Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia

Tyler tietää miten minä inhoan ja paheksun joulua. Tyler ja Rex Kipp riehaantuvat totaalisesti joka vuosi...lahjoittavat hyväntekeväisyyteen leluja rammoille lapsille, ruokaa vanhuksille. Kuulin kuinka ne suunnittelivat että pudottaisivat jouluaattona leluja ja ruokaa Juarezin hökkelikylään. Mikä tahansa veruke...

Tyler otti ja kutsui kakhdeksankymmentä ihmistä meille jouluaatoksi. Aatto on huomenna. Ja tässä vaiheessa meidän uusi sisäkkö Lupe sai päähänsä varastaa keittiöstä norsunluupäiset leikkuuveitset. Se kätki ne liiveihinsä, ja sitten se jostain älyttömästä syystä kumartui Juarezin sillalla. Puukotti vahingossa itseään ja oli vähällä vuotaa kuiviin...

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Evening in Paradise, Aula&co 2019, suomennos Kristiina Drews) on viimeinen Berlinin novellikokoelmista, joten kirjoitan hyvästijättöisessä tunnetilassa berlinismistä, elämäntyylistä, jossa normit ovat tuntematon käsite. Berlinismi meni minuun eikä se kysynyt lupaa. Rakkaimmaksi kirjoista jäi Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, mutta Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2 olivat kuin yhtä ja samaa säihkyvää Luciaa, joka sai kovimmankin elämän ylle tähtien hohteen, rytmin, liikkeen, naurun, halun tehdä kaikille hyvää, innostua monesta. Hän oli nuotiotulien savua, syvänmeren sukellusta, Toda luna, Todo ãno, hiekkaiset sääret, mutta myös krapulaiset aamut, päivät jolloin ei ollut laittaa pojille ruokaa pöytään, mutta suriko hän? oliko hän katkera ja odotti koko maailman auttavan häntä, olevan hänelle velkaa helpomman elämän? Ei ikinä!Hän oli neljän pojan yksinhuoltaja, hänellä oli skolioosi, kauan kestävä alkoholismi, mutta myös huumorintajua, kirjoitustaitoa, ja halu opiskeluun. Hänestä parhaiten todistavat hänen poikansa, jotka ovat jälkeenpäin kertoneet äidin ihmetelleen, miksi kukaan ei ottanut poikia huostaan. Tämä oli sen jälkeen kun Lucia oli selvinnyt alkoholismistaan ja pojatkin olivat aivan tervepäisen teräviä. Ilta paratiisissa esipuhe on Mark Berlinin, Lucian esikoisen, joka vakuuttaa heidän eläneen antoisan lapsuuden. Rakastan tätä kohtaa:

Yksi parhaista muistoistani liittyy Yelepaan, missä laskevan auringon säteet kimpoavat Buddy Berlinin saksofonista, bebopin sävelet kietoutuvat puuhellan savuun, kun äiti laittaa ruokaa isolla valurautapannulla, kasvot hehkuen ruusunkajoisessa valossa, flamingot kalastavat jalat harallaan viereisessä laguunissa, kaukaa kuuluu meren kohina ja sammakoiden kurnutus, ja meidän paljaat jalkamme narskuvat karkealla hiekkalattialla. Luetaan läksyjä öljylampun valossa, ja levylautasella rahisee Billie Holiday.

Lucian motto oli, että tärkeintä on hyvä tarina ja siinä hän oli mestari. Hän kirjoitti kaikesta ympärillään, ihan pienetkin asiat saavat hänen huomionsa. Hän antaa kaikelle merkityksen. Vaikka Jean Rhys on yksi suosikkikirjailijoistani, niin en voi olla vertaamatta hänen Rhys –naistaan Luciaan. Luettuani Kvartetin, Huomenta, keskiyön ja Herra Mackenzien jälkeen, tajusin Lucia Berlinin olevan Rhys-naisen täysi vastakohta:

Rhysiläinen nainen on onneton. Hän toistaa paljon samoja sanoja, hän ei saa tartuttua todellisuuteen, hän ajelehtii tilanteesta toiseen, hän on kaunainen ja rankaisee muita usein itkullaan, hän pyytää rahaa, hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa. Kaikki ovat hänelle jotain velkaa. Koko maailma on hänelle velkaa.

Lucia Berlin oli kaikkea muuta! Hän kirjoitti 77 novellia ja antoi kaikesta huolimatta pojilleen rakkaudellisen lapsuuden. Ehkä kaikki ei ollut täydellistä alkoholismin kostuttaminan vuosina, mutta kaikesta selvittiin ilman ruikuttamatta. Berlinismi on naurua, säpinää, säihkettä, uskaltamista uuteen. Yllättäen se on myös kunnianhimoa, sillä Stephen Emerson kertoo Ilta paratiisissa kirjan lopussa, että ’vuonna 1994 Edward Dorn vei Berlinin Boulderissa sijaitsevaan Univercity of Coloradoon, ja siellä hän vietti seuraavat kuusi vuotta ensin vierailevana kirjailijana, sitten yliopiston professorina. Opettajana hänestä tuli huomattavan suosittu ja rakastettu, ja jo toisena opetusvuotenaan hänelle myönnettiin yliopiston palkinto erinomaisesta opetuksesta.’

