoiden totisuudelle ja julistaa uskovansa sydämen politiikkaan, Dimos toivoo Maryn olevan enemmän päätä kuin sydäntä:

Miksi puhua kun voi huutaa? Miksi kävellä kun voi juosta? Miksi elää kun voi palaa?

Aris Fioretisin kertojaääni on sekä tarkka että vertauskuvallinen. Pieninkin valon pilkahdus varjossa tulee kerrotuksi. Kaikella on merkitystä. Kontrasti syntyy faktojen heijastuessa symboliikan peileistä. Se nostaa kirjan sekä taiteellista että historiallista painoarvoa. Vaikka aihe on rankka, join helpotusta sanojen pisaroista, merestä ja kanervista. Symboliikka laajentaa teoksen kaikkien maailman vainottujen vankileirien saaristoksi, sillä tämähän olisi voinut kaikki tapahtua ja tapahtui Chilessä, Romaniassa, Itä-Saksassa...Kaikkialla missä itsevaltius ylittää ihmisyyden ja poikkeustilat- ja lait ovat jokapäiväistä ilmaa. Myrkkyä joka on kauniisti juotava ja sitten laulettava itsevaltiaan lauluja tai tuhouduttava.

Dimos on todellinen toisinajattelija, taistelija. Mary myötäilee ja on vain sattumalta väärässä paikassa väärään aikaan, kun hänet pidätetään. Maryhan vain:

Kurkotin häntä kohti. Kun sormeni sivelivät hänen käsiään ihmettelin, ettei ollut kulunut kuin nejä kuukautta  siitä, kun ensimmäistä kertaa tutkailin näitä rystysiä, tuota ihoa, noita suonia. Laaksoet olivat kohonneet ja vuoret romahtaneet, vanhat valtakunnat tuhoutuneet ja uusia oli syntynyt, ja olin melko varma että aurinko...

Pidätyksen jälkeen kaikki muuttuu. Mary muuttuu. Hän kasvaa Dimokseen tätä näkemättä vankilan seinien sisällä, myöhemmin vankilasaarella. Heistä tulee yksi, kun Mary kasvaa tekemään valintaa rakkauden ja ruusunmarjan välillä, rakkauden ja aprikoosinsiemenen välillä, rakkauden ja granaattiomenan välillä...auringon ja auringon välillä.

Mary on pakahduttavin kirja ystävyydestä, rakkaudesta, taistelusta ja toivosta, jonka olen ikinä lukenut.


Se joka päättää omista liikkeistään voi tehdä itsensä onnelliseksi.

*****

Vainojen kirjat Leena Lumissa

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  ja Nannan kirjakimara

torstai 1. syyskuuta 2016

"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta ma rakastan."


Otsikko on L.M.Montgomerylta ja olen hänen kanssaan niin samaa mieltä. Jos asioilla on tapana järjestyä, se tapahtuu juuri syyskuussa. Syyskuu on kuin syyskesän vuodenaikajuhla puutarhan tuoksuineen ja täyttyvine kellarinhyllyineen. Suussa maistuu luumu ja tuuli. Mielessä soi muutos. Jos olet noussut väärään junaan, voit vaihtaa junaa juuri syyskuussa. Tämän tummasävyisen kesämme myrskyissä, olemme odottaneet juuri syyskuuta. Askelmerkit ovat menneet uusiksi ja aloin taas unelmoida. Istutan siltikin sipulikukkia, näen unia ensilumen tuoksusta, hyräilen joululauluja ja taitaa palkissani olla jo yksi joulukirjakin. Sieltä löytyy myös jännitystä, kotimaisia sekä brittiläisiä vaiettuja perhesalaisuuksia sekä Mary, joka vie lukijan sotilasjuntan hallitsemaan Kreikkaan.

Kallionauhukset jos mikä ovat syyskuun väriä!

Syyshortensiat seuraavat, mutta vielä ei ole pakkanen punastuttanut kukintoja.


