keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Eero Ojanen, Sirkku Linnea: Suomalaiset taruolennot


Hurmaantuneena sukelsin taruolentojen maailmaan. Oli joitakin, joista en ollut kuullutkaan ja sitten sellaisia, joista oli etenkin lapsena saanut kuulla paljonkin. Kerroin jotain tästä lukemastani uskontotieteistä gradua tekevälle tyttärelleni ja hän olikin ihan 'kartalla.' Ystävänsä jopa tekee nyt gradua keijuista! Taruolennot ovat osa historiaamme, mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Ne eivät katoa, vaan säilyvät mukanamme jopa muodoissa, joissa emme niitä tunnista. Usein ne liittyvät johonkin sanontaan, joka kulkee sukupolvesta toiseen. Moni ei vain osaa yhdistää sanottua oikeaan taruolentoon tai jopa uskaltaa väheksyä rinnallamme eläviä näkymättömiä, joiden muoto voi olla mitä vain jättiläisestä pieneen väkeen. Ei kannattaisi, sillä osa taruolennoista on kipakkaa väkeä!

Eero Ojanen ja Sirkku Linnea ovat yhdessä tehneet houkuttavan kirjan Suomalaiset taruolennot (Minerva 2017). Kirjan teksti on filosofi Eero Ojasen, joka on laajasti perehtynyt skandinaaviseen kansanperinteeseen. Häneltä olemme saaneet lukea mm. Suomen myyttiset linnut sekä Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen. Suomalaiset taruolennot kirjan huikea kuvitus on Sirkku Linnean, joka on kuvittanut mm. lastenkirjoja, biologian oppikirjoja, Pikku Kakkosen lastenohjelmia ja Paletin postikortteja.


Kirja alkaa suurilla olennoilla, joissa kohtaamme jättiläiset, kalevanpojat, kalevantyttäret, jotunit, jatulit ja staalot. Ajattelemme jättiläiset usein miehiksi, mutta vanhin suomen kielellä säilynyt muistiinpantu jättiläistarina koskee Rovaniemen suunnalla 1700 -luvun lopulla kerrottua:

"Kalevantytär otti hevosen, kyntäjän ja auran, toi äidilleen ja kysyi: 'Mikä sittisontiainen tämä on, jonka minä löysin, äiti, maata tonkimasta?' Äiti vastasi: 'Vie se pois, piikani, meidän pitää paeta pois tältä maalta, ne tuelvat tänne asumaan.' "


Pientä väkeä puolestaan olivat keijukaiset, menninkäiset (kts. kirjan kansi), maahiset ja tontut. Olen itse niin innostunut tontuista, että meillä on saunatonttu, joulun tonttu eli ei joulupukkia ja sitten Välikatolla asuu Feetu, josta olemme tietysti velkaa Mauri Kunnaksen Suomalaiselle tonttukirjalle. Myös Ninni Nuttunen laittaa paketin jos toisenkin kuusen alle. Menninkäiset ovat asuneet ihmisten mielissä niin tarinoissa kuin lauluissa. Ne edustivat hautakumpujen väkeä, jonka kanssa oli syytä pysyä hyvissä väleissä.Kirjassa paljon jännittävää tarinaa menninkäisistä. Varmaan moni jo omasta lapsuudesta muistaa keijut keveinä, kauniina ja ystävällisinä hahmoina, sellaisina kuin L.M.Montgomery kuvaa niiden saapuvan puutarhoihin, joissa kukkivat akileijat. Todellisuudessa keijut tai keijuset liittyivät alunperin hautausmaan väkeen. Ne liikkuivat suurissa parvissa ollen kuin lumihiutaleita, tulensäikeitä tai hyönteisiä, jotka vaikkapa seurasivat ruumissaattoa. Niiden jopa väietettiin levittävän kuolemaa ja kalman hajua. Ajan myötä keijut alettiin kuitenkin nähdä aivan toisin. Monet suomalaiset keijutarinat juontavat juurensa kelttitarinoihin.


Tonttu on tullut meille lännestä eikä ole sattumaa, että tonttu sanana muistuttaa tonttia. Tarina on kiehtova ja lyhyesti näin:

On kaksi asiaa, ihminen ja se paikka, mutta kun kaksi on yhdessä, niin siinä on aina myös kolmas, joka on näiden kahden välinen suhde. Paikka alkaa elää omaa elämäänsä, paikalle muodostuu ajan mittaan jokin oma tarina, eli siis henki.

Toisin sanoen, siihen paikkaan syntyi tai asettui tonttu, joka ylläpiti sitä tonttia ja nimenomaan sitä ihmisen ja paikan suhdetta.

Tontut vahtivat, että elettiin kunnolla. Kaikkea piti kohdella kunnioituksella. Maan antimia, talon eläimiä, toisia ihmisiä, taloa. metsää ja sen eläimiä. Talon tonttu kulki etenkin yöaikaan ja tarkasti, että kaikki oli kunnossa. Hyötyväkeä siis nämä pikkuolennot!

Kalevalaisia olentoja olivat luonnotar, kade, kave, Ilmatar, joka synnytti Väinämöisen, vanhin taruolennoistamme eli Ilmarinen, Ukko, säiden jumala. Akka, Ämmä ja Äijä.


Metsän haltijoista mahtavin oli Tapio, metsän kuningas. jolle tuotiin uhreja ja antimia Tapion pöydälle. Hyvin tärkeä oli Mielikki, metsän emäntä, sillä usein saalista pyytävät saattoivat ohittaa Tapion ja kääntyivät suoraan Mielikin puoleen.  Mielikkiä pyydettiin avaamaan Tapion aitta, jotta pääsisi "kulta kulkemahan ja hopea vaeltamaan" pyyntömiestä kohti. Ulkomuodoltaan Mielikki oli "valkean verevä, pesemättä puhtukainen".


Muita metsän haltijoita olivat Tellervo, Sinipiika, Annikki ja Tuulikki. Metsissä liikkui myös merkillisiä olentoja, kuten vaikka Hittavainen ja Hitto. Muita olivat Nyrkes eli Nyyrikki, Hongotar, Hippa, Kuippana ja Kati. Hipasta varmaan monelle tuleekin mieleen hippaleikki, joka liittyi takaa-ajoon.


Kasveille oli omat suojelijansa ja veden väelle omansa. Liekkö Suomessa montaakaan, jota ei olisi lapsena näkillä peloteltu. Siis aikana, jolloin lasta saatiin pelotella ja useimmiten kyllä lapsen omaksi turvaksi. Jos lapsi ui liian kauas tai ei tullut vedestä kun kutsuttiin, voitiin uhata, että 'varo, näkki vie!' Näkki ei ollut kuitenkaan vain vaara, vaan myös tapojen vaalija. Ennen aikaan ainakin maalla oli tapana, että kun lauantai-iltana kirkonkellot soivat, sen jälkeen ei enää saanut tehdä töitä. Tämä koski myös kalastusta, jossa näkki saattoikin näpäyttää. Näkki oli kaunis nainen, joka saattoi asua myös kaivoissa. Se oli kasvattajien apulainen, että villit lapset saatiin pysymään ruodussa ja poissa vaaroista. Muita veden väkeä olivat Ahti ja tämän tytär Vellamo, veen emäntä.


