Koti ruskan sylissä ja taas silmälasit!

Täällä me sitten asustamme. Syksyisin kevättä suloisemmin. Alaterassista on tullut pergola kiitos köynnöshortensiaseinien ja yläkerran ikkunoitakin reunustavat kasvit kuin maalausten kehykset. Niistä voi katsella miten lehtomme värit muuttuvat. Kun katsoo terassin kaidetta ymmärtää, miksi upean köynnöshortensian joukkoon kannattaa istuttaa toisinaan villiviiniä.

Toisessa päässä terassia on alhaalla pergola, jonka seinät vain tihentyvät köynnöshortesnioista.

Tässä toiselta puolelta ja ylhäällä näkyy ruokakatoksemme, jOka on saamassa upeita villiviiniverhoja.

Syyspesämmme♥

Tässä Lumimies kokeili vanhalla pokkarilla ja johan kirkastuivat värit!

 Ruokakatoksemme on saamassa upeita villiviiniverhoja::

Useimmat kasvini saavat ruskavärin, mutta ei takana näkyvä alkusuven kaunotar syreeni Holger Isabella. Hän saa olla silti vaan, sillä valkeat kukinnot juhlistavat ruokailua kesäkuussa terassilla.

Tämä ei nyt jatku ihan kohtakaan, koska se suuri kaneliomenapuu kaatui myrskyssä. Siitä kaivettiin koko vanha juurakko pois ja näky on ei niin kiva. Tasoitettu se kyllä jo on ja multaa on eli istutan Ruususen unen ympärille scillaa, sillä sitä katosi onnettomuudessa paljon. Sen puun ympäristöhän oli aivan täynnä sinistä scillaa.

Toki voimme muistella millaista oli polulla eräänä syksynä:

Paljon on multaa ja ideoita virrannut tämän jälkeen...sekä oudosti kadonnut pilvikirsikoita. Onkohan niissä joku jalostusvika, kun samaa kuulen monelta muulta.

Keijunmekkotuoli komeudessaan viime vuonna. Tuolien ikä on varsin pitkä, mutta ei ääretön.

Nyt toinenkin tuoleista vetelee viimeisiään, mutta keijunmekon väreissä.

Niin paljon tästä on ollut iloa, että kai yksi huonoimmista tuoleista keijunmekolle keväällä uhrataan.

Tämä kaunotar pärjää lumillekin:

Elämme nyt ruskaa saarellamme, mutta kohta taas ajelemme länsirannikolle. Just vasta sain purettua Lohjan pakaasit, kun oli niin paljon muuta...Nyt alamme laittaa hiljaksiin puutarhaa talvikuntoon eli kaurisrautoja ainakin yli kymmenen tukikepeillä ja magnolialle se tuulensuojahallaharso, mutta sitä ei ihan vielä.

Wim's Red syyshortensia kuvattuna vartti sitten 14. päivänä lokakuuta 2021. Kamerani on ihan muuta kuin mitä sen piti olla, joten pensaan kukat ovat tummemmat. Oikea väri löytynee täältä vuodelta 2016, jolloin aloitimme tämän kauniin syyshortensian kanssa. Pidän kyllä tuosta vispipuuron väristäkin...Viistosti oikeaan näkyy kesäkuulla upeasti kukkinut atsalea. Sekin tulee saamaan ruskavärin.

terveisin ruskapuutarhasta

Leena Lumi

Launtai meni suurimmalta osin uusien lukulasien etsintään. No, eilen oli sitten ne saatava ja löysimmekin kaksi meille uutta liikettä, jossa kaikki lasit eivät näyttäneet samanlaisilta. Itseasiassa oli niin kova valinta. Olisin itse ottanut räväkämmät, mutta kun tytär Lohjalta ja mies vieressä olivat toista mieltä, annoin periksi. Voivat näyttää sinisiltä mutta eivät ole! Näihin unohtui kuvatessa suojakalvot päälle! En ole kuvausflow'ssa, ja se näkyy. Olin huonotuulinen, sillä en pidä kun minua painostetaan, eikä kyse ollut edes rahasta. Palkistani löytyvät ne kaksi liikettä, joissa on persoonallisia silmälaseja ja hyvä palvelu. Menkää niihin!

