Vanessa Springora: Suostumus

G. ei ollut tavallinen mies. Hän oli ottanut asiakseen ryhtyä seksisuhteisiin vain koskemattomien tyttöjen ja alle murrosikäisten poikien kanssa ja kertoa niistä kirjoissaan. Sitä hän teki, kun käytti minun nuoruuttani seksuaalisiin ja kirjallisiin tarkoituksiin. Hän tyydytti laissa kielletyn intohimonsa minun avullani joka päivä ja rehvastelisi taas voitonriemuisesti saavutuksellaan uudessa romaanissaan.

Niin järkyttävältä ja pöyristyttävältä kuin tämä ehkä kuulostaa, äiti saattoi tiedostamattaan pitää G:tä ihanteellisena isänkorvikkeena minulle, isänä jota ei ollut kyennyt minulle tarjoamaan.

Se jopa jollain lailla lisää äidin arvostusta. Niissä boheemeissa taiteilija- ja älykköpiireissä, joissa me liikumme, suhtaudutaan moraalisiin poikkeamiin suvaitsevasti, jopa tietyllä tavalla ihailevasti. G. on sentään kuuluisa kirjailija, se on itse asiassa aika imartelevaa.

Hänen ( äidin) mantrakseen on jäänyt ”On kiellettyä kieltää”. Ei ajan henkeä niin vain voi välttää.

Vanessa Springoran omaelämäkerta Suostumus (Le Consentement, WSOY 2021, suom. Lotta Toivanen) ravisutti ilmestyessään Ranskaa, koko kirjallista maailmaa ja kaikkia, jotka kirjan lukivat. Olen lukenut samasta aiheesta vähän aikaa sitten erinomaisen Kate Elisabeth Russelin teoksen Vanessa, jonka tyyli ei ollut yhtä henkilökohtainen. Kirja ylsi lukuvuoteni 2020 kuumaan ryhmään. Mieheni Reima haluaisi Russelin teoksen oppikirjaksi kaikille, jotka ovat nuorten kanssa tekemisissä eli ’miten saada nuoret ymmärtämään, että aikuisen esittämä palvova rakkaus ei ole sitä vaan aivan muuta.’ Ranskalaiset tekevät kaiken toisin haluten korostaa vapautta kiellettyynkin, mutta onneksi tämä ei ole koko Ranska.  Ranskalaisen Delphine de Viganin elämäkerta äidistään Yötä ei voi vastustaa, liikkuu osin samoilla laittomilla kentillä, kuin Springoran teos, jossa ’suostumus’ on vain oletus. Yötä ei voi vastustaa ei jätä minua ikinä. Sen paikkakin on muualla kuin kirjastossa. Kun Vanessa Springoran äiti ajan henkeen viitaten antoi suostumuksen, annetaan ymmärtää, että sen tekee myös lapsi, kolmetoistavuotias lapsi. En ole kiveä, vaikka olenkin kovia kirjoja pedofiliasta lukenut. Jokin ranskalaisten tavassa kertoa vain lävistää minut kuin tikari. Olen tarinan värisevä uhri nuoren viehättävän naisen äitinä, sillä muistan millaista oli olla nuori ja kuulla yössä huutavien junien kutsut...En voi ohittaa tätä kirjaa läpihuutojuttuna. Tämä on tosi ja satuttavakin tarina.

Luin eilen uutta Anna -lehteä, jossa Kira Poutasen jutussa Oman elämänsä päähenkilö, G:stä aikoja sitten  selvinnyt Vanessa Springora kertoo miten hän joutui yli vuoden kestäneeseen  seksisuhteeseen 50-vuotiaan kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Gabriel Matzneffin kanssa. Hän kuvailee hengästyttävän tarkasti, miten isän ikävä, äidin ihailu G:tä kohtaan, ajan henki, hänen oma kiinnostuksensa kirjallisuuteen ja tietysti kokemattomuutensa saivat hänet ansaan. Tajuttuaan lopulta mikä G. oli miehiään eli Vanessa ei ollut ainoa: uhreina olivat aina uudet koskemattomat tytöt ja Manilan esipuberteettiset pojat. Vanessa halusi hukata itsensä. Siitä on kirjassa vahva kuvaus, jossa Vanessa kulkee Pariisin kaduilla oltuaan syömättömänä kauan ja alkaen kadottaa itseään psykoosiin, jonne G. oli hänet ajanut. Psykoosi parani ja ehkä sitä hetkeä kuvannee lause:

”Onko kaikki tämä siis totta? Enkö minä olekaan…fiktiivinen?

…mutta hänen sieluaan korjataan kauan. Hänen pitää löytää omat sanansa takaisin, oppia luottamaan ja rakastamaan terveellä tavalla ja haastaa elämänsä unelma eli ryhtyä kirjoittamaan.

Anna -lehden Kira Poutasen haastattelussa Vanessa kertoo:

”Yritin tavallaan piiloutua fiktion taakse ja silti kertoa oman tarinani. Sitten tajusin, että minun on kirjoitettava tapahtuneesta minä-muodossa, suoraan. En vielä tiennyt, mitä tekstillä tekisin, ajattelin vain, että se oli kirjoitettava.”

Vanessa Springora kirjoitti pieniä tekstinpätkiä lähinnä öisin, kun ei saanut unta, ja kun jokin tapahtuma nousi hänen mieleensä. Fragmentaarinen muoto näkyy myös lopullisessa kirjassa, joka on helppolukuinen ja tehokas.

”Kustantaja tarttui tekstiin heti.”

Vuonna 2021 Vanessa Springora on menestyskirjailija sekä Julliard-kustantamon – juuri sen saman, joka vuosia aiemmin julkaisi Matzneffin pedofiliakirjan – kustannusjohtaja. (KP, Anna no 5)

Ranska on omanlaisensa maa ja on huomattava Springoran teon julkaista kaikki tapahtunut todesti, ei G:n värittämänä, olleen todella rohkea teko. G:llä on ihailijajoukkonsa, jonka mielestä vaikeneminen on suostumus. Eräs ihailemani ranskalainen näyttelijä oli jyrkästi vastaan me too-liikettä…

Rangaistuksia annetaan, mutta normi tuntuu olevan, että papit ja taiteilijat ovat lain ulottumattomissa. Voiko uskonnon ja taiteilijuuden varjolla saada kaiken anteeksi? Ei voi ja uhrien äänet ovat vihdoin alkaneet kuulua. Suuri kiitos siitä Vanessa Springoralle, joka uskalsi

laittaa itsensä alttiiksi

kertoa kaiken kuten se meni

pedofilia ei ole rakkautta

kirjoittaa kirjan rikoksesta ja osoittaa syyllistä

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja hyllyssä Tuijata  Kirja vieköön!

Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit

Mitä voi tehdä, jos huomaa, että omassa lapsessa on jotain vialla, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi?

Sulkea silmänsä. Toivoa, että se on sittenkin pelkkää kuvitelmaa, ohimenevä vaihe, jotain mikä katoaa ajan kanssa. Uskotella ja vakuuttaa itselleen, että ihmiset ovat erilaisia ja ainutlaatuisia, ettei ole olemassa mitään muottia, johon kaikkien pitäisi sopia.

Missä vaiheessa aloin ymmärtää? Paljon aiemmin kuin olen halunnut myöntää itselleni. Tiesin jo ennen kuin ostin talon. Silloin kun muutimme Köpingeen.

Fabian hymyili harvoin. Hän istui tietokoneella tai kirja sylissään ja vastasi kysymyksiini korkeintaan parilla sanalla.

Vasta kun Micke ja Bianca muuttivat naapuritaloon, tapahtui vihdoin selvä käänne parempaan.

Mattias Edvardssonin Hyvät naapurit (Goda grannar, Like kustannus 2021, suomennos Outi Menna) tarjoaa meille jälleen hyytävää psykologista pohjaimua perhe- ja ihmissuhteisiin, tavalla, jolla paremmaksi ei voi ehkä enää mennä. Olen lukenut Mattiakselta tätä ennen Melkein tosi tarina ja Aivan tavallinen perhe. Viime mainittu herätti minut todella tajuamaan, missä kirjailija Edvardssonin kanssa mennään ja teos on ollut myös huikea lukijasuosikki. Hän kirjoittaa puhtaasti varsin koskettavia ja rankkojakin kertomuksia meistä ihmisistä. Millaisia me oikein olemme? Mihin kykenemme? Miten paljon voimme erehtyä luullessamme olevamme oikeassa ja oikeutettuja? Miten vähän näemme toisistamme, koska haluamme nähdä sen, mikä olisi meidän totuutemme.

Tarina sijoittuu Skåneen idylliselle pientaloalueelle joka on Köpingenin Astrid Lindgren -alue. Taloista näkee toisten pihoille ja osa tilasta on yhteispihaa. Vähän kuin turvapesä, jonne muuttaa Jacqueline viisivuotiaan poikansa Fabianin kanssa. Heidän elämänsä on jäänyt Yhdysvaltoihin, jossa Jacqueline toimi mallina, kunnes kolmenkymmenen vuoden ikä alkoi olla alalle liian korkea. Suhde lapsen isään ei ollut toiminut ja Jacqueline päätti palata kaikkien vuosien jälkeen Ruotsiin.  Hän on yksi tarinan kertojista nähden asiat omalta kannaltaan ja aina lastaan puolustaen. Fabianilla ei ole mitään diagnoosia, koska hänen äitinsä ei suostunut sitä edes kokeilemaan, vaan raivostui jo pelkästä ehdotuksesta. Lukija voi sitten pohtia mitä on kyseessä, sillä tyhmä Fabian ei ole. Hän voisi muiden mielestä kirjan tapahtumien perusteella saada joitakin kirjainyhdistelmiä, mutta yhtä hyvin hän on äitinsä huonojen miesvalintojen uhri ja vihamielisen ympäristön uhri.

Jostain syystä Jacqueline ajattelee, että on vain hyväksi kun Micke ja Bianca lapsineen muuttavat naapureiksi. Seuraa Fabianille ja enemmän hänellekin, sillä pihapiirin perinteitä vaaliva vanhempi pariskunta ei kovasti ilahduta Jacquelinea eikä hän heitä. Alueella asuu myös muutamia hänet huomanneita miehiä, jotka yllättäen ovat ihan ammateissa, toinen pankissa ja toinen poliisina, mutta lopulta heistä aiheutuu vain harmia. Jacqueline seuraa uusia naapureita, mutta perheen äiti Bianca, joka on kiinteistövälittäjä, on valistanut jumppamaikka miestään Mickeä, että näin pienellä alueella on naapureihin osattava pitää juuri oikea välimatka olematta silti epäkohtelias. Mitä Bianca sille mahtaa, että lapset jatkuvasti törmäävät toisiinsa koulussa ja leikkikentällä ja pihalla. Mitä hän sille voi, että ei ole malliluokkaa ja on täynnä outojakin pelkoja. Hän ei aavista ollenkaan, miten häntä aluksi ihaillaan:

Toiset vain syntyvät sellaisina. He kulkevat läpi tulen saamatta palovammoja ja läpi veden kastumatta. Minä olen koko elämäni ajan tottunut jäämään sellaisten naisten jalkoihin. Toisinaan he pysähtyvät mulkaisemaan kateellisesti sääriäni tai rintojani kiiruhtaakseen sitten taas eteenpäin tietoisina siitä, että he ovat vetäneet pidemmän korren elämän arpapelissä. Olin aivan eri lähtöviivalla sellaisten ihmisten kanssa kuin Bianca Andersson.

Se mikä se Jacquelinen korsi sitten olisi ollut käy kirjan tapahtumavyöryn kautta hyvinkin selväksi. Edvardsson on kiehtova kirjoittaja: hän osaa kirjoittaa lapsista, naisista ja miehistä kaikenikäisinä luontevasti sokaistumatta kenenkään tissivaoista. Pidän siitä, että naista ei kuvata vain objektina ulkonäkönsä perusteella. Pidän siitä miten Mattias nostattaa kauhunväreitä. Pidän kaikessa hänen tyylistään. Minusta hän on värisyttävin kuvaillessaan Fabianin ajatuksia. Ne tulevat esiin Fabianin kertojavuoroilla. Vuorottelevat kertojat ellei heitä ole liikaa, on aina erinomainen ratkaisu. Siinä Mattias Edvardsson on mestari. Kirjoitin edelliseen Mattias -kirjaan erään lauseen, josta olen aina pitänyt. Minulle se on tämänkin Hyvät naapurit kirjan tunnari, sillä tämä unelma-alue koostuu onnettomista tai onnellisista perheistä. Tämän kerran vielä Mattiakselle Tolstoin kuuluisa aloitus Anna Kareninaan: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tarinan iso tragedia vie paljon mennessään. Ainajaikuisesti. Tämä koskettaa heitäkin.