Monenmoista sekä vanhaa tuttua, että vanhaa ennen kuulematonta tarjoaa tämä kirja, joka ihan vei minut mennessään. Teos, joka sopii niin aikuisille kuin lapsille. Eikö näitä tarinoita voisi lukea yhdessä lapsen kanssa tietysti ottaen huomioon lapsen iän, sillä muistan vain itse, miten Näkki pelotti. Pientä pelkoa saakin olla, ei liian lällyä, vaan tarinan tulee tuntua - sopivasti. Ja nämä kertomukset ovat osa suomalaista kansanperinnettä. Olen niin sataa hurmaantunut Eero Ojasen sekä tähän että aiemmin mainitsemaani kahteen muuhun teokseen. Suomen myyttisistä linnuista toivon uutta painosta! Tämän kirjan kuvittajaksi Sirkku Linnea on napakymppi! Kirjassa on 153 sivua ja kuvat eivät suinkaan rajoitu vain näihin koko sivun upeuksiin, vaan sivuja on elävöitetty monin pikkukuvin, joita aikuinen lukijakin jää hämmästelemään.


Vielä jatkuvat tarinat...On outoja olentoja ja hankalia olentoja, pirua ja painajaista sekä tarinoiden eläimiä. On myös Auttajia ja huolehtijoita, joista yksi oli kuvan Kiputyttö. Häntä pyydettiin vierittämään kivut jonnekin veden syvyyksiin, mistä ne eivät ikinä palaisi.

Oijoi, mikä kirja ja ihanan vanhahtava osin haalistuneen seepian värisine sivuineen kontrastinaan hyvin aikaamme istuvat kuvat. Veikkaanpa, että tätä kirjaa kääritään ahkerasti joulupaketteihin eikä suotta: Suosittelen!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siittä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikeasthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisäseen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä. Ja onhan mulla nämä kissat ja koirat...Niitä on helppo ymmärtää, ihmisiä huomattavasti vaikeampi. Ne ei puhu ittestänsä, vaan net kuuntelevat aina kiinnostuhneina mitä mie praataan. Mulla on pohjonen valo seurana ja pirtin lattilankut, jokka natisevat ko kissat ja sessut tassuttelevvat lattian poikki. Kartanolla kattelen taivasta aina äähreen saakka ja sielä minun kanssa kulkevat lintuparvet, pilvet ja tuuli. Mie piän kaikki ovat aina auki. Saapi tulla jos haluaa.

Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017) on kirja hullusta rakkaudesta, väkivallasta ja Suomen historiasta aikana, jolloin olimme sodassa Saksan kumppanina Neuvostoliittoa vastaan. Yhteinen nimittäjä oli ryssäviha, mutta osa suomalaisista liittyi myös joko julkisesti tai hiljaa natsiaatteen kannattajaksi ja heitä riitti. Olen itsekin tavannut tuota ’vanhaa kaartia’ piskasena likkana ja imenyt muistiini sen mieltä ja tapaamisia. Valitettavasti se ei ole unta...

En ole ennen lukenut Liksomia, mutta olisi pitänyt. Everstinna on monologiromaani, joka takuulla ei ole jättämättä jälkeensä sekä ihailua että rajua tunneskaalaa. Jo pelkästään naisen alistuminen perheväkivallalle on helvetillistä, mutta että sen tekee Everstiä sokeasti ihaileva vahva, mutta miellyttämishaluinen Everstinna, tuo peliin mukaan hullun rakkauden. Eversti oli saksan natsipiirien suosiossa ja yhdessä he Everstinnan kanssa pitivät pohjoisessa hovia, jossa nähtiin nimekkäitä Kolmannen Valtakunnan herroja. Heiltä ei puuttunut kaviaaria eikä samppanjaa, ei liehakoijia, kuin ei myöskään niitä, joita halusivat tuhota ja alentaa. Sokeana Everstinna solahti natsien rotuoppeihin siinä missä Everstin nöyryytyksiin. Kun Everstinnan sekä fyysinen että psyykkinen kantokyky romahtivat, hän näki ainoaksi toivoksi saada kläpin, lapsen, mutta juuri sen Eversti oli ehdottomasti kieltänyt. Samaa matkaa sodan voittajien alkaessa hahmottua myös Everstin raivoisiin aivoihin, häntä alkoi pelottaa miten heidän tulisi käymään häviössä. Jos Vyyteri olikin ollut väärässä...Ja sitten tuli se hetki, kun Everstille tarjotiin Vermahtin univormua ja sopimusta allekirjoitettavaksi ja sanottiin itse Vyyterin, toivovan, että Eversti ryhtyisi rykmentin komentajaksi ja rahalla vielä voideltiin. Nyt jo asioita aavistava Eversti sai raivokohtauksen:

...te saatanan natsisiat tarjoatte mulle soan tässä vaiheessa kenraalin natsoja ja siten laajennettua ittemurhaa ko oletta jo poissa pelistä ja kaiken hävihneet, mithään että tarjohneet silloin ko olitte varmoja voitosta, ette ainuttakhaan killutinta tai nappia, haukuitta meitä suomalasia ali-ihmisiksi, lyhytkalloisiksi monkooleiksi ja tarjositta ja valhmiiksi piljettiä kaasukammihoon ko oletta voittahneet soan, pyyhkikään sopimuksilanna persettä ja tehkää se huolelisesti, koska kohta jokainen teistä  roikkuu hirsipuussa, mie en tapa itteäni, koska mie senthään rakastan ommaa sisintäni.

Everstinna on kirjana Katja Ketun Kätilön ja Heidi Köngäksen Dora, Doran sisarkirja, joka on kirjoitettu meän kielellä. Yhtään ei murre haitannut lukemista ja varmaan sitä helpotti lopun sanastoa katsottuani se, että ruotsin lainasanoja oli yhtä paljon kuin omassa rannikkolaisessa lapsuudessani. Jos vertaisin näitä kolmea kirjaa mutu-tuntumalla, niin Kätilö on rankka rakkaustarina kastettuna julmuuteen ja eritteisiin, mutta myös Jäämeren kirkkaisiin vesiin. Dora, Dora on hienostunein julmuudessaankin, koska paha on pääosin rivien välissä juuri kuten se Suomessa helpostikin saattoi olla, sillä eivät kaikki myötäjuoksijat meillä halunneet saada natsin leimaa. Toisaalta oli natseja, jotka taas halusivat syvempää kosketusta suomalaisiin ja tämä mitenkään natseja puolustamatta. Everstinna on yhden naisen omanäköisensä kuvaus antautumisesta julmalle miehelle, antaumisesta natsismille ja lopulta siitä hengissä selviämiselle.

Everstinna ei kuitenkaan ole vailla valoa. Kun Everstinna nai Everstissä kaksikymmentäkahdeksan vuotta itseään vanhemman miehen, hän kääntääkin tarinan lopussa asetelman aivan päälaelleen ja ottaa vahingon isosti takaisin. Tätä saa ehkä lukea ranskalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin ikinä muussa länsimaisessa. Rosa Liksomista on uskaltajaksi, tabujen kaatajaksi.

Everstinnan erotiikka on aivan omaa luokkaansa, suopursuerotiikkaa. Niihin lukija uppoaa tuntien suon erityisen tuoksun sekoittuneena päihdyttävään kiimaan. Lopulta koitti sitten Tuomaan kanssa Onnensuo ja silloin Everstinna jo kirjoitti Everstin ja hänen tarinaansa kirjaksi.

Liksomin ote ei kirpoa. Laatu on tasaista ja pohjoinen luonto kulkee kaiken aikaa mukana, mutta tarinaa ylittämättä. Miten upeaa tekstiä, jossa lopulta tuntee raukeaa vapautusta. Sellaista kuin voisi kokea suossa piehtaroituaan. Puhdistuneena menneisyyden varjoista. Everstinna itsetietoisuudessaan ja kokemuksellisuudessaan tiesi kaiken aikaa kuka hän on kuitenkaan osaamatta katua. Hän tarvitsi menneisyytensä väliin pohjoisen luonnon valon, sen ankarat nopeat talvet ja sitten kevään solisevat purot. Ja Tuomaan.