Mukavaa viikon jatkoa. Seuraavakin juttu voi olla yksi luvattu puutarha-asia, sillä luen nyt taas aika tukevaa kirjaa. Uudet lasit saan vasta ensi viikolla. Nyt lähden vetämään myyräsuojuksia puihin. Halit♥

Janne Huuskonen: Täydellinen päivä

Minua oli poljettu, minut oli hakattu, ryöstetty, myyty ja petetty ties kuinka monta kertaa, usein tavallaan syystä mutta usein myös ilman omaa syytäni.

Halusin aina ymmärtää, miksi niin oli käynyt. Suurin henkilökohtainen loukkaus ja tragedia olisi ollut se, että syy olin minä. Minua sai polkea, koska olin niin mitätön. Hakata, koska en pystynyt puolustamaan itseäni ja….Myydä koska minusta ei ollut koskaan hyötyä kenellekään ystävänä, ja pettää koska olin se, joka ei kuulu joukkoon.

Janne Huuskosen Täydellinen päivä (WSOY 2021) oli minulle erikoinen valinta, sillä valitsin kirjan sen kannen takia! Toki luin mitä se piti sisällään eli huumetarinan, joita vältän kuin ruttoa. En vain jaksa. Olipa nyt erinomaista, että jaksoin, sillä tarina on ns. huumekirjojen rajat rajusti ylittävä. Toki siinä on käyttöä ja niiden seurauksia. Alituista rahapulaa ja muilta, kuten äidiltä, rahan pyytämistä. Tosi huonoja kavereita, mutta myös solidaarisuutta, jonka voivat tuntea vain saman kokeneet. Ryömitään pohjamudissa, mutta sieltä noustaan myös ylös. Viimeinen katkolla olo on viimeinen, vaikka kukaan ei siihen uskonutkaan etukäteen. Tarinan Mikkomme oli tullut tiensä päähän. Hänessä oli herännyt voimakas halu pelastua sekä ottaa vastuu lapsista ja äidistään, joka oli aina auttanut häntä. Mikkoa pelotti niin, että piti elää vielä yksi vuorokausi ennen katkolle menoa huumehuuruissa. Sielläkin äiti kuskasi Mikkoa ja tämän kavereita, aikuisia miehiä, yöaikaan.

Janne Huuskonen osaa todella kirjoittaa. Tiheää tarinaa, jossa ollaan milloin huumehommissa tai jo toimittajana, jossa sai koko ajan pelätä menneisyytensä paljastumista eli aikahyppelyä ilman lukuja, joissa olisi autettu lukijaa. Se että Huuskonen osaa kirjoittaa, paljastuu myös siinä, että lukija tietää koko ajan, onko menossa nyt Mikko huumeissa vai Mikko jo huumeista pelastuneena. Teksti on myös kiintoisan kuvailevaa enkä voinut olla ajattelematta tätä elokuvana. Mitä tulee jutun naisiin, he vasta kiinnostavia ovatkin, sillä Mikon vaatimukset naisten suhteen ylittivät minusta kaikki rajat. Ne olivat suuruudenhulluutta, mutta hyvä, että oli uskallusta paljastaa. Minäkään en nyt viitsi alkaa latoa tähän omia me too-juttujani.  Itse asiassa Mikko oli naisille vaaraton. Kun hän yrittää hoitaa omaa lastaan, joka erossa jäi vaimolle, vaikka ei olisi ehkä pitänyt ja yhden linnassa olevan kaverinsa lasta, hän on suorastaan ylivastuuntuntoinen, vaikka saa juuri omalta lapseltaan kuraa niskaan, koska äitinsä on kertonut mitä sattuu lapselle tämän isästä. Sitä virhettä Mikko ei tee. Kirjassa Mikko tietysti pohtii paljon, miksi kaikki tämä oli tapahtunut, mutta hän on mielestäni rehellinen eikä vika ole kaikissa muissa. Maailma ei ole hänelle velkaa!

Mikään yksittäinen tapahtuma ei selittänyt sitä, mikä minusta oli tullut. Elämäni näytti sarjalta huonoja valintoja ja epäreilun vaikeita olosuhteita. Lopputuloksena muovautunut ihminen oli hämmentävä, mutta se olin minä.

Olin helvetisti itsekeskeiseen pelokkuuteen hukattua potentiaalia. Ihminen joka ihastuu ja vangitsee. Ihminen, joka sen jälkeen alkaa pakkomielteisesti miettiä eroa., mutta ei uskalla kertoa kumppanilleen, ettei oikeastaan halua olla suhteessa, ja siten pidättää itseään ja toista elämästä. Ihminen, joka on ystävilleen salaa virittyvä aikapommi…Olin melko varma siitä, että olin viallinen. Toinen, hyvin epätodennäköinen mutta mahdollinen vaihtoehto oli, etten vain ollut tavannut oikeaa kumppania.