Elämä hajoaa, ihmiset katoavat. Mikään ei ole ennallaan, eikä kukaan tiedä miksi.

Minä jatkan putoamista.

Ainajaikuisesti.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuulia/Lukutuulia

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Lumen taikaa ja viikonloppuun!

Nautitaan nyt puhtaasta puuterilumesta intohimolla! Teimme eilen metsälenkin lumen valossa. Oli autuaallisen hiljaista ja lumi puhdasta. Se oli täydellistä satua♥ Kulku sujui hyvin lumen valossa.

Luen, mutta haluan aikaa myös lumesta nauttimiseen. Tulipa nyt kirja, joka taitaa viedä, ei enää pikkutunneille, mutta sinne jonnekin yli puolen yön. Tätä oli odotettu!

Talvikollaasissa mukana myös suuriruhtinatar Olga: Those were the days♥

Yuyu -tunikamekkoa meni juttuni jälkeen niin, että ehdin just ja just ostaa ystävälleni Saksaan. Oikealla alhaalla oleva kuva on ollut Ilona Pietiläisen kirjassa Talven taikaa ja vasen alhaalta on joululta 2017, jolloin kaikki oli just kohdillaan. Olen kokenut rannikolla liian monta joulua ilman lunta, joten arvostan valkeaa joulua.

Jos suojasää yllättää sitten vain lumiukkoja ja lumilyhtyjä tekemään. Ja lumilinnoja! Kuva on Ilona Pietiläisen, mutta on sitä meilläkin rakennettu lumesta jopa kaksikerroksinen lumilinna. Sinne vein sitten meille kaikille kaakaot ja lumilinnassahan se vasta maistui.

Kaikille ihanaa ja lumista viikonloppua♥

lumiterveisin

Leena Lumi

Kuka enää muistaa sen vuoden, jolloin heitin jo kukkineen amarylliksen pannuhuoneeseen ja astiaan, jonne laitan kukkaraukat, joilla ei toivoa enää ole. Kerran sinne kurkkasin ja mitä näinkään: Amaryllis oli aloittanut uuden elämän, mutta paljon tummempana. Nopsasti nostin sen esille ja istutin uudelleen! Magiaa!

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Sain aina kuulla minkä jo tiesinkin. Viimeisimmän laskun eräpäivä oli ollut kolme viikkoa sitten, siihen oli lisätty edellinen, maksamaton erä sekä kaksi viiden euron muistutusmaksua.

Muistutusmaksut nopeassa sikiämisessään ja monistumisessaan ovat velka-ahdinkoisen ihmisen kuolinsyy. Samoin kuin korko, käsittelymaksut, palvelumaksut, tilin- ja luotonhoitomaksut.

Otin ensimmäisen pikavipin.

Ahdistus alkoi töniä rintakehässäni kuin olisin aiemmin ottanut rauhoittavan, jonka vaikutus oli alkanut heiketä.

Annamari Marttisen Häiriömerkintä (Tammi 2021) menee todellisuustunteisuudessaan ja koskettavuudessaan ihan jokaisen iholle, joka on joutunut tavalla tai toisella rahavaikeuksiin ilman mitään suojaverkkoa. Tämä voi tapahtua kenelle vain tuloista riippumatta. Se on kuin syöpä, jolle ei löydy muuta selitystä kuin ’sattumakortti’. Kaikki kauhea vain alkoi tapahtua ja nyt se tapahtui autoliikkeen sihteerille Karoliinalle. Hän oli eronnut ja hänellä oli tytär Lumi, jonka isän kanssa oli ollut sopuero ja Lumin tapaamiset isänsä kanssa järjestyivät kiistoitta. Karoliina ei halunnut kuuta taivaalta, ainoastaan isomman asunnon, jossa hänelläkin olisi oma makuuhuone. Kun kiinteistövälittäjä Jyrki Jämsen vielä ennusti Karoliinan asunnon menevän noin kolmessa kuukaudessa, tapahtumat alkoivat vyöryä. Karoliina ja Lumi löysivät uuden unelmakotinsa, jonka keittiökin oli remontoitu vasta seitsemän vuotta sitten…Karoliina haki lainaa ja sai sen tutussa pankissa helposti. Silloin tapahtui kuin blackout, sellainen joka voi tapahtua kenelle tahansa meistä. Karoliinan mielestä etenkin keittiö oli järkyttävä eli se heti purkuun ja sitten kohta kylpyhuone ja…Tutut automyyjät ehdottivat kahta remonttimiestä, jotka tekisivät keittiön täyspurun ja vielä muutakin tarvittavaa maksettuna pimeästi kolmenkymmenen euron tuntihintaan per mies. Se tuntui ihan kohtuulliselta. Jämsen otatti Karoliinan asunnosta myyntikuvat ja ensimmäisen näytön lähetessä Karoliina ja Lumi asuivat jo uudessa kodissaan. Karoliina alkoi suunnitella tupareita…

Kohtalo. Julma kohtalo vei Karoliinalta työpaikan juuri nyt. Kaksi kuukautta muuton jälkeen. Hänen entisen asuntonsa sunnuntainäyttöön ei tullut ketään. Eikä tullut seuraavallakaan kerralla. Erittäin vakuuttavasti Marttinen kuvasi velkasuman kertymistä. Aloin kuulla korvissani Huuliharppukostajan tunnarin. Laskut kasaantuivat ja niihin oli lisätty vaikka mitä maksamattomuuden takia ja aina tietysti korko. Pankki antoi kaksi kertaa lyhennysvapaata, mutta vain kolme kuukautta kerrallaan eikä se riittänyt edes kunnon tekohengitykseen. Karoliina alkoi vältellä ystäviään. Hän piti huolen Lumin huolettomuudesta. Hän seisoi jyrkänteen reunalla miettien, kumpi olisi vaihtoehto: kuolema vai maksuhäiriömerkintä. Tuosta kauheasta sanasta tuli koko elämän määrittäjä. Lopulta, tietäen mihin ryhtyi, mutta olosuhteiden pakottamana, Karoliina ajautui pikavippifirmojen sivuille, jotka tarjosivat vakuudetonta luottoa 2 000 eurosta aina 70 000 euroon asti. Vaikka hän otti aluksi vain 2 000 euroa, oli hänen kerrottava kaikki. Karoliina kertoo kaiken muun paitsi työttömyytensä. Nyt oli jo pakkotilanne, sillä molempien asuntojen yhtiövastikkeet olivat rästissä useammilta kuukausilta samoin uuden asuntolainan lyhennys.