Minun esirippu ei ole laskenu kerthaakaan, sen verran minussa on senthään näyttelijän vikkaa. Osaan sisäletulon ja poislähön.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Elina/Luettua elämää Katja/Lumiomena  Mai/Kirjasähkökäyrä  Anneli  Kulttuuri kukoistaa  Kirjakaapin kummitus  Kirjojen kuisketta

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Ethän muistuta julmasta kohtalosta, ethän pohjoisen...


Ethän muistuta julmasta kohtalosta,
ethän pohjoisen kaihosta, rannattomasta.
Juhlamme yhteinen, on ensimmäinen
ja viimeinen, ero on nimenä sen.
Ja jos aamu ei meille valkene,
eikä kuu yllämme kulje;
                            Mitä sen väliä!

Sinulle tahdon tänään antaa,
lahjoja, joita ei saata edes kuvitella:
peilikuvani illalla, veden kalvolla,
ennen kuin virta on unen varjoissa,
nääntyneen katseen, liian uupuneen,
kohottamaan tähteä taivaan lakeen,
                ääneni kaiun, sortuneen,
joka aikaa sitten oli kukkean, kesäinen -

meille ihanampi päivä lokakuun loskainen
olisi, kuin päivä toukokuun kuulas, kasteinen,
saattaisit kuulla, levollisena,
kuinka varikset juoruilevat, joka puolella 
                                              Moskovaa,
kalleimpani, älä unohda minua,
ainakaan ennen ensimmäisiä lumia.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016. suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö)

perjantai 20. lokakuuta 2017

Jumittaako polvi, särkeekö niska tai kyynärpäät? Ehkä voin auttaa...


Joitakin vuosia sitten suven kuumimpaan aikaan, oikea polveni yritti sanoa itsensä irti. Se oli kipeä ja siinä oli turvotusta. Kun tavalliset särkylääkkeet eivät enää auttaneet, sain ajan kuvaukseen, jossa todettiin lievä nivelrikko ja annettiin ohjeeksi vain välttää hyppimistä, juoksua ja jyrkkiä alastuloja. No eipä tuo lääkäri voinut tietää, miten monet sadat kerrat olen täällä sekä kiivennyt vuorille että laskeutunut kallioita alas naruista kiinni pidellen. Ja sitten tämä kolmessa tasossa oleva puutarha ja jyrkät rinteet, joita en voinut jättää kesannolle. Taisi muuten olla se suvi, kun samalla viikolla oli puutarhani tv-kuvaus sekä mieheni pyöreät synttärit...Aloin etsiä tietoa netistä, että mikä luontaistuote voisi auttaa. Löysin Zinaxinin, joka siitä lähtien kulki matkoillakin mukana, sillä reissuissa me vasta kävelemmekin. Zinaxinia sai silloin ainakin Sokoksista ja apteekeista, varmaan myös Life -myymälöistä. Apu oli ilmiömäinen! Muistan vieläkin, mitä tuote sisälsi eli inkivääriä, galangajuurta ja avokadosoijauutetta. Yllättäen tuote katosi markkinoilta enkä läytänyt vastaavaa ennen kuin kovalla googletuksella. Alkuperäisen Zinaxinin kehittäjiltä on nyt ilmestynyt ZinCuFlex.


Tuotetta otetaan ruokailun yhteydessä kaksi ensimmäistä viikkoa kaksi kapselia. Helppo niellä eikä närästä. Sisältää supermaustekasveja inkivääriä ja kurkumaa, joita on käytetty monipuolisesti jo tuhansien vuosien ajan. ZinCuFlex sisältää inkivääriä ja kurkumaa tiivistetyssä ja tehokkaassa muodossa.  En pidä ollenkaan kurkuman mausta. Se ei todellakaan ole mitään sahramia. Laitoin kerran teelusikallisen gulassiin ja minusta se pilasi koko ruoan. Inkivääriä taas kaikki eivät voi tuoreena nauttia. Eivät ainakaan herkkävatsaiset.  Ja mikä myös tärkeää, kurkumasta imeytyy normaalisti vain n. 1 prosentti kehomme käyttöön. ZinCuFlex -kapselien inkiväärin ja kurkuman patentoitu seos tehostaa ainesosien imeytymistä!


Kahden viikon jälkeen otetaan enää yksi kapseli päivässä. Olen testannut ja toimii. Myös polven öinen leposärky on kadonnut.

Inkivääriuute auttaa säilyttämään nivelten liikkuvuuden ja kurkumiini auttaa suojaaman soluja ja ylläpitää nivelten liikkuvuutta sekä nivelten ja luuston terveyttä. Mukana on myös C-vitamiinia, joka edistää kollageenin muodostumista rustojen ja luuston toimintaa varten.

Jostain syystä en läytänyt tuotetta Sokoksesta enkä apteekeista. Ehkä kehittelytauko sai sisäänostajat unohtamaan tämän teholuontaistuotteen. Tilasin sen täältä

Luin jostain, että missään muualla kuin Suomessa ei tehdä niin paljoa turhia polvileikkauksia. Joidenkin lääkärien mielestä osa leikkauksista olisi voitu välttää. Liike on lääkettä, samoin painonpudotus, mutta jylläähän elimistössä myös matala-asteinen tulehdus, joka voi aiheuttaa erilaisia kipuja ja muitakin sairauksia.

ZinCuFlexiä myydään 30 ja 60 kapselin pakkauksissa. Tuotteen maahantuoja löytyy täältä


Tätä oli helppo kirjoittaa, sillä olen itse kiitos ZinCuFlexin selvinnyt polveni kanssa ilman uusia lääkärikäyntejä. Tänäkin suvena on tehty kunnon puutarhapäiviä ja vielä on osa syystöistä tekemättä.
Vain tuo tuotteen saamattomuuspaussi oli kauhea, ja toivon edelleen, että ZinCuFlex tulee myös markettien hyllyille. Ihan samoin kuin aina toivon myös kirjoja sinne, sillä olen huomannut, miten helppoa on ostaa kirja samalla kun tekee viikonloppuostokset. Ja vaikka en ostaisikaan kirjaa, teen joka kerta katsastuksen eli katson, mitä kirjoja ja keiltä kustantajilta on päässyt markettimyyntiin.

Liikettä, lepoa, herkkuja, kynttilöitä, takkatulen loimotusta tasapuolisesti teidän kaikkien viikonloppuun!

Love
Leena Lumi

le chant du Loup

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään


Hänen mieleensä pyrki monia muistoja, mutta hän tukahdutti ne. Hänen tarvitsi vain astua reunan yli oikeasta kohtaa,  ja hän tiesi suunnilleen, missä se oli – ja sitten...

Ei mitään.

Se, mitä maailmassa oli ennen häntä, olisi täällä hänen jälkeensäkin.

Tyhjyys voitti aina. Se vain odotti sopivaa hetkeä, siinä kaikki.

Hän tarttui puhelimeensa ja alkoi kirjoittaa.

           Rakkaani, tänään tapahtui jotakin. Minä

Peter Jamesin uusin trilleri Kuolema ei rakasta ketään (Need You Dead, MinervaCrime 2017, suomennos Maikki Soro) jatkaa vahvaa Roy Grace –sarjaa, jossa olemme jo kauan saaneet seurata ylikomisario Gracen silmukan kiristymistä alkaen siitä kun hänen vaimonsa Sandy katosi ja sitten viimein löytyi Saksasta. Sandy –kuvio tuli tavallaan tiensä päähän loistavassa Kuolemaan asti sinun. Vain tavallaan, sillä Roy löysi Sandyn lisäksi heidän yhteisen poikansa, joka jää hänen vastuulleen Sandyn kuoltua. Uusimmassa kirjassa Roy paitsi ratkoo rikosta, jolla on pelottavat jäljet, yrittää saada kontaktia vaiteliaaseen poikaansa Brunoon.