Lucian terveyden heikettyä, hänellä oli aina happisäiliö mukanaan ja jo kauan sitä ennen hän oli joutunut pitämään skolioosikorsettia, mutta Berlinistä ei ollut valittajaksi.  Tämä jäi minuun:

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.

Lucia Berlin antoi merkityksen kaikelle, jopa metallisen tuolin reisiin painamille kylmän viiruille. Ehkä hän tavallaan antoi kaiken tämän kautta novelleillaan merkityksen meille kaikille, hänen lukijoilleen. Lucia Berlin oli kaikkien aistien juhlat kaikellaan.

Laura aikoi juuri sammuttaa valot, kun Maria tuli tuomaan kaakaota. Hän suukotti Lauraa otsalle. Buenas noches, mi doña. Ulkoa tyhjiltä kaduilta kantautui yövartijan huuto: Medianoche y andado. Keskiyö ja ”käyty on”. Andado y sereno...Käyty on ja kaikki on hyvin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi

Nanso piti mitä lupasi eli miten tasokasta palvelua!

Kuka muu kuin minä suunnnittelee ja ostaa joululahjoja syyskuun alussa. No, tässä syyskuun kolmantena Nanson kesämekossa, joita ostin kaksi: Koko suvena en Nanson mekkojen lisäksi tarvinnut kuin uikkarit ja  juhlaleningin! Siis syyskuussa kuitenkin muistin, miten paljon äiti oli edellistalvena pitänyt minun Nanson Sydän -yöpaidastani:

Kirjoitin sitten jutun: Nanso on nyt niin suosittu, että osa kuoseista loppunut. Kolmas joulukuuta sain Nanso Shopista sähköpostilleni viestin, että heille on saapunut sydänkuvioisia Hertta -yöpaitoja. Mikä muu liike muistaa asiakkaansa noin, kun en tosiaankaan ramppaa alvariinsa Nanso Shopissa, mutta muutaman kerran vuodessa kylläkin ja voin ostaa kaksi, kuten tein Yuyu -tunikankin kanssa ja kannatti!!!

Niinpä äiti saakin nyt joulupaketista tämän kauniin yöpaidan, jota on myynnissä myös harmaalla pohjalla. Äidille punaista, sillä siitä hän pitää. Iso kiitos Nansolle hyvästä palvelusta♥

Toisaalta, kun tein tämän juttuni Nanson Yuyu -tunikamekosta sain tuta, että jopa Kinnusen Lopotti jäi kakkoseksi. Tuli mieleeni, että onkohan niin, että moni etsii itselleen jotain kivaa, mutta ei löydä...Tiedän tämänkin tunikan kuin loppuneen ennen kuin sen kysyntä loppui. Kolmannen ostin ystävälleni hänen pyynnöstään Saksaan. Taikasana on monikäyttöisyys! Menee helteellä vaikka hellemekkona, ainakin omalla pihalla etc., farkkujen kanssa, ja talvella alle voi pukea lämmittävän pitkähihaisen puseron ja laittaa ylle vaikka paksut sukkahousut, niin hyvinkin voi mennä ystävän kanssa kaupungille syömään tms.

Nanson Korsi -mekon kanssa sama juttu eli käytän ohutta neulejakkua viileämmällä ja solmin sen liehukehelmat edestä kiinni. Kuvassa Plantagenin myymäläpäällikön Pirjo Uuttanan kanssa.

Niin, että ostinko itselleni mitään kun noudin äidin yöpaidan? Kävi niin hullusti, että sovitin tätä Hile -tunikaa ja eihän Lumi voinut Hileestä luopua. Googlatkaa niin näette tästä myös mekkoversion.

Edelleen olen kirjabloggaja, mutta meidän perheessä tapahtuu nyt aivan liikaa, joten en ehdi lukea. Yksi kirja on luettu jemmaan, joten...Saavuimme tänään länsirannikolta ja eihän sinne äidille mennä kuin häntä ja muuta perhettä tapaamaan. Ratsulan brunssilla tuli käytyä, äiti ja vävynsä kävivät torilla kun me Merjan kanssa visiteerattiin täällä Länsirannikolla ei ollut lunta, mutta se on minulle tuttu juttu. Sunnuntaina 'länsirannikon perhe' kokoontui syömään maailman parasta lohilaatikkoa. Huomenaamulla pitää olla cityssä klo 12 ja nyt ei olekaan kampaajalle meno...Ehkä meillä on huomenna tapaamisen jälkeen salaattipäivä eli ostamme Sokoksen palvelutiskistä mukaamme salaatit makumme mukaan. Vähän helppoa kaivataan, sillä joulustakin on tulossa kuin tuntematon seikkailu. 

Tällainen kevennys nyt: Olkaa hyvät!

Love

Leena Lumi

Kirjoja perheelle ja ystäville sekä...