Marttinen tekee loistavaa työtä. Hänellä on myös omakohtaista kokemusta rahattomuudesta lyhyeltä ajalta, mutta pointti on hänen tapansa tarttua asioihin, joissa on kohtalokasta kasvojen menettämisen pelkoa tai muuta menetystä. Kun aloitin blogini kauan sitten (2009) havahduin lukijoihini, kun olin kertonut Marttisen kirjasta Mistä kevät alkaa (2010). Luin myös Kuu huoneessa, Ero ja Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Etenkin naiset tuntuivat löytävän tarttumapintaa Marttisen aiheisiin. Naiset voivat kokea samaistumista hänen aiheisiinsa tai sitten he tajuavat ’sen kaiken voivan tapahtua ihan kenelle vain.’ Minulle tämä on Marttisen teoksista paras, vaikka en ole lukenut kuin yllä mainitsemani. Häiriömerkintä on Marttisen yhdestoista teos.

Joulu on tulossa. Miten järjestää joulun rahaton. Tietysti pikavipillä. Lapsen tähden. Lumin tähden.

Jokaisella on oikeus jouluun. Pahantekijöillä, murhamiehillä, alkoholisteilla, kodittomilla, metsän eläimillä, lintulaudan linnuilla…

Pikavippien ottajilla…Koska häpeävät niin paljon.

Häpeävä pakottamalla pakottaa joulun tunnelman ja mielen ja hän pystyy olemaan sen yhden päivän, tärkeimmän, jouluaaton, pelkäämättä koko ajan.

Hän muistaa joulurauhan. Joulurauha on edelleen olemassa ja edelleen se julistetaan Suomen Turussa ja kaupunkien toreilla.

So this is Christmas and what have you done?

Vaaleanpunaisen, vanhan puutalon tarinat ennen kuin....

 Vuosi sitten ajoimme tapaninpäivänä katsomaan, mitä tyttäremme Meri ja hänen armaansa Sami olivat juuri ostaneet Lohjalta. Majoituimme Merin pitkäaikaiseen opiskeluasuntoon Aurinkolahdessa. Ikkunoista näkyy meri samoin kuin parvekkeella, johon mahtui ruokapöytäkin. Tämä tapahtui juuri kun olin ehtinyt ihastua Aurinkolahteen, minä maalaislikka merenrannalta! No, Lohja vei vuoden ankeanakin aikana voiton ja valloitti sydämet. Merillä on aikomus avata instaan ja ehkä myös blogiin remontti&sisustusblogi, mutta sitä odotellessa sain luvan laittaa koosteen tekemistäni jutuista. Talo remontoidaan pieteetillä, mutta en mitä ilmeisemmin saa kertoa, mitä on tulossa...

Minä ihastuin paitsi tonttiin, sen malli ja miten talo siinä asettuu, myös talon väriin ja kahta seinää kiertävään terassiin. Vasemman päädyn terassiosa on suosikkini, sillä siellä on helteilläkin viileää. Piha on aidattu koiruuksille ja aitaus tulee laajenemaan koskien tuota saunaosaston ovea, joka edessä näkyy. Pääsisäänkäynti on talon toisella puolella ja kerroksia on kolme. Olen ihastunut Lohjanjärveen, kyyhkyjen huhuiluun. runsaisiin puutarhoihin ja kastanjapuihin. Tännekin sellaisen sitten sain, mutta saas nähdä, jos saari armahtaisi vyöhykkeen kolmoseen. Nyt laitan linkit ja sieltä löytyy yksi kiva ruokapaikkakin, jonne palaamme aina uudestaan. Linkkien takaa kuvia löytyy ja tarinaa, tähän vain muutamia kuvia.

Tapaninpäivän ajelulla jännittävin fiiliksin ja rakastuneita pöllöjä

Hyvänen aika sentään! Siinä hän seisoo näyttävänä, vanha kaunotar, odottamassa kotiin  saapujia. Hän on valmistunut 1929, on vaaleanpunainen ja kahta seinää kiertää terassi. Huoneet ovat kolmessa kerroksessa ja piha on kivasti aidattu koiruuksille. Rantaan on matkaa noin kilometri. Ihana rinnetontti, josta keväällä varmaan putkahtelee vaikka mitä kukkia.

Satavuotiaan vaaleanpunaisen talokaunottaren tarinoita eli Merin ja Samin kodista

Muistatte ehkä meidän visiitin nuorillemme tapaninpäivänä, jolloin kävimme myös kurkistamassa heidän tulevaan kotiinsa Lohjalla. Nyt olimme melkein viikon ja jos hyvin käy palaamme piakkoin: Reima remppaan ja minä kuvaamaan sekä hoitamaan puutarhaa. Jotenkin aavistan, että seuraava Puutarhavierailuja tulee nuorten puutarhasta...Huomatkaa jo tässä kuvassa rinteen alun pengerrykset. Siihen on nousemassa Merin toimesta valkoista gladiolusta ja valkoisia liljoja, me veimme nuppuisia kieloja lehdostamme ja ristinummiruusun. Mitä löytöjä teinkään kun vähän tongin eli minulle tuo paikka on kuin etsisin talon rakentanutta perhettä, sillä joku omistajista on ollut puutarhasta innostunut ja veikkaan heitä!Kiinnostavaa mitä vanhoja lajikkeita sadan vuoden takaa olisi voinut säilyä muuta kuin omenapuut, syreenit ja tietyt perennat. 

Kirjailija L.M.Montgomeryn mukaan akileijat tuovat keijut puutarhaan, joten niitä täällä täytyy iltahämärissä tanssia auringon viime kilossa ja suviyön hämärillä...keijuja.