Uusin rikos on jälleen julma ja tavaton. Kampaaja Lorna Belling elää väkivaltaisessa avioliitossa, mutta löydettyään Gregin, hän alkaa elää kaksoiselämää tämän kanssa, kunnes Gregin avioero on selvä. Lorna uskoo karismaattiseen Gregiin sataa ja kestää mitä vain, kunhan heille vain on luvassa yhteinen tulevaisuus. Tapahtuu yllättävä käänne, kun eräs kampaamon asiakas näyttää Lornalle lomakuviaan Malediiveilta, näyttää kuvia rakastuneesta parista, joissa ovat Greg ja tämän vaimo Belinda, paitsi että heidän nimensä eivät olleet nämä. Tapahtuma sytyttää Lornan valkohehkuiseen raivoon, josta alkaa kammottava tuohon tie ja samalla Roy Gracelle poliisina pahin painajainen. Vasta monen erehdyksen kautta Roy alkaa uskoa, että...Samanaikaisesti, kun Roy Grace syventyy poliisioperaatioihinsa, saa lukija maistaa murhaajan mieltä:

Ennen en ollut lainkaan tällainen. Olin ihan tavallinen, kunnollinen ihminen. En minä halunnut tulla tappajaksi. En ole vieläkään varma, olenko edes tappaja, mutta minua jahdataan, niin kuin olisin.

Haluan vain sanoa yhden asian, rikosylikomisario Grace.

Minä tulen tekemään kaikkeni, etten jää kiinni ja menetä elämääni.

Ihan mitä vain.

Peter James on yksi maailman arvostetuimmista dekkaristeista, ja hänen huippusuosittuja Roy Grace –sarjansa kirjoja on käännetty 36 kielelle ja myyty yli 18 miljoonaa kappaletta. Peter James toimii läheisessä yhteistyössä Sussexin poliisin kanssa, ja hänen kirjojaan on kiitetty siitä. James on todella innostunut poliisioperatiivisista toimista ja se näkyy ja tuntuu niin hyvässä kuin pahassa. Ketä ne kiinnostavat kiittävät ja kuka on kiinnostunut enemmän rikoksen psykologiasta, nauttii kaikesta muusta. Tekijän kiitoksissa James kiittää sivun verran eriarvoisia poliisihenkilöitä. Peterin ystävä rikoskomisario David Gaylor on Roy Gracen alter ego. Kiitoksia saavat onneksi myös oma vaimo, koiruudet sekä alpakat!

Yhdessä Royn kanssa hautaamme nyt tihkusateessa Sandyn sekavissa tunnelmissa:

Mahdollisesti. Mahdollisesti hän olisi voinut pelastaa Sandyn. Kun he olivat keskustelleet viimeisen kerran sairaalassa, Münchenin Schwabling-klinikalla, vain pari viikkoa sitten, ja Sandy oli ollut niin suunniltaan vammojensa ja epävarman tulevaisuutensa takia. Jos hän olisi vastannut silloin toisin. Jos hän olisi voinut vastata toisin. Jos hän olisi laittanut kätensä Sandyn ympärille,  halannut tätä, sanonut, että rakasti tätä yhä ja ottaisi tämän takaisin, että he voisivat alkaa taas alusta yhdessä.


Nyt hänen oli vain hyväksyttävä tosiasiat. Rubikon-joki oli ylitetty. Enää ei ollut paluuta. Sen pituinen se.

*****


*****

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Valitse Vuoden 2017 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!


Jälleeen on se aika vuodesta, että valitsemme vuoden kauneimpia kansia Lumi -blogissa. Aika on nyt aikaisempaa lyhyempi eli tällainen tiheä ja tiivis. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy ti 31.10. klo 15. Osallistua voivat kaikki lukijoikseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Oman lukijuutesi näet etsimällä itsesi kohdasta Lukijat/Jäsenet. Ellei sinulla ole aktiivista blogia, jätä kommenttisi yhteydessä sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan kolme. Suurin osa niistä on uusia kertaan tai kahteen luettuja kirjoja, jotka ovat ihan lahjakuntoisia eli vaikka joululahjaksi... Ensimmäiseksi tullut valitsee ensin, toiseksi tullut toisena etc.


Kansiehdokkaita on kuusi. Ilmoita sen kirjan nimi, jonka kansi on sinusta kaunein. Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla.

Iloista arvontamieltä ja palkintokirjat ovat tässä:

Ilona Pietiläinen: Satumainen joulu Kauneimmat sisustukset ja herkullisimmat reseptit  

Linda Peltola: Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu

Herman Koch: Pormestari

Anne B.Radge: Perintötila

Rosa Liksom: Everstinna  varattu!

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

Pierre Lemaitre: Silmukka

Sadie Jones: Kotiinpaluu  varattu!

Aris Fioretos: Mary

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Gerald L. Posner: Josef Mengele Elämä ja teot

Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Linn Ullmann: Rauhattomat

John Williams: Stoner

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään  

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Samuel Bjørk: Yölintu

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa  varattu!

Eero Ojanen, Sirkku Linnea: Suomalaiset taruolennot  

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Tuuli Salminen: Surulintu

S.K.Tremayne: Tulilapsi

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika Intohimona joulu

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat vaihtaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko millonkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan?"

Love
Leena Lumi

PS. Muistattehan, että blogissani on kommenttivalvonta, joten kommenttinne tulevat esiin, vasta kun olen koneella. Huomenna lounaalla Bessun kanssa ja ylihuomisaamusta muuta. Ja paljon puutarhan syyspuuhia...Kärsivällisyyttä, kiitos♥

lauantai 14. lokakuuta 2017

Vaarallista päästää Lumimiestä yksin kauppaan, sillä...ja kohti syyslomaa!


Keski-Suomessa ensi viikko on syyslomaviikko ja ajattelinkin vain puutarhailla, lukea Slaughterin uusinta ja käydä Bessun kanssa lounaalla. Tämä Maria Wiikin maalaus Ullakkokamarissa sopi niin suunniteltuihin tunnelmiini eli rauhaa ja harmoniaa vaan. On ihan syykin ottaa löysästi, sillä lokakuun viimeisellä viikolla koko pieni perheemme kokoontuu erään juhlan merkeissä meille pitkäksi viikonlopuksi ja haluan laittaa pystyyn kivan partyn. Hys, hys, äiti on juhlakalu...

No, ennen kuin kerron tulevasta voin paljastaa, että olen vetänyt hulluna vanhoja dekkareita. Luin Karin Fossumilta Piru valoa kantaa ja Mustat sekunnit. Etenkin Piru valoa kantaa sai minut ihmettelemään, mihin Fossum oli minulta jäänyt. Olin lukenut häneltä aikaisemmin ainakin Harriet Krohnin murha sekä Toisenlainen rakkaus. Ja sitten aloin lukemaan Inger Frimanssonin teosta Kylmä maa, joka on Likeltä, kuten nämä Fossuminkin mainitut teokset. Ja arvatkaapa keneen törmäsin Kylmässä maassa: Justine Dalvikiin!, johon tutustuimme Inger Frimanssonin loistavassa

Hyvää yötä rakkaani. Hyytävä tarina jatkui


trillerissä Varjo vedessä, mutta en tajunnut, että se ehkä jatkui myös tässä:


En ole lukenut Rotanpyytäjää juuri nyt, joten vain lukemalla saan tietää, onko Justine tässäkin, mutta trillerin mainitaan olevan itsenäinen jatko-osa


Frimanssonin Kylmä maa -dekkarille ja sitä se totta totisesti ei minusta ole, sillä Rotanpyytäjässähän Ingrid lähtee tapaamaan kuolevan miehensä pyynnöstä tämän exää ja...Kylmä maa jatkaa suoraan siitä! Kaiken lisäksi tässä tarinassa Justine Dalvik on sivuosassa, vaikka pahoin pelkäsinkin, että hän taas...Eli sanotaan mitä sanotaan, minä lukisin nämä nyt tässä järjestyksessä. Kylmä maa ei ole omassa kirjastossani, mutta monta muuta Frimanssonia on, kuin myös Fossumia: Varoitus ja Hullujenhuone. Frimanssonilta myös Kissa joka ei kuollut ja Pahaa pelkäämättä. Nämä voi aina lukea uudelleen, kun on unohtanut, miten juttu oikein meni ja kuka saattoi olla niin julma ja tavaton, vaikka näytti kukkahattutädiltä!