Minä lupasin, että Mikko ei syytä olosuhteita, mutta näin täydessä tarinassa sekin voi alamaissa olla mahdollista. Yleensä hän kirkkaana hetkenä ihmetteli, miten hyvä joku hänelle on ollut, kuten nainen, jonka kanssa hän oli vain kaveri, mutta hoiteli omaa ja linnakaverinsa lasta yhdessä, lapsensa äidin jouduttua kiinni, pelkästään ystävänä, vaikka nukkuivatkin joskus samassa sängyssä. Lasten turvallisuuden tunne oli taattava.

Tässäpä tarina, josta voisi monelle olla apua. Henkilökohtainen vertaistuki voi tulla liian iholle, joten tässä toinen ratkaisu. Minua hämmästytti Janne Huuskosen tekstin väkevyys. Sen laadukkuus eli tämä kirja kyllä noteerataan jossakin isosti. Otin kirjan mukavuusalueeni ulkopuolelta. Voi olla, että Janne Huuskonen ei edes lue naisten kirjoja, mutta uskoisinko tuota…Minähän olen aika hämmentynyt siitä, miten vain yksi prosentti miehistä lukee naisia. Miehet, jotka lukevat naisten tekstejä, kirjoittavat kiinnostavimmin. Ehkä Janne Huuskonen on poikkeus tässäkin, sillä minut hän yllätti positiivisesti.

Kirjan lopusta käy ilmi, että Janne Huuskosessa on tai on ollut Mikkoa, mutta paljon on muutettukin. Tämä suoraan lukijalle:

Nyt olet kuullut tarinani, jonka kertomista pelkäsin niin kovasti. Olen helpottunut. Mitä tahansa sanot, saattaa saada minut kyyneliin. En ole enää kovin peloissani. Nyt on sinun vuorosi puhua.

Mikko, toivon niin, että olet saanut sen kotisi, joka on perheilta auringon lämmittämällä kalliolla seisovassa saarimökissä. Ja vaimon, joka on pullantuoksuinen, mutta joka katsoo sinua silmiin sillä tietyllä katseella ja hipaisee kivasti ohimennen. Toivon, että palapelisi on osittain valmis, sillä valmis olisi liian tylsää. Tyhjät aukot palapelissä ovat ehkä tulevaisuudessa täyttyviä unelmia! Seikkailuja, joista et ole edes osannut uneksia!

Syyskuun tuoksu: omena, romantiikka ja....

Syyskuu on toinen ihoni. Se on raikas ja pirteä, illat jo pimenevät ja puutarhasta leijuu kypsien omenoiden tuoksu. Monet vuodet olen tehnyt hulluna omenasosetta, mutta tänä vuonna se satoisin ja iäkkäin kanelipuu kaatui myrskysateessa, josta jo aiemmin kerroin kuvien kera.

Jos joku kuitenkin on vailla helppoa ja herkullista, vaniljaista ja kanelista omenasoseohjetta, sen löytää täältä

Todella herkullisen omenapiirakan ohje löytyy täältä  On niin hyvää, että...,kun laittaa päälle vaniljakastiketta tai jäätelöä...

Kaikki alkoi näistä suloisista nupuista...Apple Blossom on ollut suosikkituoksuni jo varhaisteinistä. Siitä päivästä kun sain ostaa ensimmäisen talkkini...Ja kuvitelkaa, minulla oli oma pukeutumishuone peileineen. Siellä se suuri, kaunis talkkipurkki oli ja on matkannut kanssani tänne asti. Tosin se nyt palvelee muissa tarkoituksissa, mutta silti.

Syyskuu on romantikkaa ja arkea: Se sytyttää tulen takkaan, etsii esiin kynttilät. Syyskuu sytyttää pienet ledit pitkien valkoisten verhojen taakse, keittää kaakaota, vetää jalkaan villasukat, lukee kirjaa huovan alla, sytyttää ruskan, syö iltaisin luumuja suoraan puusta, ihailee kuutamoa, nukahtaa tähtiin, suihkii yössä kiitäjinä suih, suih, suih...herättää armottoman syyshamsterin, joka kerää omenoita koreihin ja ihailee kellarissa muhivia kirsikkapurkkeja täynnä tulevan joulun likööriä.

"Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan." (L.M.Montgomery)

omenakuuterveisin

Leena Lumi

tilhikuva Pekka Mäkinen

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Oli aika, jolloin suunnittelin istutuksia, asetelmia ja kasvimaata, mutta se aika meni, eikä minusta ole sellaiseen, eikä Eerostakaan. Vielä viime kesänä kuitenkin ajoimme nurmikon säännöllisesti ja katoimme usein päivällisen ulos, joimme viiniä ja kääriydyimme villapaitoihimme, annoimme illan tulla hitaasti ja kokonaan.

Mutta siitä on ikuisuus, enkä jaksa edes ajatella edessä olevaa kesää. Jokainen päivä on samanlainen kuin sitä edeltävä. Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu.

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala 2021) on suuri kirja koostaan huolimatta. Vähän päälle kahteensataan sivuun mahtuu tarina, joka maistuu liian monen todellisuudelta. Masennus on edelleen tabu, vaikka ihminen on käynyt kuussa ja yhä suurempi osa ihmiskunnasta osaa lukea. Elämässä on vieläkin tabuja, mutta yhtenä on ja pysyy masennus, joka on välillä kaunista alakuloa ja välillä synkintä pimeää, jossa ei jaksa nousta sängystä koko päivänä. Mikään ei kiinnosta. Mitään ei jaksa. Hetki on tullut ja ennen kuin se on saapunut, tiedät jo, mitä silloin tapahtuu, millainen se hetki on. Onnen askeleet ovat niin hiljaiset, ettei masentunut välitä mistään carpe diem -hokemasta tai tsemppauksista. Askeleet kulkevat ohitse tavoittamatta ketään mytystä, joka makaa sängyllä jaksamatta kättä nostaa.

Kahdeksanvuotiaan Helenan äiti Mirjami on vaipunut masennukseen. Hänellä ei ole voimia edes aina pukeutua tai laittaa ruokaa puhumattakaan Helenasta huolehtimisesta. Tällaisessa tilanteessa Helenasta tulee pakosta huolehtija. Onko äiti syönyt, mitä syödään illalla ja joka päivä jännittää, millaisessa kunnossa äiti on koulusta kotiin tullessa. Helena kurkistaa äidin huoneeseen ja äiti yleensä nukkuu. Ennen kuin isä tulee töistä, Helena keittää spagettia. Isä haluaa aina tietää, millainen päivä on ollut. Helena kertoo melkein kaiken, mutta ei niitä asioita, jotka äiti oli maininnut salaisiksi. ’Että ollaan tehty sitä ja sitä ja käyty vaikka missä, vaikka äiti on nukkunut koko päivän.’ Ja sitten tulee se päivä, jonka jälkeen äiti tekee sellaista, että Helena alkaa vihata äitiä, vaikka tätä rakastaakin. Siltikään hän ei kerro isälle.

Isä rakastaa pientä perhettään ja yrittää hakea apua. Sitä ei löydy. Mitä hyötyä on unilääkkeistä masentuneelle, joka haluaa vain nukkua. Mistään ei ole apua, ei edes sairaalajaksosta, joka on Helenalle vaikea juttu. Kaverit kuulevat ja hän saa selitellä. Ketään ei voi tuoda kotiin. Helenan on vaikea katsoa muiden elämiä, sillä hänellä ei ole murto-osaakaan sellaisesta. Ilman isää Helena olisi hukassa ja etenkin kaiken jatkuessa ja kuin toivon hiipuessa.

Helenan varttuessa hän tapaa boheemin Lilin ja siitä tuleekin uusi luku, johon olisi voinut jäädä. Lopulta kuitenkin hän haluaa Eeron ja Eero hänet. He ostavat kodikkaan omakotitalon puutarhalla ja Helena on opiskellut sosiaalityöntekijäksi työskennellen nimenomaan lastensuojelussa. Lopulta hän ajautuu uupumukseen ja pyytää siirtoa paperihommiin. Sekään ei enää auta, vaan Helenasta tulee kuin äitinsä. Hän hakee apua terapiasta ja omasta tahdostaan, mutta mikään ei auta. Lääkkeistä ei ole ollut äidin eikä hänen kohdallaan mihinkään ja väsynyt toivottomuus vyöryy Helenan ylitse ja silloin…Pahinta kaikesta on, että hän ei ole kertonut Eerolle mitä äidin kanssa tapahtui. Ja unohti kertoa senkin, että ei halua lapsia…

Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään. Etenkin luovasti lahjakkaat erityisherkät. Muutkin toki. Useimmiten kuitenkin he, jotka olisivat olleet vahvoja ihan toisissa ammateissa, ympäristöissä, toisissa joka asiassa, ei ikinä tässä. Ihmisten valinnat tehdään varsin nuorina ja niiden mukana kulkee kohtalon suunnitelma. Vahvimmat piirtävät tulevaisuutensa uusiksi. Uupuneimmat eivät jaksa turtumukseltaan. Heidän säteilynsä on sammunut ja vain ihme voi heidät nostaa siihen sädehtivään maailmaan, jossa he olisivat toteuttaneet kirjoja, maalauksia, riippuvia puutarhoja, musiikkia, tanssia, jotain ihan uutta, sillä heidän ainoa vahva korttinsa oli innovatiivisuus. 

Olemme siinä kunnes isä tulee kotiin ja menemme kaikki keittiöön, syömme eilistä keittoa ja isä katsoo äitiä hellästi ja helpottuneena kun tämä syö hyvällä ruokahalulla, murtaa ruisleivän kahtia, solmii hiuksensa letille ja kysyy mitä me toivomme tänä vuonna joululahjaksi.

Joululahja. Sana laskeutuu huoneeseen, vatsaani nipistää ihanasti. Ehkä tänä vuonna saan vihdoin lahjaksi luistimet, ihan uudet ja omat, samanlaiset kuin Anna-Liisalla. Ehkä tänä vuonna meidänkin joulu on ihan tavallinen, sellainen kuin kaikilla muillakin.

Vanhassa vaaleanpunaisessa puutalossa Lohjalla syyskuussa

Lähdimme viime viikon keskiviikkona Lohjalle remonttiapuun vanhaan vaaleanpunaiseen puutaloon. Remppakuvia ei ole otettu, mutta kuva Meristä etätöissä on viime viikolta. Nytkin hän työskentelee keskikerroksessa ja minä kirjoitan tätä vinttikamarissa. Meri on hyvin keskittynyt, sillä hän on varsin vaativan työn perehdytyksessä. Masussa asuu vauva työnimellä Babe ja se verottaa osansa.

Koska painopiste siirtyikin nyt yläkerran lastenhuoneen kunnostamiseen, tuli kiire hankkia tavaroita tuttipulloista sänkyyn ja vaunuihin. Niinpä puutarhaa vain vilkaisimme ja saimme huomata, että kuunliljakukkapenkin keskeltä kukki hortensia. Onkohan se Bombshell...?

Kuvassa äidin Bombshell ennen kuin se oli ensin ollut valkoinen...ja muuttanut meille.

Valkoinen ensin. Tämä on niin ihana, että ostimme toisen etupihalle.

Terassi uusitaan entiseen arvoonsa ja talo maalataan ensi vuonna. Nyt sille ei ollut aikaa. Reima veti keskuspölynimurin kolmeen eri kerrokseen ja sai yllättyä, miten 'kiinnostavaa' se onkaan, kun kyseessä on todella vanha talo! Nyt tulevan äidin ei tarvitse enää kannella imuria kerroksesta toiseen. Päätimme kaikesta huolimatta ottaa sunnuntain löysästi ja lähdimme Ikeaan!

Kun tähän kuvaan oli päästy, oli hankittu jo vauvan sängystä aikuisten lakanoihin monenmoista ja nuorten olkkariin tämä aurinkoinen nojatuoli ja rahi! Minä ostin uuden työtuolin, jotain vaaleanpunaista ja pehmeää, vierasmakkariin uudet lakanat ja tyynyliinat, purkkeja kokeiluun tulevalle luumuliköörille, kynttilöitä lyhtyihin Merille ison vaasin auringonkukille ja kaikki ostivat monta purkkia hyvää puolukkahilloa! Ja tietysti söimme lihapullat ja muussin puolukkahillolla sekä nautimme jälkiruoaksi jokainen teetä ja palan kakkua. 

Meri kassalla ja Sami tavaroiden kanssa odottaa...

Tässä alla hetken pysähdys kera ostosten eli miehet noutamassa autojaan.

 No onhan tuossa tavaraa. Ja kaksi naista, jotka voisivat muuttaa Ikeaan asumaan! 