Akileijarapuista on tullut mitä mainioin paikka ottaa kuvia tähän aikaan vuodesta. Huomatkaa jälleen kuunliljapenkki kivetyksen yläpuolella. Nyt molemmat koiruudet kuvissa mukana.

Nuoret terassinsa grillipäädyssä. Huomatkaa avonainen portti puutarhaan, jonne koirat voivat mennä turvallisesti.

Merin, teologian maisteri 2019, valmistumisen juhlista Lohjalla tuli yllättävä ja suloinen viikonloppu!

Lähdimme perjantaina Lohjalle juhlimaan ihan perheen kesken tyttäremme Merin valmistumista teologian maisteriksi. Minulle joka olen aikamoinen perfektionisti, kuten muuten on Merikin, viikonlopusta tuli väkisinkin erittäin relaksoiva, sillä kohtalo ratkaisi tahdin. Saavuimme pe illasta ja mukana oli mm. äitini Merille ruukkuihin istuttamia lyhtykoisoja, jotka olimme viikkoja sitten noutaneet Luvialta. Syötyämme nuorten terdellä ja majoituttuamme, istutimme mummon kukat Merin ja Samin puutarharinteeseen. Niissä on jo lyhdyt valmiina, joten vain oransseja värejä odottamaan ja tietysti leviämistä, koska tulossa on japanilainen puutarha. 

Reima ja Sami  siinä skoolailevat eli mieluinen vävyehdokas! Se on tärkeä asia.

'Pojat' lupasivat syödä ellen selviä punaisesta lihasta, mutta asiaa helpotti Joonas kertomalla minulle puhelimessa etukäteen lihan olevan lähitilalta ja naudat saavat laiduntaa vapaana ulkona. Annoksessa oli kolme röstiä, lihaa, maustevoita, punasipulia ja salaatti, jonka olin laatinut etukäteen puhelimessa Joonaksen kanssa,sillä halusin varmistaa, että saan riittävästi salaattia ja ehdottomasti vinegretti -kastiketta. Kaikki oli vimpan päälle ja vielä otimme jälkkäriäkin, jota en tosin huomannut kuvata eli vanhanajan vaniljajäätelöä mansikkaviipaleilla. Gasthausiin sopisi hyvin jälkiruokalistalle Apfelstrudel mit Vanille Eis oder/und mit Sahne etenkin nyt omenasadon aikaan.Gasthaus Lohja, nyt tiedämme, että ei tarvitse laittaa ruokaa kun tulemme Lohjalle, sillä tulemme teille! Sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä paikka on suljettu, mutta muuten, menkää ihmeessä kokeilemaan. Tarkemmat aukiolot löytyvät, kun klikkaat nimeä tai googlaat paikan nimellä.

 Niin...se yksi sitaatti, jonka myös poimin listaltani on tämä ja ihan Merille sopiva:

"Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut."

- Sadie Jones -
suomennos Marianna Kurtto

rakkaudella Merille
mama&papa

Tätä joulua en unohda!

Tätä joulua en unohda! Meidät oli kutsuttu Merin ja Samin jouluun Lohjalle, jonne olisimme lähteneet vasta tapanina. Sitten alkoi tapahtua. Aattona vielä skoolasimme virtuaalisesti yhdessä, mutta seuraavana päivänä sairastui yksi (ei koronaa!), sitten toinen (ei koronaa!) ja kaiken huipuksi sydämenvaltaajamme eli Dina, joka vietiin hätänä päivystykseen ja on nyt leikattu jo ja vähän liiankin pirteä. En mene yksityiskohtiin, mutta kyllä tuli melankolinen olo. Nyt kun minäkin olisin voinut ja miten kauniiksi Meri oli heidän joulukotinsa laittanut. Äsken sovimme, että jos seuraavat kaksi viikkoa eivät kaada mitään ikävää niskaamme,

Siis jos elämä nyt soisi...Heillä ei enää silloin kuusta, mutta me pidämme viikon nuutin yli. Roikun aina joulussa viimeisillä voimillani, en voi päästää irti, en. Mikä vuodenaikajuhla on kuin joulu, suorastaan viides vuodenaika, se rakkain

 Satavuotias talokaunotar Lohjalla, ehkä vielä tulemme...

Last Christmas

Tässä siis alkupaloja nuortemme kauniista Lohjan kodista. Katsotaan kuka seuraavaksi kirjoittaa tarinaa.

PS. Vaaleanpunaisessa talossa, kolmannessa kerroksessa nukahdin ja heräsin laulurastaaseen kesäkuussa. Elokuussa nukahdin ja heräsin sepelkyyhkyjen kujerrukseen...

Jos me muuttaisimme Lohjalle, ensimmäinen istutus olisi magnolia Black Tulip...Kuvakaappaus Mustilan sivulta.

Korvasimme menetetyn perhejoulumme viettämällä ystävänpäiväviikonlopun vaaleanpunaisessa puutalossa jouluna! Helmijoulu♥ Kuvassa äiti ja tytär takalla eli aika ihanaa♥ Nuoret olivat säästäneet joulusta kaiken muun paitsi kuusen, joten tontuissa riitti. Tässä Vinttitonttu valaisee mieliämme:

Aika hauska♥

Perjantai oli nyt joulun lapsemme syntymäpäivä, joten osasimme antaa sisustajalle toivotuinta (pst...se on Ikean lahjakortti). Vitriinin päällä lumiukko hymisi tyytyväisenä. Tapetin eksoottiset linnutkin olin kuulevinani...En ikinä kyllästy noihin perhosiin, joiden aprikoosin tai persikanväriset siivet värähtelevät keijuihin uskoville.

Taika jo katselee, että eikö lahjoja avata ollenkaan. No avattiin toki ja nuoret saivat mm. Muumien vieraskirjan ja Ilona Pietiläisen Talven henki Anna joulun tulla, Meri sai vaatteita ja kosmetiikkaa ja Sami uudet Reinot. Yhteisesti nuorille jatkoimme Taika-sarjan kartuttamista. Me saimme jotain, jonka kerran jätimme ostamatta Ikeasta, koiruudet saivat nameja, koska olivat jo joulukuun jouluna saaneet leluja. Ja tietysti suklaata! Oih, joulun taikaa! Ja ulkona maa valkoisena.