Syysloman iloksi kävin ostamassa Karin Slaughterin Hyvä tytär, sillä olen tainnut lukea kaikki Slaughterit ja tämänkin jo aloitin. Voin luvata, että on kylmää kyytiä, mutta sellaisella tavalla, jota aina välillä kaipaan nykydekkareihin, jotka ylittävät sietokykyni, kun niihin sotketaan ihan kaikkea mahdollista tai sitten on liikaa poliisioperativiista toimintaa, joka on minusta niin boring ellei mukana ole Sebastian Bergman!

Dekkarit Leena Lumissa

Syyslomalla on laitettava toistakymmentä jänisverkkoa, sillä viime vuonna jänikset söivät atsaleat jo lokakuulla, joten ei auta. Muuten voisinkin sitten vain

lukea ja nauttia

hyvästä ruoasta.


Niin...Lumimies meni sitten tänään yksin noutamaan lohta, ei siinä minua tarvittu, jäin haravoimaan. Kun hän tuli takaisin näytti jotenkin velmulta ja sanoi, että 'jos vastaat kyllä, kerron jotakin.' Eihän tuota killata, että noin aloittaa...Pakkohan mun oli sanottava 'kyllä' että saisin tietää, mistä on kyse: R. oli tavannut erään tuttunsa Prisman kassoilla ja alkaneet puhua niitä näitä vanhoja juttuja. Kumpikin puuhailee nyt aivan muuta kuin silloin joskus ennen ja se mitä P. tekee onkin jotain sellaista, että...Tiedättehän sellaiset hullut kuin minä, jolla on korkean paikan kammo, mutta aina vain on päästävä sinne alpeille. Lentomatkustaminen on minusta aivan yliarvostettua, joten mieluummin omalla autolla, laivalla tai junalla kuin lentokoneella. Ja siksi toiseksi, aina vähän huimaa nousussa. Siitäkin huolimatta vastasin tänään 'kyllä' sillä seurauksella, että olen säistä riippuen ensi tai seuraavalla viikolla lentämässä pienkoneella! Ja arvatkaa mitä: Yhtään ei kaduta, enkä peru, vaikka hirvittää, mutta myös houkuttaa. Elämässä pitää olla seikkailua! Tuli heti mieleen romaani Linnuntietä...ja lause Non est ad astra mollis e terris via. 'Maan päältä tie tähtiin ei ole helppo'. Toivotaan nyt kuitenkin, että ei ole kovin kuoppaista ja ettei P. vain kiepauta konetta ympäri. Ja että päästäisiin turvallisesti maanpäälle takaisin katselemaan niitä tähtiä täältä alempaa.

Mukavaa viikonloppua kaikille♥

syyslomaterveisin 
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

PS. Tämä juttu on sitten 4000. tekstini!

torstai 12. lokakuuta 2017

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa


Renéen hiukset olisivat saattaneet olla tuollaisessa kasassa. Kuin mitkä tahansa hiukset. Kuin kenen tahansa hiukset. Kuin kuka tahansa. Renéen hiukset kaikkien muiden hiusten joukossa. Kuka tahansa saattoi olla Renée...

Emmanuelle Pirotten kirja Vielä tänään olemme elossa (La petite fille et le SS, Heute Leben wir, Today we live, Minerva 2017, suomennos ranskan kielestä Lauri Holma) oli aivan jotain muuta mitä odotin. Jo kirjan kansi vei tunnelmiin, joissa vaellamme lumessa pienen juutalaistytön ja saksalaisen erikoisjoukkojen sotilaan kanssa kohti tuntematonta. Sotilas, Mathias, oli jostain syystä erkaantunut kumppaneistaan Saksan ryhtyessä viimeiseen iskuunsa toisessa maailmansodassa. Kyseessä oli Ardennien taistelu, jossa saksalaisten oli tarkoitus hyökätä Belgian läpi Ranskaan Ardennian kautta iskeäkseen kiilaa amerikkalaisten ja brittien väliin. Hyökkäys alkoi 16. joulukuuta 1944 ja päättyi 25. tammikuuta 1945. Sekasorto oli suunnaton ja tavalliset siviilit eivät voineet koskaan tietää olivatko pihaan saapuvat saksalaisia vai amerikkalaisia sotilaita. Noissa oloissa oli hengenvaarallista yrittää piilotella Renéetä, pientä, noin seisemänvuotiasta juutalaistyttöä, joten...

odotin teokselta verta, surua, kuolemaa, julmuutta, yhtä tarinaa monista toisen maailmansodan tarinoista ja sainkin sen, mutta...

Mathias oli kanadalaisen äidin ja saksalaisen isän poika. Hänen ei ollut tarkoitus ryhtyä sotimaan SS-joukoissa, mutta tuli hänen sisällään ei antanut rauhaa. Hän ei nähnyt edessään mitään. Edes vuoden asuminen creek-intiaanien parissa ei antanut hänelle tyhjyyttä kummempaa. Jo nuoruudesta häntä olivat seuranneet pettymys ja toivottomuuden tunne elämänkumppaneina. Sodassa hän oli tehnyt pahoja juttuja, mutta kun hän näki Einsatzgruppenin sotilaiden sekoamiset, hän pahimmalta pelastuakseen tarttui ehdotukseen, jonka jälkeen hänestä tuli soluttautuja. Hän oli kuka vain. Hän puhui sujuvaa ranskaa, saksaa ja englantia. Hänestä tuli nyt amerikkalainen sotilas. Hänestä tuli vaistonvarainen ja järjestäytynyt, hän nousi milloin vedestä, milloin iski ylhäältä. Hän soluttautui viholliskylien väkijoukkoihin ja taloihin. Hän tuhosi ja katosi. Hän oli kuin luotu tehtäväänsä, kunnes hän sai matkaansa juutalaistytön, vain lapsen, jonka silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet.

Onneksi kustantaja on ollut hillitty takakansitekstissä. Siinä ei paljasteta liikaa ja minäkin vain puhallan hiillokseen... Kirjan kirjoittaja on belgialainen käsikirjoittaja, dramaturgi ja taidehistorioitsija Emmanuelle Pirotte. Romaani on Emmanuellen esikoisteos ja se perustuu Emmanuelle Pirotten ja Sylvester Sbillen elokuvakäsikirjoitukseen. Vielä tänään olemme elossa palkittiin Ranskassa vuoden 2016 parhaana historiallisena romaanina. Tämän lisäksi kirja on saanut muitakin arvostettuja kirja-alan tunnustuksia ja romaanin käännösoikeudet on myyty neljääntoista maahan. Teoksesta tehtävä elokuva saa ensi-iltansa tämän vuoden lopulla.

aloitin lukemisen ja se oli ensin aika kesyä, ihan ensin, mutta sitten kävi niin, että kirja ei sulkeutunut ennen kuin viimeinen sivu oli kääntynyt. Nyt kirjoitan tätä silmätippojen ja sisun voimalla...on yö

Mathiaksen ja Renéen matka pysähtyy Jules Paquetten tilalle, jossa jo on amerikkalaisia sotilaita levähtämässä. Syntyy vaarallisia tilanteita, mutta Jules on kuitenkin vielä isäntä talossaan. Joulukin saadaan vietettyä Julesin kaivettua luumuviinapullonsa esiin. Ja sitten Hubert laittaa levylautaselle Tonava kaunoisen, johon Mathiasta suorastaan vaatii tanssiparikseen Paquetten tytär Jeanne...