Minusta joulu on muistamisen aikaa. Minä mieluusti muistan perhettä ja ystäviä kirjoilla, tein niin ennen blogia ja nyt blogin aikana. Muistakaa, että kirjoja löytyy myös antikvariaateista etc. Kirjan ystävä arvostaa myös vanhoja lukemisia. Sain ystävältäni pari vuotta sitten lahjaksi kaksi Aila Meriluodon Lasimaalausta ja kummassakin painoksessa oli jotain aivan erityistä minulle. Arvostin♥ Siis raha ei minusta tätä asiaa ratkaise, vaan perheen ja suvun tavat. Kukin tekee kuten hyväksi näkee. Minä nyt sitten pilaan hiukan yllätystä, sillä aion paljastaa, mitä kirjoja meillä on kääritty pakettiin kuusen alle. Onneksi äiti ei lue blogiani! Hän on jo saanut Johanna Venhon Ensimmäisen naisen, joten nyt hänelle käärimme pakettiin:

Heidi Köngäksen Mirjamin, joka sattumalta sijoittuu juuri niihin pitäjiin sota-aikana, joihin äitini perhe ohjattiin rankan evakkomatkan jälkeen. Takuulla kiinnostaa!

Toisena kirjana äiti saa Anna-Kaisa Ahon Paperijoutsenen, jonka toivon myös kiinnostavan häntä. Äiti pitää Pirjo Rissasesta ja minusta tässä oli jotain samaa. Ja vinks!, vinks!, Rissasenkin kirjoja voi löytää edullisesti monista eri paikoista aina alelaareista Adlibrikseen.

Lankomies saa Erkki Pulliaisen ja Lassi Rautiaisen Suomalainen susi -tietoteoksen ja vaimonsa eli sisareni ei saa tänä vuonna kirjaa, vaan jotain aivan muuta.

Esikoiseni saa Peter Jamesin Kuolema vaanii verkossa. Hän on lukenut ja kerännyt koko sarjan eli takuulla pitää.

Paras ystäväni on tainnut saada joka vuosi valitsemansa dekkarin, mutta tänä vuonna hän pyysi Suvi Vaarlan Westendin. Tässä kirja, jota ei kannataa ohittaa. Luen itsekin uudestaan ja sen jälkeen menee pokkarina kuopukselle, jolta kirja jatkaa matkaa hänen parhaalle ystävälleen. He ovat molemmet syntyneet 1986 eikä heillä ole mitään tajua '90 -luvun lamasta. Bestis sai toisenkin kirjan, koska yritän sytyttää hänet Ruth Galloway -mysteereihin, kuten minulle on käynyt.

Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet on arkeologiaa, jännitystä ja historiaa, kuten muutkin kiehtoivat Ruth Galloway -mysteerit.

Kuopukseni saa Ilona Pietiläisen Olisipa aina joulu ja tarpeeseen, sillä näin unta, jossa hän sisusti vanhaa puutalokaunotarta...

Vävykokelas saa Leena-Kaisa Laakson Puutalotarinoita, sillä näin unta, jossa hän ehosti hyvin vanhaa puutaloa...

Hyvän ystäväni lapsi saa Raili Mikkasen ja Laura Haapamäen Suomen lasten aarrelaivat, jonka yritän vielä ehtiä tuoda blogiini ensi viikolla. Hirveän jännittävä ja taiten tehty.

Muistakaa myös Raili Mikkasen ja Sirkku Linnean Suomen lasten majakkakirja.

Naapurin Eeva saa Carin Gerhardsenin trillerin Musta jää kiitoksena eräästä asiasta...

Mark Sullivanin Palavan taivaan alla saa eräs ystävämme, jota kiinnostaa kaikki toisessa maailmansodassa.

Heidi Kerosuon Muista, unohda lähtee naapurille, josta uskon hänen  ns. alan ihmisenä kiinnostuvan, sillä niin rankka on kirjan äidin, Mutin suhde, etenkin omaan esikoistyttäreensä, mutta kyllä myös mieheensä.

Kirjojen lisäksi pehmeitä paketteja.

Villasukkia ei voi koskaan olla liikaa, kuten ei kirjoja tai suklaatakaan.

Tällainen levy ja yksi Sebastian Bergman -tarina menevät kuin tuosta vain...

Iloinen Plantagenista ostettu lumiukko toivottaa kaikille mukavaa matkaa jouluun. Tässä on hyvä ilmoittaa, että aion ottaa joulubreikkiä, kuten tapanani on ollut. Ne kirjat, jotka ovat 'tulossa', saapuvat blogiini teille ensi vuonna. Luen parhaillaan Lucia Berliniä, sitten Westendin uudestaan ja sen jälkeen onkin tulossa...Kurkatkaa tänne, jossa kevään 2020 teoksia. Nyt on kuitenkin tämä matka jouluun. Ollaan läsnä ja nautitaan. Minäkin palailen vielä ennen joulurauhaa tapaamaan teitä lumisin ja jouluisin ajatuksin♥

matkalla jouluun -terveisin
Leena Lumi

PS. Lumimiehen lahja on nyt salattu, joten älkää huolehtiko, kyllä hänkin lahjan tai kaksi tai kolme saa. Yksi on takuulla kirja, mutta jo sen toimittaminen taloon hänen huomaamatta...