Olohuoneen puolella Dina, 13,5 vee. Monesta tänä vuonna selvinnyt ja nyt kuin nuortunut, vaikka tässä onkin menossa torkkutunnelmat. Hän on alkanut bilettää öisin...Ovea terassille vartioi kotitonttu Harmaanuttu. Oven takaa löytyy jännittävä luminen maailma, jossa koiruuksille lanatut polut.

Vitriinistä oikealle on olohuone, uloskäynti terassille sekä olkkarissa tietysti takka. Tässä tilassa on myös ovi huoneeseen, joka on talon takakulmassa kuin pesä pitkämatkalaisille, mutta nyt se on vielä työhuoneena. Me tietysti käännymme keittiöön, josta leijailee houkuttava yrttien tuoksukimara: veitsellä pilkottua persiljaa ja basilikaa ainakin...

Meri yllätti meidät avocado-broileripastalla eli napakymppi. Ruokaisampi avocado-versio, jonka epämääräinen kuvani ei tee kunnia ruoan maulle! Kuulumisia, remonttisuunnitelmia, aaton odottelua, mutta ennen kaikkea: Onnea Meri♥

Aarikan tontut kuiskivat salaisuuksia joulusta...

Lauantaina eli helmikuun jouluaattonamme me tytöt menemme vanhaan tyyliin varhain saunaan. Viivymme kauan pehmeissä löylyissä ja välillä vilvoittelemme alakerran punaisella sohvalla suunnitellen millainen alakerran muutos onkaan tulossa. Sillä aikaa miehet kokoavat keskikerroksen suihkukaapin, jota valitsimme virtuaalisesti Merin kanssa nautiskellen. Siinä  se nyt on enää ovia vailla, mutta nekin tulivat ennen jouluateriaa ja lahjoja. Aattoon kuuluva sarjakin katsottiin. Musiikkina alakerrasta kuului soittoharjoituksia rummuilla. Kuvat ovat kummankin rumpalin työskentelystä, mutta pitäähän jotakin jättää jemmaankin.

Joulupöytä odottaa perhettä....

Mitähän on tulossa?

Konjakkilohta uunijuureksilla, jotka ovat taivaallisen hyviä. Onneksi sain tietää, miten tämä maku saadaan aikaiseksi. Tänään sitten kokeilemme.

Jälkkäriksi oli Samin special Irish Coffee valmistettuna tuomaamme suklaakahviin.

Äiti ja tytär takalla sydänvillasukissaaan. Viimeksi nähty elokuussa...

Oi jouluyö♥

Seuraava päivä oli mitä mainioin lenkkeilyyn ja Dinakin oli niin pirteä, että ei kertaakaan pyytänyt syliin. Erittäin kiinnostavia posteja koiruuksilla ystävänpäivänä eli meidän jouluaattonamme. Kotiuduttua Sami asettui keittiöön valmistamaan hänen salaisen reseptinsä pizzaa. En huomannut ottaa kuvaa, sillä kaikki todistavat, että jo vuosi aiemmin tapahtui sama: minä vain söin eikä kamera tullut mieleenkään.

Kirjabloggaaja rentoutuu, kun muut pelaavat lautapelejä. Kohta hän nousee yläkertaan noin satavuotiaan talon henkiä kuuntelemaan ja lukemaan kirjaa, jonka oli lukenut, mutta ns. oikean joulun draamoissa unohtanut.

Nyt olette päässeet mukanamme helmikuun jouluumme. Toivottavasti viihdyitte. Maanantaiaamuna Sami lähti töihin, kun me vielä nukuimme. Lounaan jälkeen lähdimme hyvin, mutta haikein mielin ajelemaan Keski-Suomea kohti. Meri vilkutti ikkunassa ja koiruudet oli lähtöpussattu. Välimatka kasvoi, mutta nyt piti nauttia siitä, mitä olimme yhdessä aikaansaaneet eli ei tämä helmikuun joulu ollut ollenkaan hullumpi idea. Olihan meillä länsirannikon perheen kanssa jo lokakuun joulukin. Kiitos rakkaasti Meri ja Sami♥

perheterveisin

Leena&Reima

Jatko meni väärälle sivulle eli Lomalla Lohjalla on alempana. Klikkaamalla pääset juttuun.

 Merin jännittäviä puutarhalöytöjä, joista yksi on auringontähti, josta en ollut kuullutkaan!

Luontoportin sivulta kaapattua tietoa:

Meillä auringontähteä on istutettu lähinnä vanhoihin kartanonpuistoihin, huomiota herättäväksi yksittäisperennaksi tai pieniin ryhmiin. Ensi kerran lajia tuotiin maahamme viime vuosisadan alkupuolella ja siitä lähtien se on monin paikoin säilynyt viljelyjäänteenä, joskus levinnyt ympäristöönkin. Parhaiten auringontähti menestyy varjoisella tai puolivarjoisella paikalla kosteassa maassa. Tätä perinteistä koristekasvia voisi isoilla pihoilla alkaa suosia uudelleen. Perhosista haaveilevalle puutarhurille auringontähti on hyvä valinta: suuret mykeröt tarjoavat laskeutumisalustan isoimmillekin päivä- ja vaeltajaperhosille, myös kovakuoriaiset kokoontuvat kukintoihin syömään siitepölyä.

Kuvat auringontähdistä ovat Merin ottamat ja nämä siirtyvät Vanhan Vaaleaanpunaisen Talon Tarinoihin. Kukka on tyttärelle mieluinen, sillä hän haluaa istuttaa perhosia ja muitakin ötököitä houkuttavia kasveja. Tämän on istuttanut joku entinen asukas sadan vuoden aikana...