Tämän kirjan herkkyys lepää vain Renéen kohtalossa, ei hänessä itsessään, sillä hän on samaa tulta kuin Mathias. Tarinan päätyttyä, tajusin lukeneeni sekä juutalaisuudesta toisessa maailmansodassa että sotilaista sodan viimeisinä kuukausina. Tietysti myös tavallisista siviileistä hulluuden virrassa. Toisaalta olin juuri lukenut jotain, josta mieleeni tuli Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivi eli erittäin jännittävää, seikkailullista, yllättävää. Tähän voi ehkä lisätä vielä, että Paquetten tila luo pienen näyttämön tunnetta toimien kerronnan tiheyttäjänä suorastaan liimaamalla lukijan mukaan toinen toistaan seuraaviin värisyttäviin näytöksiin. Pirotten teksti on vahvuuden ja herkkyyden syleilyä vahvalla jälkimaulla. Sellaisella unohtumattomalla.

Tyttö oli vahva, vahvempi kuin kaikki tarmokkaat belgialaiset yhteensä. Vahvempi kuin Mathias, vahvempi kuin ihmisiä terrorisoivat SS-laumat. Vahvempi kuin muistot hiuksista ja kuolemasta.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena ja Mai/Kirjasähkökäyrä

maanantai 9. lokakuuta 2017

Linda Peltola: Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu


Vaikka ollaan jo lokakuulla ulkona näyttää värien riemujuhlalta ja vain osa puiden lehdistä on tullut alas. Syysihmisten puutarhat erittäinkin leiskuvat, sillä he valitsevat tietoisesti puita ja pensaita, joilla on upeat syysvärit. Kukkapenkit kuitenkin jo muistuttavat tulevasta talvesta ja atsaleat tekisi mieli suojata jäniksiltä jo nyt, mutta kun pensaat ovat vielä niin koreita ruskaväreissään. Ei ihan vielä...Ympäristöään katselee sillä silmällä, että mitä jos vielä istuttaisi lisää kevään toivoja, sipulikukkia, scillaa, muscaria tai vaikka lumikelloja. Nyt sipuleita saa edullisesti ja voihan niitä istuttaa ruukkuihin ja laittaa kellariin, josta nostaa sitten ruukut päivän valoon, kun pimein kaamos on ohitse. Kaamos ei ole kuitenkaan syysihmisten sana, vaan syksyn värijuhla, joka kauniisti kaartuu ensilumen kautta vuodenaikajuhlista ihanimpaan eli jouluun.

Linda Peltolan Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu (Docendo 2017) on syys- ja jouluihmisten fiilistelykirja, joka tarjoaa paljon tunnelmia niin kuvin kuin tekstein. Toisaalta se on myös ahkeran askartelijan kirja, jossa taitavan tekijän toimesta syntyy monenlaisia syys- ja talvikoristeita mini- tai ihan nollabudjetilla. Kysymys on ideoinnista! Lukija saa myöskin vinkkejä ledien monipuoliseen käyttöön, voi syttyä lyhtyaidalle, haluaa valmistaa sydäntalven jäämedaljongeja, koristella kasvarin houkuttavaksi, haluaa löytää piparikakkutalon salaisuuden sekä kaikki joulun maut ja tuoksut. Ennen kuin hän istuu jääkuningattaren pöytää, hän kuitenkin alkaa valmistaa sisääntuloa ja ulos jääviä pöytiä tai muita tasoja erilaisilla kukkaistutuksilla:


Asetelmaan on käytetty syysmyrkkyliljaa ja lumimarjoja. Lumimarjoista on kirjassa enemmänkin ja syysmyrkkyliljat, jotka ovat nimensä mukaisesti hyvin myrkyllisiä, esitellään myös kerrottukukkaisina nousemassa kuin marrosta maasta, sillä ne kukkivat silloin, kun mikään muu ei enää. Näky on suorastaan humalluttava!

Ihana syyspuutarha ja sen syystyöt voivat viedä tarhurin mielen, mutta ei toivottavasti niin, että unohtuvat syyslannoitukset, jotka antavat kasveille sekä hyvää talvehtimista että voimaa tehdä kevään uusia silmuja. Myös hedelmäpuille ja marjapensaille!


Mikä onkaan sopivampi juhlinnan aihe syksyllä kuin sadonkorjuujuhlat. Kansa kokoaa kurpitsansa ja lähtee juhlimaan. Tällä juhlalla on perinteiset juuret kekrijuhlinnassa, jossa kunnioitettiin maan antimia ja kekriaika oli myös palvelusväelle vapaata. Sadonkorjuujuhlinnalla haluttiin varmistaa seuraavan vuoden hyvä sato. Mukavaa elvyttää perinteitä, joista moni ei liene kuullutkaan. Rento tapa juhlia ja asu on vapaa. Tarjolle asetetut ruoat valmistetaan satokauden tuotteista ja kirjassa on ohjeet mm. kekripyöryköille, syksyisille kakkutikkareille, kantarellimuffineille ja omenaiselle feta-punajuurisalaatille.Tarpeeksi lämmintä vain ylle ja sitten ulkoruokintaan, jossa voi ihailla puiden ja pensaiden värileiskuntaa:

Tietysti vaahterat ja monenlaiset pihlajat, joista tuurenpihlaja on oma suosikkini. Mongolianvaahterat, joilla voi olla aivan toisistaan eriävät ruskavärit. Lisäksi monet pensaat, joista hurmehappomarja ihan ylinnä, mutta myös angervot, kanukat, marja-aronia ja monet muut. Joskus puutarha voi tarjota pieniä isoja yllätyksiä: Me aloimme muutama vuosi sitten löytää puutarhastamme pieniä pensaan alkuja, joita emme tunnistaneet eikä edes oma luottopuutarhurimme. Katselimme vähän laajemmin ja huomasimme kadullamme yhdessä talossa samanlaisen ruskavärin suuressa aidanteessa, mitä oli pikkuyllätyksissämme. Aloimme siirtää pienokaisiamme polkujen viereen kulun ohjailuksi etc. Lopulta pitkän etsinnän jälkeen saimme tietää pensaiden olevan kalliotuhkapensaita!


Vaikka en ole yhtään askartelupersoona, ihailen kirjan lukuisia lumimarjakoristeita. Käpyideoitakin on moneen lähtöön, mutta me teemme nyt äidin kurpitsasäilykettä, sillä mikä onkaan ihanampaa kuin olla hamsteri, joka saa tyydytystä säilykkeistä notkuvista kellarin hyllyistä:


3 l kurpitsapaloja
0,5 l väkiviinaetikkaa
0,5 l vettä
7,5 dl sokeria
palanen kanelitankoa
pieni pala inkivääriä
(tai 1 rkl inkivääritahnaa tai 1 tl kuivattua jauhetta)
noin 15 kokonaista maustepippuria
1 tl valkopippuria

Koverra kurpitsa esimerkiksi melonirautaa apuna käyttäen, jolloin saat kauniita pallon muotoisia kurpitsapaloja. Mikäli et aio säästää kurpitsaa koverrettavaksi lyhtyä varten, voit myös paloitella sen. Yhdestä 3-4-kiloisesta kurpitsasta tulee reilut 3 litraa kurpitsapaloja. Mittaa kaikki ainekset kattilaan ja keitä noin 40-45 minuuttia, kunnes kurpitsapalat muuttuvat kauniin läpikuultaviksi. Purkita kuumana puhtaisiin lasitölkkeihin ja säilytä kylmässä. Säilyke sopii upeasti syksyisten pataruokien ja vaikka lounassalaatin piristykseksi.