Ystäväni Sanna yllätti minut Anna Ahmatova -riipuksella. Kiitos Sanna♥

Vuoden 2019 parhaat kirjat Leena Lumissa

Mikään parhaimmissa kirjoissani ei ole kiveen hakattua, paitsi yhden koskettavuus, jonkun kirjan unohtumattomuus, kolmannen oletettu merkitys asiaa tuntemattomille, neljännen laadukas viihdyttävyys, viidennen täysin uutta tarjoava verbaalinen ilotulitus, kuudennen...Jokaisessa kirjassa on takana kuitenkin kirjailijan työ. Hänen pyrkimyksensä kertoa tarina. Nämä kirjat ovat niitä tarinoita, jotka ovat kiinnostaneet minua tänä vuonna erityisesti, mutta matto lakaistuu nopeasti alta, sillä pyrin lukemaan vain itseäni kiinnostavia kirjoja. Tässä nyt kuitenkin muutamia kuumasta ryhmästä, pari nostetta ja kaiken päälle vielä Lumimiehen kolme parasta. Hän on lukenut melkein kaikki samat kuin minäkin, ei ihan kaikkia. Aloittaa esim. Katoan yön pimeyteen vasta nyt.

1.  Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)

2.  Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)

3.  Siri Hustvedt: Muistoja mennneisyydestä (Otava 2019)

4.  Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019)

5.  Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu  (Avain 2019)

Tiesin heti Johanna Venhon Ensimmäisen naisen luettuani, että se on kirjataivaani tämän vuoden kirkkain tähti. Oli aika antaa ääni naiselle, josta oli sanottu niin paljon, Tai jätetty sanomatta, vaille huomiota.

Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin.

Katerma, elokuu 1966

En voi puhua tästä. Kun tajusin, etten ole Urholle ainoa nainen, minä putosin ja putosin eikä pohjaa tullut, minä olin ilmalennon autiudessa yksin, olin taas siinä samassa yksinäisyydessä jossa olin ennen kuin rakastuin Urhoon, mutta pahemmassa, koska siitä ei ollut pakotietä, ei ulospääsyn toivoa. Aloin haaltua, kulua pois, ikään kuin himmentyä yhteen sumuisen ilman kanssa. Oletko sinä koskaan tuntenut, miten rajojasi liotetaan, kuin niitä hinkattaisiin märällä rievulla, sinä lähdet purkautumaan ilmaan ympärilläsi ja mietit onko sinua enää, vai oletko vain jonkun toisen hengitystä, jonkun ilmaan puhaltama toive -?

Johanna Laitilan Lilium regale onneksi tavoitti minut, sillä: 

Koska taas kyseessä Lappi ja myös sota-aika, totesin eräälle ystävälleni, että ’taas tätä saksalaisia ja Lappia, kun mikään ei voi kuitenkaan olla uusi Kätilö tai Dora, Dora!’ Onneksi ennakkoluuloistani huolimatta lähdin lukemaan, sillä sain huomata, että aiheesta voi ammentaa niin monin tavoin. Laitila on onnistunut kirjoittamaan Kätilön ja Dora, Doran vertaisen, omanmakuisensa tarinan.

Heidän kyynärpäänsä syleilivät toisiaan kuin sydämen rinnakkaiset seinämät, vain yön ahdas tuoksu ja sukupolvien läpi kulkeva rispaantunut lanka niiden välissä.

Olen usein todennut runoilijoiden kirjoittavan parasta proosaa ja Laitilalla on runoilijan ote. 

Irina sekoittui Elseen kuin maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.

Norjalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta oli minulle omia nostalgioitani kasvattava teos, jonka myötä koin monenmoisia tunteita aina oman jengimme kaipaamisesta mieleni terapiahuoneeseen, joka Sirillä kesti vuosikymmenen oikeasti. Sen huoneen mielipahan seinät, jotka kuiskivat kaikesta siitä, mitä ei ollut saavutettu, ei siitä mitä oli saavutettu. Tänä aamuna juuri heräsin ajatukseen, miksi en ole lähtenyt lukemaan taidehistoriaa, miksi en siihen kykene nytkään? Sirillä taas:

Mielipaha siitä mitä ei koskaan tapahtunut, mielipaha siitä että tuli tuupatuksi, potkaistuksi, tyrkätyksi, tönäistyksi. Kauan sitten runoilija identifioi huoneessa olevan naisen: ”Nimeni on Olisin Saattanut Olla. Nimeni on  myös Ei Enää. Liian myöhään. Näkemiin.”

Siri Hurstvedtin Muistoja tulevaisuudesta ei ole helpoin Sirin kirjoista. Kirjan luettuani annoin sen muhia ja mietin, mitkä tarinan runsaudessa olivat minua koskettavia asioita ja niin se aukeni. Siri haastaa aina sekä itsensä että lukijansa. Hän ei pienennä itseään, joten on hyvä, että hänen kuuluisa kirjailijamiehensä on jollain tavalla maanläheisempi kehoittaen kirjoittamaan vain niin kuin kaikki oli tapahtunut. Paul Auster!