Tässä Luvialla äitini syyshortensia Bombshell, joka on hänen suosikkinsa hortensioista. Tämäkin punastuu pakkasen hipaistua.


Luontopihamme ilopillerit ovat aamuisin oravat ja iltaisin siilit. Hämärillä myös lepakot, joille Lumimies rakensi oman hotellin.

Sisareni Merjan ja hänen miehensä lehtikuvaaja Pekka Mäkisen pihalta voi ihailla vaikka kurkia.


Kaneliomenat ovat herkkua ja niistä valmistuvat herkulliset soseet ja piirakat. Tässä omenassa on minusta jotain symboliikka tätä välisarjan kesää ajatellen...


Kristallimaljassa kortit vain lisääntyvät: Kiitos♥ Tämän sain tänään sisareltani ja jotenkin Vilijonkka tuossa kalliolla on niin oikeassa.


"Uskon, että hauskimmat ja suloisimmat päivät eivät ole niitä, jolloin tapahtuu jotain erikoisen ihanaa tai jännittävää. Ne ovat niitä, jotka tuovat mukanaan yksinkertaisia pieniä iloja seuraten toisiaan kuin helmet helminauhassa."

- L.M.Montgomery -

Suloista syyskuun viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

PS. Viikonlopun menu on tietysti grillattua merilohta, mutta on myös kaupan hyviä kaalikääryleitä, capresea ja vispipuuroa. Tänään on purkitettu puolukkasurvosta. Piti valmistaa jättiannos kaalilaatikkoa, mutta tällä kertaa näin.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Untun kirje


Kaksi vuotta ehti kulua matkastani ja ennen kuin huomasinkaan, illat alkoivat hämärtyä. Matkani oli antanut minulle valtavasti, ja tuntui, että sain ammennettua siitä voimia koko vuosikymmenelle. Eräänä syksyisenä iltana kirjoittelin laulunvärssyjä ja muistelmiani tuossa kuistilla, syystuulilta suojassa. Katsahdin hetkeksi Naapuriin, joka oli oli puuhastelemassa rannalla. Sen silmissä syttyi selvästi jotain, kun se mietteliäänä nojasi haravan varteen ja tähyili merelle. Koko syksyn ja alkavan talven se on ollut mietteliäs, ja luulen, että nyt tiedän miksi.

Tänään, sinisen hetken aikaan naapuri jätti minulle jäähyväiset. Se kertoi lähtevänsä matkalle, ihan omaan seikkailuun. Katsoin sitä pientä takkutukkaa, kun se päättäväisenä seisoi tuossa edesssäni. Sen silmät loistivat hämärässä ja se näytti innokkaalta. Naapuri kertoi, että oli niin innoissaan minun kertomuksistani (enpä olisi siitä nurisijasta uskonut!), että halusi kokea jotain samanlaista itsekin. Se sanoi kuulleensa jostakin jännittävästä paikasta, joka kuulosti siitä täydelliseltä, uudelta kodilta.

Se kuvaili saaren, joka nököttää suuressa järvessä, sen suoraseinäisistä kallioista ja humisevista hongista, kimaltavasta vedestä ja kuutamoista. Minusta se kuulosti aivan samalta kuin koti täällä rannikolla, mutta Naapuri vakuutti, että siellä on jotain, johon se tunsi suurta vetoa. Se kertoi nähneensä koko syksyn unia lumen keskellä olevasta talosta, jossa loimuaa lämmin sydän.

Hyvästelimme, ja Naapuri sanoi, että tulee kyllä minua tervehtimään. Katselin, kuinka sen pieni selkä hävisi kanervikkkoon sen suunnistaessa pohjoiseen. Tiesin, ettemme enää tapaa. Tiesin, että niin sen kuuluikin olla. Jokaisen täytyy löytää oma paikkansa. Ja seurata omaa sydäntään.