Halloweenhetkeen valmistamme Lindan myskikurpitsakakkua sekä syntisen juustoista kantarellipiirakkaa. Juhlien jälkeen käännämmekin jo katseemme kohti joulua


hetkellä jolloin haistamme ensilumen saapumisen. Alamme koristella kotia vuodenaikajuhlista lumoavimpaan. Aloitamme ledeistä ja joulunajan kukista, sillä niitähän ei voi koskaan olla liikaa. Toisilla on hyasinttihuumaa, jotkut ihastuvat huonekuuseen ja sen hoitoonkin Lindan kirja tarjoaa ohjeet. Toisille joulun tuovat vain jouluruusu, tuo hurmaava Helleborus niger ja amaryllikset eli ritarinkukat. Kun marraskuun alussa hankkii ensimmäiset amaryllikset ja hoitaa niitä vasiten, voi olo olla kuin linnassa jouluviikolla, sillä etenkin ainakin minulle valkoiset amaryllikset tuovat sitä juhlavuutta, joka joulutouhujen keskellä säväyttää sekä pysäyttää.


Lindan pikkujoulu on punavalkoinen. Jokaista ruokailijaa ilahduttaa kimpullinen kukkia ja havuja sekä puurolautasen syrjään kiinnitetty vanhanaikainen kuusenkynttilä. Puuron hautuessa, ihastelemme puutarhamajaa, joka on kuin satumökki: Ulkona lumihiutaleet, sisällä kynttilät ja ledvaloverkko.

Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu on jokaisen syys- ja jouluhullun unelmakirja. Paljon tekstiä ja runsaasti kuvia, herkkuja ja tunnelman nostatusta. Kuvien asemointi on erinomainen ja kollaasikuvien suhde kokosivun kuviin on balanssissa. Pikkukikalla on kuvitukseen tuotu kädenjälkeä eli ne rosoreunaiset kuvat, jotka on kiinitetty maalarinteipillä sinne sun tänne. Tässäpä iloa itselle tai ystävälle joulukuusen alle tai pikkujoulun tunnelmointiin.


Suussa maistuu jouluinen luumukakku, kun saavumme jääkuningattaren juhlapöytään:

Illan tullen pienessä kasvihuoneessa kylmyys kohtaa lämmön, jää tulen liekit - ja pimeys valon. Pöytä on nyt katettu tässä jääkuningattaren valtakunnassa.

*****


Sisustuskirjat Leena Lumissa

perjantai 6. lokakuuta 2017

Marimekkoilua syyspihallamme sekä Boyfriend -farkut!


Olen ikiaikainen marimekkolainen ja nyt taas sitä melkein yhtä paljon kuin parisenkymmentä vuotta sitten. Kuvassa Marimekon leningissä, jonka näitte jo elokuussa:


Jos katsotte tarkkaan, huomaatte nuo tummat pisteet, joiden väri on viini. Että tällä hihattomalla kotelomekolla voisi mennä vähän pidempäänkin,


ostin siihen pienen villajakun, viininväriset sukat ja Riekerin matalakantaiset viininpunaiset kengät ajatellen Turun kirjamessuja, joihin nyt sitten olenkin estynyt lähtemästä yhden muun asian tullessa eteen.

Tulossa on kuitenkin yhdet juhlat, joihin voin lähteä vaikka tässä viime joulun alla ostetussa jakussa ja sen alle mahtuu tuo uusi pikkuneule..


Juhlissa aion nauraa enemmän kuin tässä kuvassa, jossa olen kuin poissa...


Tässä yksi vanhimmista kartiovalkokuusista, jonka mittatikkuna kuvassa toimin. Ylläni on


Marimekon pusero, jossa vaaleanpunaista ja lilaa sekä vihdoinkin löydetyt


farkut. Olen niin monta kertaa yrittänyt ostaa tiukat farkut, jotka tulevat ylös vyötärölle ja ovat revityt, kuten ne, jotka nyt operaation mukanaan tuomien lisäkilojen kera puristavat, mutta ei ole löytynyt. Sovitin jokin aika sitten Bessun kanssa liikenteeessä yhdessä suosikkimestassani varmaan kymmenet, mutta aina niissä oli joku vika. Sama Lumimiehen kanssa elokuun lopulla, mutta kestävyys palkittiin!


Tässä nyt sitten uusi Boyfriend -farkkufani! Mikä istuvuus ja vaikka eivät ole revityt, on muuta, kuten napitus vetoketjun sijasta ja taitetut lahkeet, ripaus sitä 'jätkää', joka minussa kuitenkin on aina ollut. Nyt vielä vaaleanpunaisten tossujen kanssa, kohta jo bootseilla.


Elleivät puseron upeat värit näy, klikatkaa kuvia suuremmiksi! Nyt on sellainen carderobi, että pitäisi päästä lähtemään...kauas. Harvoin ostan useampia kenkiä, nuo pinkit tossutkin ovat keväältä 2013, mutta ostin niitä Itävallan matkaa varten kahdet! Nyt on sen verran muuttunut, että on ollut hankittava polviystävällisempiä jalkineita, kuin ihanat korkkarini, joita tosin en aio heittää pois. Vielä minä niillä jossain keikistelen...Uusiksi menivät bootsit, pikkumustan kanssa pidettävät sekä kävelykengät eli nuo Riekerit ovat mitä mukavimmat katukenkinä ja niillä voi mennä vaikka Kissanviiksiin!


Kiitos R:lle kuvaamisesta♥ Tässä hänen suosikkinsa noin 40 kuvasta. Kuvat on otettu ylä- ja keskipihallamme sekä lehdossamme. Nyt on ulkona kaunista.

Elämänmottonikin tulee Marimekon perustajalta Armi Ratialta eli:

"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni."

syysterveisin
Leena Lumi

ne me quitte pas

tiistai 3. lokakuuta 2017

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide


Onko teillä lehdokkeja – täällä kuhisee kaikki kukat ovat tänä vuonna niin suurenmoisia – ja valoisat yöt ja öiden ja päivien peilityyneys, kaikki on niin ihmeellistä. Ja ihmeellisintä kaikesta on, että minä työskententelen kuin jumala – jätän kangas kankaan jälkeen samalla inolla kuin ne aloittaessani.

Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja - olen ymmärtänyt, että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän auringon hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olet kenties jo ymmärtänyt, että minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua...Otin alas erään Michelangelon seinältäni – minusta se oli huono – kas niin – valmis.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017) on niin runsas, pirskahteleva, mutta syväluotaava, että sitä pitäisi lukea ainakin kuukausi ja sitten taas uudelleen. Se on kuin Ellenin maalaukset täynnä värien ja valon kepeyttä ja samalla niiden suunnatonta painoa. Katselija ollen samalla kertaa lukija, yrittää yhdistää Ellenin työt, joista kiitettävän monta kuvaa teoksessa, selvästikin vahvaegoiseen taiteilijaan. Häneen, joka katsoo kohti, kuin miehet. Häneen joka ei kainosti laske katsettaan, kuten naisen odotetaan tekevän, vaan haastaa kaikki, koko elämän. Jos hän ei katso kohti, voit olla varma, että aristokraatti Ellenissä haluaa ignoorata sinut ohikatseellaan.