Yksi sorttimentti pioneita vaaleanpunaisessa talossa Merin kuvaamana.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Saari lepäsi meriusvan ja haahkanuntuvien piilossa. Harva sinne eksyi ja ne, jotka siitä tiesivät, kertoivat legendaa saaresta, jonne linnut lentävät kuolemaan. Toiset tiesivät, että se oli paikka naisille, joiden käytöstä ei pidetty normaalina. Liian vilkkaat olivat haureutta harrastavia, liian taiteelliset äitiyden tieltä hairahtuneita tai miesten paremmuutta uhkaavia. Ne, jotka oli annettu muuten vain pois, kuten Taimi Reposaaresta, hänen paratiisistaan, ihan vain koska hän oli liikaa. Oli likka kyllä fiksu, sillä osasi kaikki ulkomaan kasvitkin, jotka vieraiden maiden laivat toivat Reposaareen. Taimi annettiin perheelle, joka oli tullut London Villaan kylpylävierailulle. Joku tuotiin usvasaareen, Tiiralinnaan, vain siksi, että mies keksi juttuja päästäkseen ’vanhasta’ eroon. Niinhän runoilija L.Onervakin joutui mielisairaalaan heti kun hänen rakastettunsa Leino kuoli. Sitä ennen alkoholisoitunut Madetoja ei tohtinut Onervaan koskea. Runoilija koki ihmeparantumisen heti aviomiehensä kuoltua. Etten ikinä unohtaisi, kohtaan heti aamulla tänne kirjastooni tullessa kuvanveistäjä Camille Claudelin katseen. Hän oli Rodinin rakastettu ja oppilas,mutta kuinka hänen kävikään kun kun hän kehittyi vaarallisen hyväksi ja halusi perustaa oman salongin. Tämä kaikki on samaa usvan peittämää saarta, jonne joudumme, jos olemme omapäisiä, lahjakkaita naisia ja osaamme haluta muutakin kuin synnyttää lapsia kuten vaikka tuoda esiin omaa lahjakkuuttamme! Kirja kertoi huikea tarinan Krakovasta, johon olin rakastunut syksyllä pari vuotta aikaisemmin ja jonne kaiho elää.

En ottanut Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan heti, sillä tähdet eivät olleet kohdillaan. Nyt oli aika. Kertakaikkiaan! Kaukonen kutoo saareen tuotujen naisten elämistä, niin hoidokeista kuin hoitajista maagisen tarinan vailla vertaa. Jokaisella on diagnoosinsa, joita ylihoitaja Linnea lukee aluksi täysin normaaleina ja uskottavina sen aikaisille naisille. Pelkkä irtolaisuus, ettei ole asuntoa, riitti jo hulluksi määrittelemiseen. Ylihoitaja Linnean ja emäntä Allin lisäksi saarella toimi erikoinen kirkonmies Joel, jonka henki väistämättä korjasi monen kohtalon suuntaa ilman mitään huomiota. Emäntä Alli oli tomera ja lihallinen nainen, jolla oli kaipuita. Linnea puolestaan oli omaksunut hoidokkeihin yllättävän avaran katsantokannan, joka kuitenkin perustui järjestykseen, tuuletukseen ja rauhoittaviin kylpyihin. Vasta nähtyään Solveigin tekemät seinämaalaukset hän tajusi, että määritelmä henkisesti sairaan ja terveen välillä oli yhtä kevyt kuin ruususorsan höyhen. Kaikki herratohtorien tekemät diagnoosit naisista joutivat poltettaviksi!

Kukaan ei tajunnut miksi juuri heidän saarensa rantaan ajautui niin paljon kuolleita lintuja. Linnea käski kaivaa ruumiit maahan, mutta työmiehiä laiskotti ja he paiskasivat raadot kompostiin. Melkein alimmaisena järkyttynyt elossa oleva lintu yritti ilmoittaa olostaan, mutta onneksi hänelle, alkoi kuulua rauhoittavaa laulua. Ensin se oli kuin sanatonta tuutulaulua, kunnes siinä alkoivat erottua kaukaisen kotimaan tutut sanat ja lintu nukahti pitkään, rentoon lepoon voidakseen syntyä uutena saarella nähdyn kengurun kautta kun aika on.

Saaren usvan taika hämärsi rajat heidän ja meidän väleistä. Oli vain naisia ja muutamia miehiä, jotka halusivat elää maagisella saarellaan uiden outojen uniensa usvassa, juoda unelmia ja Tiiralinnan hengitystä. Tuntea miten saari järähteli öisin ennen aamuruskoa. Eräänä yönä

Tiiralinnan kompostikasan linnunraadot olivat maatuneet, niiden alta lehahtivat lentoon Solveigin mekon linnut, kaukana saaren sydämessä juoksi eläintarhasta karannut hätääntynyt kenguru.

Meri-Mirjami oli syntynyt ja kaikki saaren linnut, niin elävät kuin kuolleet alkoivat laulaa.

…koko saari soi. Vihdoin lapsen itku taukosi. Saari oli antanut heille rakkauden, enää heiltä puuttui toivo.

Lounatuulen kertojat kuten Katja Kaukonen, ovat omaa luokkaansa. Heidän ovat aallot ja veden hopea, taika ja tähtipöly, he eivät kaihda sanomista samalla kun nostavat taskuistaan tiirojen huutoja taivasta hipaisemaan. Heidän ovat niin nuotiotulien savut, kuin tarinat, joihin kääriydymme kuin johonkin kauan kaivattuun….toivoon.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä  Suketus  Katja/Lumiomena   Tuulia/Lukutuulia  ja Ankin kirjablogi

Joskus pienikin asia voi pysäyttää...

Joskus pienikin asia voi pysäyttää vaikka kaupungilla. Olin rientämässä kampaajalta lounaalle eli minua odotettiin jo. Nähdessäni juuri nämä Muotikuun oviin laitetut ledit pysähdyin katsomaan niitä ja samalla etsin jo puhelinta laukusta kuvatakseni ne. Sitä ennen ihailin niitä joka suunnasta, vaikka menosuunnassani näytti olevan paljon suurempia valoteoksia. Siis edelleen pidän kovasti juuri kävelykadun valaistusta pilvikirsikoista ja yleensä koko kaupungista. Jyväskylä on kaunis kaupunki, jota kutsunkin Suomen Salzburgiksi. Kuvasin muutamia ja jatkoin matkaa hyvillä mielin. Katsoin vielä taakseni ja edelleen juuri nuo ledit näyttivät niin ilahduttavilta. Hymyilin vastaantulijoille...

Olen niin samaa mieltä Susan Fletcherin Meriharakoissa olleen ajatuksen kanssa, että

"Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee."