Untu



perjantai 26. elokuuta 2016

Tää o sellane onnelliste ihmiste kylä. Siel o eres mettä ja takan...


Tää o sellane onnelliste ihmiste kylä. Siel o eres mettä ja takan mert. Moni o tehny jo varauksii, mut me mahrutas ton Hannele luomaa Onnelaa kaik. Mää aio assuu mu armaa kans tos valkoses talos oikial, siin jos o orans katto. Yks Susanna taitaa tul sin kans. Ja Bessu muuttaa tietty toho oranssii vasemas reunas, jos o vihriä katto. Sisko muuttaa sinisse, jos o keltane katto. Meil o siält hyvä näköala merel ja nährä ku paati kulkke ees taas. Suvel me uira siin rannas ja sit siel o viäl oikke hyvä kalaravintola, jok muistutta vähä Merimesta. Ei siäl sit pali muut kaivatakka. Koko aja saa kuul lokei, tuntte tuule ja haista suolase mere...

Luanikast viikoloppu kaikil taspuolisest!

toivotta
Leena Lumi

kuv o Hannele Salmela

torstai 25. elokuuta 2016

Lyhtykoisoja lisää, omenapiirakkaa ja -sosetta, lehtivinkit ja...


Eilen oli ihan pakko lähteä hakemaan lisää lyhtykoisoja. Ajelimme samalla Terraan ja kävimme katsomassa, miten niin paljon minua ja Bessua ilahduttanut kauppakeskus kuin Kodin Ykkönen katoaa. Koko Kodin Ykkösen olemassaolon ajan meidän tyttöpäivät olivat kuin neljä vuodenaikaa, joihin aina liittyivät käynnit Kodin Ykkösessä ja se yksi tietty panini. Those were the days!


Kiihkeä säilöntäaika on käsillä, luumut kypsyvät kohta yli ja omenoista valmistamme kahta herkkua: piirakkaa ja sosetta. Kummatkin ovat niin herkulliset ja helpot, että tulee tehtyä melkein silmät kiinni.


Tähän helposti uunissa valmistuvaan soseeseen käyvät pihapuiden pudokkaatkin. Kuvassa olen kuorinut omenat, mutta enää en kuori. Kuorten kera saa enemmän makua, väriä ja terveellisyyttäkin. Ohje löytyy täältä  Sosetta kauniisiin purkkeihin ja siitä vaikka tuliaisiksi. Itselle pakastamme ja laitan jokaiseen rasiaan vielä mukaan oman kanelitangon.


Omenapiirakka on syyskesän ja syksyn herkkujen herkku kera vanhanajan vaniljakastikkeen tai vaikka vaniljajäätelöllä. Tämän helpommaksi ei resepti voi enää tulla!


Kirjabloggajana tietenkin suosittelen mieluiten kirjoja, mutta toki luen myös lehtiä. Kotiin tulee Hesari, Anna ja Oma Aika, satunnaisesti ostan mielihalun mukaan irtonumeroita, mutta hallitusti. Uusimmassa Oma Aika -lehdessä, no 9, on ihanan päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläisen haastattelu Hilkka Olkinuorasta eli samalla iskulla kaksi ihanaa naista! Jutun nimi on Katkeruus takaa yksinäisen vanhuuden. Upeat kuvat ovat Fabian Björkin. Koko haastattelu henkii käsittämätöntä selviytymistä, rauhaa, suorastaan onnea. Hilkka Olkinuoran meriitit lehtialalla ovat tunnetut, mutta hän on myös pappi ja kouluttaja. Hän kertoo, miten selvisi miehensä menetyksestä ja käsittelee sitäkin hyvin suoraan, mutta kauniisti.  Eräs jutun väliotsikoista on "Ihminen katuu, ettei ole elänyt elämäänsä". Olen täysin samaa mieltä: Mikään ei voisi olla pahempaa kuin elämä, joka on ollut elämätön. Kokonaisuudessa on tärkeässä roolissa myös Hilkan Jerri-koira. Suosittelen!