Et ehkä ole riittävän kaunis. Tai erikoinen. Tai vain kiinnostava. Rahvas ei ole kiinnostavaa ellei siinä ole sitä jotakin. Tässä oli erityistä:


Kaiku, Ellenin debyytti, 1891, on alkukantaisen voimakas työ. Se ravistaa heti sillään. Jo ennen kuin tiedämme, että Kaiku saattoi olla Ellenin tulevaisuuden metafora! Tyttö kuvassa on suorastaan hillitön, vailla rajoja odottaessaan oman huutonsa paluuta...kuin rakastetun vastausta. Sitä vastausta, jota Ellen paljon myöhemmin odotti eräältä mieheltä.

Ellen seurusteli kenen kanssa halusi. Hän valitsi väkensä siinä missä maalaustensa aiheet. Perhe oli parasta. Hän maalasi kuin jumala ja eli kosmopoliitin elämän, mutta vaarallisimmat kujat karttaen. Hän ei ollut Hilda Flodin, joka ryhtyi Rodinin rakastajaksi. Hän ei houkuttanut asusteillaan miehiä, hän ei halunnut miellyttää itsellään. Hän halusi tulla huomatuksi vain töidensä kautta ja hän taiteili vielä pitkään vanhuuteen saakka. Hän oli coloristi, naturisti, futuristi, symbolisti. Hän opiskeli Pariisissa aikana, joka oli vihamielinen naistaiteilijoille. Hänelle ei käynyt kuten kuvanveistäjä Camille Claudelille, joka suljettiin iäksi mielisairaalaan. Naistaiteilija nimettiin helposti hysteeriseksi tai vaikka epäsosiaalista elämää viettäväksi, mutta Ellenillä oli rakastavan perheen tuki. Hänellä oli vanhemmat, kaksi rakasta siskoa ja kaksi rakasta veljeä. Äidiltä tuli solkenaan ohjekirjeitä miten elää, miten maalata, kenen kanssa pitää seuraa. Usein perhe myös matkusti Ellenin mukana ja asui kuukausia ulkomailla. Mukana usein siskoista viehättävin, Thyra, joka herätti miesten päät, missä kulkikaan.


Ellen ei ollut muotokuvamaalari. Siihen hän ei ryhtynyt myöhemminkään, kun rahasta tuli pulaa. Hän maalasi kuitenkin omakuvia ja omaa perhettään mieluusti. Pidän erityisesti tästä Thyran kuvasta, Muotokuva, Thyra Thesleff, 1900, jossa näkyy Ellenin kyky tavoittaa sielu, kuvata sen herkkyys ja lämpö, myös poissaolevuus. Ellenistä olisi ollut muotokuvamaalariksi,mutta ei, Ellen oli oman tiensä kulkija. Hän valitsi paikkansa ja Pariisin lisäksi ne olivat Ruoveden Muroleen kesäpaikka ensin perheen kanssa ja sittemmin uudisrakennus Casa Bianca, jonka Ellen rakennutti Muroleen tontille isänsä kuoltua koko perheen kesäkodiksi. Kuitenkin ennen kaikkea hänen kodikseen tuli Firenze, jonne hän matkusti kerrankin Zürichistä junalla kulkien yhtä kauneinta maisemaa Euroopassa eli Sankt Gotthardin rautietunnelin läpi. Kaikki kaunis ennen sitä 15 kilometrin tunnelia ja sen jälkeen. Yhteys joka oli rakennettu 1882 sujuvoittamaan liikennettä Etelä- ja Keski-Euroopan välillä. Ja sitten Milanon kautta Firenzeen, jossa Ellenistä tuli enemmän italialainen kuin mitä hän tunsi olevansa suomalainen. Kaikki, kaikki alkoi liittyä vuosiin Firenzessä. Siellä hän koki olevansa vapaa. Siellä hänen veitsitekniikkansa rohkaistui ja sivellin jäi. Palettiveitsi, värit ja rohkeus, niillä Ellen maalasi.


Firenzessä Ellen myös kohtasi elämänsä ainoan rakkauden, teatterin uudistaja Gordon Craigin, komean miehen, jolla oli englantilaisen vaimonsa kanssa viisi lasta, takana kuuma suhde sekä lapsi tanssija Isadora Duncanin kanssa ja vielä lisää lapsia maailmalla...jossain.

Gordon oli itsekäs hurmuri rakkaussuhteissaan, mutta ystävänä uskollinen. Ellen halusi enemmän ja kun he olivat erossa hän kirjoitti kirjeitä kuin tulessa, mutta sai vastauksia harvakseltaan. Jossain vaiheessa Ellen poltti suuren osan kirjeenvaihtoa, mutta kirjassa on kiinnostavan paljon sellaista, joka selvästi antaa ymmärtää Ellenin tahdon, jos vain...

...ei, luulen että hajoan...liian villi – mutta mitä voin tehdä...hajoan, se on selvä...silmilleni – katseeni on eloton.

Te tiedätte kaiken. Oletteko huolissanne, mikä minulla on. On yö, mutta minä en nuku. Ja sydämeni palaa kuin tuli. – Minä en rakasta itseäni, mutta tiedän, että rakastan teitä.E.

Ja myöhemmin, ollessaan 64-vuotias köyhä taiteilija Suomessa hän muisteli vuoden 1907 Firenzeä:

Ja tässä hetkessä olin ajassa 26 vuotta taaksepäin, maailmassa, jossa istuin ikkunat auki. Ja kuulin hyvin, kuinka Firenzen Duomon kello löi viisi – ja luonnollisesti silloin oli aika Giacosan, teen ja hiukan teidän. Ja nyt minun kuuluu laulaa kuin pikkulintu ulkona keväällä.


Italialainen maisema, 1906, on kuva, jossa näkyy Ellenin maalauksen liike. Hänelle liike oli värien ja valon ohella kaikki kaikessa. Tämä oli Ellenin italialaista sielukotimaisemaa. Sitä, jossa hän oli silloinkin, kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Suomessa ja arvostelut eivät olleet enää niin kiittäviä.

Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa niin runsaan ja upean kulissin Ellen Thesleffin ympärille, että aurinko häikäisee, huimaa, mutta aina jossain on varjoa. Tuo pinja tuolla on ikävä arvostelu, tuo pinja tuolla on paikka levähtää paahteelta ja tuolla verrataan kaiken aikaa Helene Schjerfbeckiä ja Ellen Thesleffiä toisiinsa. Ihan suotta. Ja kaikki ne kritiikit, niin kiittävät kuin arvostelevat, ovat vain oman aikansa kuvia. ’Taidesiskot’ ei ollut yhtenäinen ryhmä, mutta heillä oli yhteinen nimittäjä päästä esiin taidemaalareina miesten hallitsemassa maailmassa. Kaikki he tässä kirjassa mainitut monet ja Ellen mukana omaelämäkertansa tähtenä, olivat aikakautensa uranuurtajia, jotka loistivat ja loistavat jälkeen tulevien naistaitelijoiden  valona. Taiteen voi valjastaa yhteiskunnalliseksi kannanotoksi suuntaan tai toiseen, mutta Ellen Thesleff oli ennen kaikkea maalari henkeen ja vereen.

Jotenkin hän tuntuu olevan hyvin lähellä. Levitetyn värin hauraus, kerroksellisuus, ja ajan patina näkyvät ihmeellisen tarkasti. Pieniä hiuksenhienoja halkeamia värissä – mitä niissä mahtaa piillä? Yli sadan vuoden ilma, henki, pöly, lika, lähellä olleiden ihmisten hengitys ja katseet. Välillä paksumpia, välillä ohuempia värikerroksia, puhtaita sävyjä ja pinnassa toisiinsa kietoutuvia värejä.( H-R.S.)

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta T.

*****