Joulun viikoissa on oma taikansa, mutta niiden jälkeen alkaa aika ajatella, pohtia ja elää murrosta. Minulle tämä ilmeni nyt niin, että aloitin kirjan toisensa jälkeen ja kaksi sytytti. Ei, väärin sanottu! Pitää olla: yritin lukea ainakin viittä kirjaa ja millekään niistä ei ollut oikea ajankohta minua ajatellen. Miten paljon voikaan merkitä lukuajankohta. Oikea mielentila teokselle. Jäin nimittäin kirjaan, jota olin yrittänyt jo aikaisemmin, mutta silloin ei ollut sen aika. Olin vähän järkyttynytkin, sillä ko. kirjailijan eräs toinen kirja jäi minuun heti. Laitoin teoksen hämmentyneenä syrjään ja nyt menen sen kanssa iltaisin sänkyyn. Luen hitaasti ja nauttien. Niin pitäisi lukea aina. Mikään ei häiritse näissä hämärissä päivissä, nopeasti putoavissa lukuilloissa. Vain minä, kirja ja ehkä vielä suklaatakin ja ikkunan takana pimeä, jota lumi valaisee. Ilta yöeläimineen.

Vuodesta 2014 olen kantanut kukkarossani kuvaa Maria Wiikin (1853-1928) maalauksesta Ullakkokamarissa, 1889. Kuva on nyt jo melkein puhki, hyvin ruttuinen, mutta aina vaan saan tästä jotakin...,mutta kukkarosta se saa jo lähteä. Kuvan löydän täältä 

Mikä Wiikin työssä pysäyttää paitsi värien harmonia, naisen rauha ja kyky keskittyä yhteen asiaan ja pysyä siinä. Sellaista tämä levoton sielu on aina kaivannut. Nyt taidan olla melkein siinä tilassa kun jään kirjani kanssa viettämään iltaa. Ja ne muut kirjat, nekin odottavat omaa aikaansa. Kaikella on aikansa.

Torstaina hämärän putoomisen hetkellä...kaikille toivoa♥

Leena Lumi

Anna Jansson: Katoavat jäljet /Dotter saknad

 

Harvoin jos melkein koskaan tapahtuu niin onnistuneita jälleen kohtaamisia kuin itselleni tapahtui viimeksi lukemani tarinan kohdalla. Olin jostain syystä jättänyt ’kirjailijani’ syrjään ja nyt kun tartuin hänen uusimpansa saan kauhun väreitä ajatuksesta, että tämä tiivisverkkoinen juonikauhukudelma olisi jäänyt minulta lukematta. Entinen suosikkini on vain parantanut tahtia ja pitää juonen monimutkaisuudesta huolimatta tempon niin mukana pysyttävänä, että lukija ei ärsyynny. Tutkiva rikospoliisi on heikoilla jäillä, sillä yksi uhreista on omista polttareistaan kadonnut Vera, hänen ja Ellan tytär…

Anna Janssonin trilleri Katoavat jäljet (Dotter saknad, Gummerus 2021, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom), joka ilmestyy viikolla viisi, aloittaa rikoskomisario Kristoffer Barkista kertovan uuden suosikkisarjan, jossa Bark on etsinyt tytärtään Veraa jo vuosia. Tapaus on suljettu, koska Veran uskotaan hukkuneen, mutta Kristoffer ei usko tähän teoriaan. Hänelle viisi vuotta sitten kadonnut Vera elää. Bark saa uuden mahdollisuuden, kun hänet siirretään tutkimaan ratkaisemattomia tapauksia. Hän aloittaa tutkimalla kolme vuotta sitten kadonneen sairaanhoitajan katoamista. Börje oli aikanaan tutkinut Camilla Hörlinin tapausta ja päätellyt sen olleen itsemurha. Näin tapaus saatiin edes jollain tavalla valmiiksi. Kristofferia suututti ja hän päätti aloittaa kaiken alusta. Isänä häntä kadutti kovasti, että oli juuri ennen Veran katoamista kovin sanoin moittinut tätä menemästä avioliittoon vain parikymppisenä, vaikka tytär kuinka oli hulluna Rasmukseen. Vera oli käyttäytynyt polttareissaan oudosti ja oli lähtenyt yllättäen veneelle, vaikka oli nauttinut alkoholia. Ystävä Matilda yritti estää, mutta kun ei voinut niin…

Kristofferilla oli ongelmia riittävästi, sillä Veran äiti sekosi täysin tyttären kadottua ja sortui monenlaisiin aineisiin ja löytyi milloin mistäkin. He olivat eronneet, mutta Kristoffer oli päättänyt kantaa vastuuta, kunnes Veran kohtalo selviäsi. Hänellä on omakin pimeytensä, jonka johdosta hänelle määrätään lukuisia terapiakäyntejä.

Lopulta asian huomion herättäjäksi nousi Denise, joka oli menossa avioliittoon Albertin kanssa. Denisen sisällä soivat kuitenkin varoituskellot, että kontrollifriikki Albert olisi hänelle vaaraksi. Toistaiseksi Denise asui labradorinnoutaja Saban kanssa Hedda-tädiltä perityssä mökissä Hampetorpin rannalla. Heitä sisaruksia oli ollut enemmän, mutta koska testamenttia ei löytynyt, Denise sai mökin yksin. Hänen välinsä isosiskoon Isabelliin olivat viileät.

Kristofferin ja hänen tiiminsä huomattavin sykäys tapahtui, kun selvisi, että Deniseäkin uhkaillaan ja samalla kaikki havaitsivat nuorten naisten muistuttavan toisiaan muutenkin kuin iältään ja vaaleilta hiuksiltaan. Tämän jälkeen lukija pudottautuu tutkintaan, joka on kaikkea muuta kuin poliisioperatiivista toimintaa. Mennään tunteet edellä, tekniikka ohella ja paine on valtava. Silti lukija ei voi olla pelkäämisen ja kauhun keskelläkään naurahtamatta kun eräs Ingrid, poliisilaitoksen siviilihenkilö, osoitti oikeita suuntia, teki uskomattomia avauksia, joista oli helppo jatkaa.

Trilleri, joka on yksi parhaimmista lukemistani pitkiin, pitkiin aikoihin. Anna Jansson pyyhkii taidokkaasti tarinallaan monet muut jättäen rantahiekkaan jäljet, joita seuraava aalto ei pyyhi pois!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Pakkanen narskuu, soi...

Pakkanen narskuu, soi

ulkona askelten alla,

silmäsi kevään toi

silmiini uppoutumalla.

Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva P. Koivuranta