Oma Aika -lehden lisäksi luen tulevana viikonloppuna Hesarin Teemaa, jossa nyt pääaihe USA. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta ja sitä myöten presidentin vaaleista. Marraskuusta tulee kuuma kuukausi.

Sami Hilvon vahvan teoksen Pyhä peto jälkeen, pystynkin nyt lukemaan vain Håkan Nesserin Van Veeteren -sarjaa. Ei oikeastaan mitään 'vain', sillä Håkan Nesser on yllättänyt minut täysin. Etenkin Barbarotti -sarja on ihan kultaa, mikä osoittaa vain Nesserin olevan kuin laatuviini eli hän paranee vuosien myötä! Siis nyt luen vain sellaista, mistä en postaa. Muu olisi väärin uusia teoksia kohtaan, sillä kaikki joutuisivat väistämättä verratuksi Hilvon kirjaan, joten annan myrskyn vähän laantua. Ikinä se ei kuitenkaan unohdu: Pyhän pedon maku.

torstaikuulumisin
Leena Lumi

maanantai 22. elokuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto


Rannan hiekka oli kosmos ja me sen ainoat jumalat. Kaikki oli mahdollista. Kukaan ei vaatinut meiltä mitään. Aurinko nousi  jokainen aamu ja oli sama kuin se, joka laski edellisenä iltana. Siirryimme toiseen aikaan, toiseen tilaan. Mikään ei yhdistänyt meitä menneeseen eikä tulevaan. Ne yksinkertaisesti lakkasivat olemasta. Heräsimme korsia hiuksissamme. Peseydyimme meressä. Unohdimme pukeutua. Paahdoimme simpukoita kolme kertaa päivässä. Kaivoimme hiekasta rommia. Poistuimme rannalta vain varastaaksemme juureksia ja juustoa läheisestä luostarista. Teimme sen yön turvin. Jumala suo, vain houkka jättää korjaamatta. Meistä tuli ruskeita, Mojszen karvoista valkoisia...

Sami Hilvon Pyhä peto (Tammi 2016) räjäytti tajuntani. Milloin olin viimeksi lukenut jotain tällaista? Oliko se silloin teinivuosina, kun Hermann Hessen Arosusi kolahti ja lujaa vai oliko se sinä kuumana kesänä paljon myöhemmin, kun luin Philippe Claudelin Varjojen raportin? En tiedä, en tajua, mutta ehkä ilma, jota kerran join Krakovan illassa avasi kaiken minussa vastaanottamaan kahden nuoren miehen varsovalaistarinan toisen maailmansodan ajalta: ennen ghettoa, sen aikana ja sen jälkeen. Jumalaista maailmankirjallisuutta, jossa mikään ei ole sitä mitä luulet tulevaksi. Kuulet ehkä askeleet Varsovan kaduilla, tunnet savun tuoksun, maistat pelon sumun, mutta Pyhä peto avaakin lukijalle vahvaa tarinaa kirjan viimeiselle sivulle asti nimettömänä pysyvän kertojan pään sisällä. Kuka hän on? Hän joka rakasti juutalaisen lääkärin vaaleahiuksista poikaa Mojsze Warszawskia enemmän kuin mitään ikinä. Rakasti niin, että ei voinut olla ilman. Rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...vai rakastiko? Ja mistä tuli muutto New Yorkiin? Mistä skyscrapersien rakentaminen? Mistä merestä vai verestä, syntyi mies, joka ikänsä kantoi pyhän pedon taakkaa sen painoa tuntematta, mutta ikuisesti ikävöiden?