Suvi Vaarlan Westend tuli luokseni tuosta vain: Osui ja upposi. Laadukas ja traaginen. Pidän tätä teosta paitsi erittäin hyvin kirjoitettuna myös tärkeänä luettavana kaikille niille, jotka olivat liian nuoria tajuamaan, mitä oikeasti tapahtui '90 -luvun laman aikana! Vaarla tajuaa:

Vaarla kirjoittaa järkyttävän todenmakuisesti Elinan masennusvuodesta soluasunnossa ja siitä, miten Elina oli käytännössä kyvytön lähtemään sängystään. Vaikuttavaa! Kirja ottaa kantaa myös Elinan työuupumukseen, jota hän ei millään tunnista. Hän on vihdoinkin koulutustaan vastaavassa työssä eikä yhtäkkiä jaksa mitään...

On kuin rankat vuodet olisivat rakentaneet hänen ja muiden väliin lasiseinän, jonka läpi ei ole käyminen. Vai onko vika vain siinä, että Elina ei edes oleta, että hän voisi olla hyvinkin suosittu? 

Sattumaa vai valintaa? Vastaus oli kadonnut, sillä hetkellä ei ollut enää mitään, ei mennyttä eikä tulevaa, oli vain tämä, minun elämäni, vain sinisenä ylleni kaartuva taivas, jota pitkin linnut syöksyivät kuin nuolet.

...kun teen joulukirjalistaani, löydätte tämän sieltä eli lähtee nuorille naisille...ja minä luen tämän myös itse silloin uudelleen, joulun hitaina viikkoina.

Sanna Ryynäsen Meri Genetz Levoton sielu on liki minua, koska kyseessä kuvataiteilija ja toisaalta luen mieluusti elämäkertoja. Tässä mitä epätavallisin sellainen:

Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä ristiriitaiseen naiskuvaan, kuin nyt parin lukuyön ajan. Hän syntyi 1885 ja kuoli 1943. Hänet oli kasvatettu ajattelemaan, miten ollaan parempia piirejä, mutta hän vähät välitti. Hän oli nainen, joka kävi kouluja vähän, mutta osasi monia kieliä. Hän hätkähdytti ulkonäöllään ja viehkeällä liikehdinnällä. Hän ärsytti ollessaan haastava ja sanavalmis, mutta harva tiesi, miten paljon hän sai sinnitellä alakuloa vastaan. Hän valitsi kuvataiteilijan kivikkoisen uran miesten hallitessa ateljeissakin mitä törkeimmin. Hän oli enemmän mies kuin nainen, tai ainakin haaveili niin, mutta avioitui kahdesti. Hän oli useimmiten ihmisryhmien keskellä, sillä hän ei kestänyt yksinäisyyttä

Kirjat ja henget eivät kuitenkaan kyenneet antamaan Merille sitä täydellisyyttä ja rauhaa, jota hän niin epätoivoisesti etsi. Huhtikuussa 1943 hän oli ateljeeasunnosssaan Meritullinkadulla. Avioliitto Carlin kanssa oli päättynyt murhenäytelmään, poika oli kaatunut talvisodassa, henget olivat osoittautuneet epäluotettaviksi, ystävät olivat kaikonneet, ja hellasta virtasi kaasua.

Ryhmä kaksi voi yllättää, sillä sen paras on jotain, mihin jäin. Nyt on aika kirkasta, että true crime on minun juttuni, sillä  Katoan yön pimeyteen vei sataa. Kaikki eivät voi tietenkään olla yhtä hyviä kuin Michelle McNamara, mutta tässä sitä oli. Oudointa, miten samaistuin kirjoittajaan eli olin kuin hän ihmisepedon perässä...

Pidin mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi! Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja halusin vain, että saalis saadaan kiinni.

Michelle McNamaran Kirje vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:

Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset tennistossut.

Mark Sullivanin Palavan taivaan alla:

Mark Sullivan hallitsee seikkailullisen tyylin, mutta myös draaman ja kauneuden. Missä on sodan julmuutta, on myös rakkautta. Missä on vaarallista ja kylmää, on myös kauneinta ikinä: Alpit ovat Pinolle kaikki kaikessa ja niiden lumi. Särkyneenä hän palaa alpeille, sillä vain niiden sylistä hän saa unohdusta tapahtuneisiin kauhuihin, sekä omaan pimeyteensä. Jos pidit vaikka Emmanuelle Pirotten kirjasta Vielä tänään olemme elossa, tämä on tarina juuri sinulle.

La Scalan pimeydessä tenorin jatkaessa harjoituksiaan, Pino pakenee henkensä edestä sekä mahdollisia tappajiaan, että omaa pimeyttään. Mitä hän olikaan tehnyt? Miksi hän vaikeni, kun piti huutaa ja puolustaa? Mielettömänä, musertuneena Pino kuulee tutun aarian:

”Ridi, Pagliaccio, sul tuo amore infranto.”  (“Naura ilveilijä särkynyttä rakkauttasi”)

“Ridi del duol, che t`avvelena il cor!”  (“Naura surulle, joka myrkyttää sydämesi.”)

Anna Ekbergin Uskottu nainen on ollut lukijasuosikki eikä suotta!