Mitä muuta on tehty: Leikitty koirien kanssa. Taika on vielä täydessä vauhdissa ja hän onkin saanut juosta pallon perässä. Ollaan saunottu, syöty hyvin, käyty lenkillä Merin ja koirien kanssa, kun miehet jäivät remppaamaan. On suunniteltu ensi kevään istutuksia ja tänään siirtyvät yhdet viinimarjapensaat toiseen kohtaan, Meri ja Reima käyvät kaupoilla, ja minä haluan nyt nauttia uutta kirjaa, jonka eilen aloitin. Ja pidän tietysti koiruuksille seuraa. Veikkaan, että illalla istumme takkatulen ääressä

kuten helmikuun joulussa vatsa täynnä hyvää ruokaa.

Auringonkukkia kaikkialla, mutta ehkä illalla taas tämä::

Vuodenaikojen taikaa, mutta aina sopivat niin kukat kuin kynttilät.

 Keltainen nojatuoli on jo purettu ja koottu. Aurinkoa pimeneviin päiviin! Olohuonetta odottaa remppa, mutta sitä ennen se lastenhuone...

Vanha omenapuu, jonka varjossa suvella vietetty hauskoja hetkiä jo kaksi vuotta.

Mun niin rakkain kuva tältä suvelta eli pala sydäntäni on Dina, perheen ikälady. Tämä kuva on jo tikulla ja laukussa, mutta tästä teen suurennoksen ja kehystytän.

Tänään avaamme yhdessä äitiyspakkauksen, joka vasta tuli! Joten ehkä kuvia tulee lisää tai ei. Aamulla heräsin vinttikamariin makkarissa joutseniin, joita vain lensi aura toisensa jälkeen. Ensimmäisenä iltana täällä nukahdin tähteen, jonka nimeä en tiedä. Joskus puhuttiin aamutähdestä, mutta oli yö ja ihan pimeää. 

Oi, onpa taas ollut kivaa ja kun seuraavan kerran tulemme, nuoremme ovat hakemassa vauvaa ja me koirien hoitajina...Se on marraskuussa. Tuskin ehdimme tänne ennen sitä, sillä Luvia odottaa tai siis toinen perheemme osa. Ja jossain välissä on laitettava omakin puutarha talviteloille.

Lumoavia syyskuun päiviä kaikille♥

Lohjaterveisin
Leena Lumi&co

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Millaista on menettää onnettomuudessa siskonsa ja äitinsä? Millaista on muuttaa pitkän ja kylmän vuodenajan Ruotsiin? Millaista on kun isä uskoo sen kaiken olevan hänelle parhaaksi? Millaista on kun ihannemaana pidetty maa näyttää todellisen luokkayhtesikunnan kasvonsa? Millaista on olla tyttöystävänä pojalle, joka on vaarallinen? Millaista on olla nuori, kaunis, älykäskin ja haluta vain kuolla, koska kuolema seuraa häntä varjona, vaikka hän haluaisi vain olla tavallinen nuori ja nauttia sen riehakkaista iloista ja suruista, jotka seuraava tuulienpuuska jo pyyhkisi pois?

Camilla Greben Veteen piirretty viiva (Alla ljuger, Gummerus 2021, suomennos Sari Kumpulainen) yllättää jälleen kerran, sillä se paljastaa miten yhteiskunnan kauniin kuoren alla itää vahva rasismi. Marokkolaislähtöinen Samir muuttaa Ranskaan ja tapaa siellä ruotsalaisen Annan. He rakastuvat ja saavat kaksi tytärtä, joista toinen menehtyy äitinsä Annan kanssa auto-onnettomuudessa. Yasmin jää eloon, mutta mikään ei ole kuin ennen. Samir on ammatiltaan lääkäri ja hän katsoo, että täydellinen muutos olisi hyväksi heille molemmille ja niinpä hän valitsee uudeksi kotimaaksi demokraattisena pidetyn Ruotsin. Yasmin ei ilahdu yhtään, mutta isä näkee jo tyttärensäkin valmistumassa lääkäriksi vauraassa Ruotsissa.

Samir tapaa Maria Foukaran ja rakkaus on molemminpuolinen ja kiihkeä. Marialla on poika Vincent ja nyt hän saa jo teini-ikäisen bonuslapsen Yasminin. Maria on ostanut pienen puutarhurin talon sen kartanon alueelta, jossa hänen isänsä aikanaan toimi puutarhurina. He kaikki tulevat toimeen keskenään ja idylli vihreässä talossa näyttää aukottomalta, kunnes Yasmin alkaa oirehtia ja sen jälkeen katoaa.