Kyyhkyn siipien syvissä varjoissa velloi maanosan historian suurin kansainvaellus. Talot, kylät, kaupungit ja jokisuistot vaihtovat uskontoa, omistajaa ja asukkaita. Sota oli ohi, mutta tappaminen jatkui. Täyteen ahdatut laivat pettivät lupauksensa ja veivät syvyyksiin matkustajat, samalla miehistö pelastui kuin ihmeen kaupalla. Ihmislihaa päätyi taas lihapulliksi katukioskeihin. Eurooppa oli astunut rauhaan kuin miinaan ja räjähdyksen sirpaleet sinkoutuivat kauas tulevaisuuteen.

Kyyhky käänsi verenpunaisen katseensa toisaalle ja lensi kyllästyneenä pois.

Pyhä peto ei ole ghettokirja, ei edes keskitysleirikirja. Se on kirja unohtumattomista hajuista, niistä, jotka kantavat muistoja. Hajuja, jotka myös maistuvat. Niitä, joita ei unohdeta. Pyhä peto on kirja siitä, millaiseen ratkaisuun ihminen voi yllättäen päätyä, millaiseksi kasvaa. Vai oliko hän sitä jo silloin, kun söi knöödeleitä tohtori Szymon Warszawskin keittiössä uhmaten isänsä kieltoja?  Kasvoiko hänestä se, mikä hänestä tuli perheen taloudenhoitajan houkutellessa häntä knöödeli knöödeliltä, kunnes niitä oli syöty Bertilden mielestä riittävästi, jolloin tämä kuiskasi: ”Komm, mein kleiner Prinz. Komm!”

Pyhän pedon jälkeen alan epäillä, että minut on kirjabloggaajana profiloitu muutamien kustantajien ja ainakin Tammen toimesta, sillä en ikinä olisi tätä kirjaa ymmärtänyt tilata. Tämä ei ole ihan ensimmäinen kerta kun näin käy, joten se kauhistuttava pelkoni, että jotain tällaista kulkee ohitse ilman kohtaamista, saa sydämeni jättämään lyönnin tai kaksi väliin. Tämä teos on se viini, jonka nautin Krakovassa, se yksi illallinen, jolloin katseet, hajut, kosketukset ikivanhassa ravintolassa ja puiston pimeillä kujilla. Se ilta, jolloin tajusin ’Ich hab noch einen Koffer in Krakow...’

Pyhä peto on kirjan nimenä kohtalokas. Ihminen on luomakunnan ainoa peto, tietoisesti paha. Entäs sitten se pedon pyhyys? Kukin päätelköön omista lähtökohdistaan, mutta lukijaa ehkä jää hiertämään nälkä oikeudenmukaisuuteen. Kuka sellaista on luvannut! Maailma pyörii petojen ehdoilla ja vain yksinkertaiset houkat muuta uskovat. Vai?

Kutsun Mojszea. Katselen ympärilleni ja toistan nimeä kaikella sillä hellyydellä ja kaipauksella, mitä minussa on vielä jäljellä. Ei mitään.

Huudan turhaan.

Minä sen sijaan lankean maahan polvilleni kiittäen taivaan tähtiä kirjailijoista, jotka sytyttävät tuleni uudestaan ja uudestaan!

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  ja Susa/Järjellä ja tunteella

lauantai 20. elokuuta 2016

- tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...


- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itsestäsi

ja minä 
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
George Yepes Axis bold as love

*****

Anche se tu fossi venuto nel dolore,
nel momento della notte piena
così, che il buio copre il pianto.

Se tu venissi di nascosto dalla angoscia,

senza parole, ne dovere di frequentarci.
Come se tu prendessi le ferie da te stesso.

Ed io,

ti accoglierei nel buio,
mi metterei da parte
senza un volto, come la notte
come una nessuna,
solo la notte ed i capelli.

Ti rannicchieresti vicino a me,

ti allevieresti te stesso dentro di me.
Mi daresti il sollievo,
ed andresti via in silenzio
liberato dal troppo dolore.

Come io, la notte.


- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella, WSOY 1988, käännös italiaksi Tuuli Piuhola)