Tarina on veret seisauttava! Kaiken lisäksi se on tarina tarinassa: tapausta aikanaan tutkinut vanha poliisi kertoo työuransa ratkaisematonta rikosta rantaravintolassa aikuiselle tyttärelleen.  Asia ei jätä Holger Andreasenia rauhaan, vaikka aika on kauan sitten huuhtonut jäljet kuin rankkasade ja sumu luo jo unohduksen seittiä tapahtuneen ylle...

Ja Bokliv vertaa kirjan tarinaa HBO:n suosikkisarjaani The Affairiin: 

”Uskotussa naisessa on intensiivinen pahaenteinen tunnelma, samanlainen kuin HBO:n sarjassa The Affair. Pidin siitä todella  paljon.”

Onneksi aloitin Elina Hirvosen lukemisen juuri Punaisesta myrskystä!

Hirvonen on kirjoittanut upean, vahvan romaanin, joka kantaa rakkautta ja inhimillisyyttä rankoissakin hetkissä. Teksti ei notkahda kertaakaan!

Äiti on maailman voimakkain nainen. Saddamilla on salainen poliisi, vankilat ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmat kidutusmenetelmät, mutta minun äidilläni on rakkaus.

Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki myytiin minulle kirjailijan taholta juuri kun en olisi mitään uutta enää jaksanut ja sen kyllä hänelle selväksi tein. Miten outoa, että kun hän viestitteli ollessani länsirannikolla, nimesin itseni Tuituksi, joka on salattu lempinimeni! Ensimmäinen kirja jonka ostin R:lle tavattuamme oli Tove janssonin Kuka lohduttaisi nyytiä?

Ei siinä ole mitään salaamista, että Tatu Kokko pyöritteli minut sanoillaan pyörryksiin. Yleensä minä voitan tuollaiset keissit. Olin aloittanut aivan toisen kirjan Tatun teoksen saapuessa. Kaiken lisäksi luin Kokkoa ainoalla minilomallani aikoihin yöllä, sillä päivät olivat yhtä haipakkaa länsirannikolla. Annoin kaikkeni Kävelevien patsaiden kaupungille ja voi pyhä jysäys, mitä sainkaan! Onneksi emme olleet laivat, jotka ohittavat toisensa yössä: Kiitos lempeästä sitkeydestä, Tatu! 

Savolaiset ovat vaarallisia! Hän yllätti, sillä kun mies kirjoittaa näin naisesta, Viljasta, kovin rohkeasti ja varmasti, hänessä on 'sitä jotakin'. Kannattaa lukea tekstini, sillä sinne on ujutettu osa viestiketjustamme.

Menen kirjojen luo. Hamuan vapisevin käsin pinoa. Tartun lapsuuteni ensirakkauteen. Sen sivuilla opin ensimmäistä kertaa näkemään kirjaimet sanoina, kuulemaan virkkeet puheena. Lohtukirja, jossa nyytin yksinäisyys, matkalaukku, näyt, synkkä metsä ja mörön ahdistama tuittu muodostavat jännittävän, pelottavan, mutta ennen kaikkea ihanan vapauttavan tarinan.

Yllätyksenä saatte nyt Lumimiehen listan, jossa Musta jää on voittaja, Palavan taivaan alla toinen ja kolmas on Muista, unohda. Heidi Kerosuon kirja oli kyllä omaankin makuuni ja lähtee myös joululahjaksi. Muista, unohda saa olla tämän vuoden nostoni, jolle näkisin mieluusti blogisavuja. Tarina voisi kertoa kenestä perheestä vain. Äidin ja tyttärien vaikeista väleistä, kahden sisaren erilaisuudesta ja Mutista, äidistä, joka tuntuu hallitsevan perhettään despoottina käyttäen kyseenalaisia keinoja.

Apua! Olen selvästi paussin tarpeessa, sillä unohdin nostaa ne kaksi kirjaa, jotka sattuvat aina, eivät unohdu ikinä, joiden jälkeen jouduin miettimään keitä me oikein olemme ja etenkin millaisia.

Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö saa vahvan suosituksen. Ei jätä ketään kylmäksi. Pakottaa miettimään 'miksi?'

Ingrid&Joachim Wallin Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina saa toisen noston. Ei jätä ketään kylmäksi. Pakottaa sanoitta huutamaan 'miksi?'

Jos haluat muistella viime vuotta...

Tässä joitakin lukuvuoteni tähtiä. Toivon teidän löytävän niiden valossa omat polkunne, omat suosikkinne.

rakkaudesta kirjoihin

Leena Lumi

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille tasapuolisesti!

"...miksi taistelimme: 
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."

- Mika Waltari - 

Kiitos♥

Finlandia

Itsenäisyyspäivän aattona

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979, toimittanut Ritva Haavikko)

Heidi Köngäs: Mirjami

Lehdissä on kuvia karjalaisista evakoista, jotka jo toistamiseen vaeltavat pitkin maanteitä lehmineen ja kärryineen. Mikä uupumuksen matka se on heistä jokaiselle, milllainen työ on saada yksikin lehmä kävelemään tietä myöden tiettyyn suuntaan ja hoidella siinä sivussa vielä nälkäiset lapset ja vanhukset päälle. Millä sen joukon ruokit, nukutat, niistät, kannat ja kävelytät? Jotain siitä tiedän minäkin.

Siinä sitä on naisten jatkosotaa kerrakseen.

Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019) jatkaa kertomusta Sandran elämästä sekä hänen jälkeläisistään kotirintamalla talvisodan pakkasissa sekä pitkän jatkosodan kurimuksessa. Kirja alkaa siitä mihin jäimme eli talo, tavarat ja lehmät on myytävä, koko Lepistön rakas koti, että saadaan Eino-veljelle vapaus. Nämä olivat sisällissodan laskuja, sillä perhe oli ollut häviäjien eli punaisten puolella ja isänkin oli vaikea saada muuta kuin hätäaputöitä.

Kuten Sandrassa kirjan tarinaa kuljettavat perheenjäsenet. Sandra on mukana monen lapsen äitinä ja lopulta myös isoäitinä. Keskimmäinen eli Mirjami on pääroolissa, mutta sanansa sanovat myös esikoinen Annikki sekä kipakka kuopus Soili.

Perhe asettuu kauas suon reunaan. Ensin nousee vain yksi huone, koppeli, mutta siitä se aikaa myöten kohenee, tosin hitaasti, sillä talvisota on alkanut. Paikka on Vuohijokea, suoaluetta, Loukkusuota, mutta niin sinne vain on nousemassa muutamakin talo. Likellä pesii kurkipari ja niin talon nimeksi päätettiin antaa Kurki.

Mirjami käy töissä neiti Jalavan ompeluliikkeessä  ja jo marraskuussa 1939 alkaa pakkanen näyttää aikeensa.  Lunta on satanut valtavasti. Luonto näyttää voimansa samaan aikaan kuin suuri Neuvostoliitto mahtinsa pienelle naapurilleen. Ikkunat on pimennettävä, katuvalot on sammutettu ja kylmä sekä kauhu painavat päälle. Ompelimossa riittää töitä, kun lumipukuja aletaan ommella. Annikki on töissä Serlachiuksen konttorissa ja tuntee ulkopuolisuutta, vaikka pukeutuukin viimeisen päälle ja puhuu aina huoliteltua kieltä. Kaikessa näkyy, miten tausta merkitsee, ei se, mitä itse olet.

Mirja rakastuu, päästää miehen vinttihuoneeseenkin, joka on jo saatu rakennettua, mutta jotain vänkää suhteessa koko ajan on. Tor tulee ja menee. Voi olla kirjoittamattakin pitkiä aikoja ilman selittelyjä. Mirja alkaa kuvitella ettei kelpaa Torin helsinkiläiselle perheelle. Syy onkin aivan jotain muuta...

Sandran ikävä on iso entiseen kotiin, mutta kohta murheet muuttuvat, sillä pojat on lähetettävä kaikki rintamalle. Hienosti Köngäs kuvaa, miten pitkä jatkosota vaikutti elämään kaikessa: oli puutetta ruuasta, lämmöstä, naisilla nuorista miehistä ja naisten piti vielä työpäiviensä päälle jaksaa talon työt. Kuopus Soili on ainoa, joka ajattelee ja sanoo suorasti, mitä on mistäkin mieltä.

Kesäkuussa 1941 vietetään kuitenkin Annikin häitä, mutta Annikin auvo ei ole aukoton:

Yöllä, kun valvoin, tajusin, ettei Eelis ehkä ollutkaan ihan mieluinen vävy vanhemmilleni. He olisivat naittaneet minut ”ylemmäksi” jonkun koulutetun miehen kanssa, arvaan.

He eivät tiedä, etten minä tunne oloani kotoaisaksi muisssa kuin omissa porukoissani. Alemmuuden tunne tuli heti oppikoulun ensimmäisellä luokalla.

Olin vähävarainen, se leima säilyi minussa.

Kärsin siitä, että olen vähän itseni sivussa, enkä osaa olla koskaan huolettoman rento.

Kesät tulevat ja taittuvat syksyihin, mutta sodan loppumisesta ei ole mitään tietoa, sillä nyt on ylitetty jo vanha raja yli Venäjän puolelle. Monet ymmärtävät ihmetellä mikä nyt on homman nimi! Sotaväsymys alkaa vaivata niin kotirintamalla kuin sodan poteroissa. Taudit leviävät ravinnon huonontuessa ja ollessa välin melkein tyystin lantun ja perunan varassa. On pilkkukuumetta, pelottavaa tuberkuloosia sekä myös kurkkumätää, johon monet menehtyvät, harvat selviävät. Sandra on mennyt toimettomaksi. Hän ei pysty. Ei jaksa. Pojat rintamalla ja kotonakin sattuu monenmoista. Tytöt ottavat vetovastuun kaikesta, mihin pystyvät. Silti syntyy vauvoja, on jouluja, pojat pääsevät lomille ja Soili valmentautuu juoksemalla kovaa. He elävät elämäänsä sodan maisemassa peläten ja toivoen, parempaa odottaen, mutta tässäkin selviten - vaan eivät vammoitta. Kotirintamalla on omat vammansa, sotatantereella omansa.

Loistavasti Heidi Köngäs kirjoittaa kuin itse kokeneena tunnelmista, joita olen juuri tällaisina kuullut omilta vanhemmiltani. Paperikengät, jotka hajosivat ensimmäisiin sateisiin. Sotaromanssit.Haavoittumiset. Niitä iänikuisia lanttuhaudukkaita. Pelkoa jos pappi lähestyi taloa. Tai tietynlainen kirje saapui. Toivon heräämistä kun ei kukaan tai mikään saapunut, vain rintamalta ’hyvin täällä voidaan’ –viestejä. Heidi Köngäs on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani eikä hän petä nytkään.  Hänen parhautensa fokus on monipuolisuus, sillä niin erivireisiin tarinoihin hän kykenee.

Miksen työntänyt jalkojani sotilassaappaisiisi, miksen vetänyt mantteliasi päälleni, jäänyt sen sisäpuolelle, asettunut sinulle vuoriksi, paljaaksi silkkivuoriksi.

Hyvää ensimmäistä adventtia ja...

Hyvää ensimmäistä adventtia♥

En voi olla kertomatta, miten hauskaa voi olla naapurin kanssa. Hänen nimensä on Eeva ja olen saanut luvan joskus kertoilla meidän sattumuksista blogissani. Jotenkin se vain tapahtui, että kun Eeva muutti naapuriksi, minä hätkähdin joka kerta kun hän oli saanut pihansa ja terassinsa täyteen ledejä. Enhän minä voi olla Eevaa jäljessä, hah-hah!

Eeva on hyvä tyyppi, joka muistaa aina kysyä, joko jouluruusuni kukkivat? Onneksi hän ei sitä kysynyt tänä vuonna...

Eevalla on aina tuoretta pullaa ja hänestä on minulle suuri apu, sillä kun olemme länsirannikolla tai tyttärellä Aurinkolahdessa, Eeva hoitaa luontopihamme villieläinruokinnan. Kuten olen kertonut, metsäkauriin kaviot, ovat niin heikot, että se ei saa ravintoa enää routaisesta maasta. Toisekseen, moni ei tiedä, että mustarastaan nokka ei kestä jäätynyttä ruokaa, vaan ne tulee ruokkia aamupäivästä auringonkukilla, omenalohkoilla ja talipötköstä veistetyillä siivuilla kuusiaidan alle, jossa lumisadekaan ei ravintoa peitä. Mustarastas on maastasyöjä. Mitä jää, takuulla kauriit syövät. Niille toki lisäämme vielä hämärillä kauraa. Kauriiden mestariruokkija on Cheri, jonka pikkukauriit saapuvat syömään kutsusta.

Tässä osa Cherin kaurislaumasta ja näiden ei tarvitse metsästäjää pelätä, sillä metsät ympärillä ovat rauhoitetut. Siis Bambin äiti ei kuollutkaan, se oli vain elokuvaa! Tässä kauriit ovat syyshommissa eli ilmoittamassa, että ruokinta saa alkaa. Nämä ovat siis metäkauriita, joiden selviäminen on paljon heikommassa kuin valkohäntäkauriin, jota ennen myös laukonpeuraksi kutsuttiin. Kuva Cherin.

Meidän kauriista saan hyviä näkymiä, mutta huonoja kuvia. Tämä kuvattu makkarin ikkunan takaa ja oli ensimmäisiä metäskaurishavaintojamme. Sen jälkeen piti saada tähän kirjasto/toimistooni kaurisverhotkin:

 Sen jälkeen piti saada tähän kirjasto/toimistooni kaurisverhotkin:

Kiitos Unelma tästä kauriskuvasta♥

Vähän aihe hypähti, mutta ei paljoa, sillä Eeva jopa joskus ilmoittaa meille, milloin kauriit ovat pihallamme. Nyt iltahämärissä olenkin niihin törmäillyt. Eeva on selvästi tämän vuoden led-ulkovalaistuksen voittaja, sillä meillä vain etupihan syyshortensiassa tosin parillakin kierroksella sekä oven havukranssissa ja terassinpuolen Holger Isabellassa. Voiton kunniaksi tarjoan Eevalle joulukahvit, mutta ellen toimeennu leipomaan, tarjoan parasta belgialaista suklaata kera suklaakahvin!

Tänään on vasta ensimmäinen adventti, mutta sitten tulee toinen, kolmas ja neljäs...Ilona Pietiläisen kirjassa Olisipa aina joulu, on näin kaunis adventtikynttelikkö tehty Wrendalen mukeihin.

sunnuntaiehtootervehdyksin
Leena Lumi

Winter Song

Naapurin Eevan valaistukset kun yläkertakin on saanut ledinsä. Erittäin näyttävää illan pimeän pudotessa.

Jo monet vuodet olemme ihailleet tämän talon kaamosvaloja. Kun ajamme kaupunkiin ja takaisin on aina ollut muka liian kiire. Nyt yhtenä päivänä sanoin sitten kaupungista saarelle palatessa, että 'kuvataan!' Monena vuonna tätä ovat ihastelleet mukana olevat vieraammekin. Led-innostus on jaettua iloa!