Kirjan ruotsalainen nimi Alla ljuger osuu suoraan ytimeen, sillä elleivät kaikki olisi valehdelleet pahimmilta olisi säästytty. Juttua alkavat tutkia Gunnar Wijk kollegansa Ann-Britt Svenssonin kanssa. Asia saa laajat mittakaavat, jotka ulottuvat meren syvyyksiin kahdenkymmenen vuoden taakse…

Kirjassa on jaksottaiset kertojansa aina Vincentiä myöten eli tapahtumat kuin ristivalottuvat ja saavat näkemään paremmin, mihin valheet johtavat ja miten likaiset sen jäljet ovat. Myös Gunnar  yllättää, jopa niin, että luulin lukevani Sebastian Bergmann -kirjaa. Kukapa olisi uskonut, mutta miehen mieli kärsi vaimonsa ja rakkaansa Lin menetyksestä, johon Gunnar pitää itseään syyllisenä ja siihen auttaa vain yksi lääke.

Dekkarikuningatar ei petä tälläkään kertaa, sillä niin kiivaasti kirjan nautin! Grebe ei toista itseään ja hän on erittäin luettu ja palkittu kirjailija. Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros ja Varjokuvat ovat olleet lukijamenestyksiä. Henkilögalleriassa tietysti tapahtuu hieman muutoksia ja kukapa ei kaipaisi Hannea, mutta uusia aina tulee. Se että Gunnarista on tullut surun myötä häntäheikki, voi vähän säikäyttää, sillä tuskaan tarvitaan lääkettä usein. Hän tajuaa tilansa voimatta sille mitään. Vaeltaessaan hautausmaalla, hän katsoo hautakiviä ja miettii, mitä hänen kivessään lukisi:

Tässä lepää Gunnar Wijk. Hän ajelehti läpi elämän kuin kaarnalaiva aallokoissa, vailla tarkoitusta ja päämäärää, mutta ilahdutti monia rakkaudennälkäisiä naisia. 

*****

Dekkarit Leena Lumissa  

Tämä on sen naisen syyskuu joka elää...

Tämä on sen naisen syyskuu joka

elää vahvimmin syksyisin,

hänen jolle on mieluisinta

takkatuli ja lehdetön puu.

Saakoon hän tämän kuun ja

seuraavankin, vaikka

koko vuoteni kuuluisi hänelle

jonka vuoksi jo nyt

ovat päiväni monesti vaikeita,

hämmentyneitä,

monet muut, useammat, hyvin 

onnellisia.

Hänelle joka jätti jälkeensä tuoksun

ja seinille esiin

varjonsa tanssiin, hänelle joka

kietoi hiuksensa elämäni vesiin

ja roskitti Lontoon muistojen suudelmilla. 

- Louis MacNeice -

suomennos Pirkko Biström

kuva Nea Siemann

Kallionauhusten aikaan ja kannattaa varoa mitä toivoo

Kallionauhus on yksi suosikeistani, sillä rakastan syksyä ja syyskesää. Tänä vuonna syyskesän kukat kulkevat ,kuin nopeakelatulla filmillä eli ne ovat kuin ohi. Onneksi vallitsen useimmat kasvit niin, että niissä on varhaiskesän kukinta ja syykauden ruska, joten toivoa on.

Ennen kuin melkein huomasinkaan, kallionauhusrinteemme oli jo näin hyvästijättöinen.

Tästä ei heti tajuakaan, mitä nyt? No, mennään nauhusten ohitse kalliolle ja oikealle jää pergolamme, jonka seinät ovat köynnöshortensioista.

Raput alas ja olemme suurella kalliolla, jonka keskellä kasvavat keltakurjenmiekat, kullerot, päivänliljat ja suuret kuunliljat. Osa näistä löytyy jo Leena Lumi's Flower Power. Kuunliljoista en muista tehneeni vielä omaa juttua.  Kuvitelkaa kun melkein yhtä aikaa keltakurjenmiekat ja kullerot ja päivänliljat. Loppusyksyn ilona suuret kuunliljat. Tuosta kasvien kohdasta, oikealta, kallio jatkuu pitkälle alas ja siinä on mm. lintujen uimalammikot ja myös kolme vuotta meitä ilahduttanut sorsapari majaili kalliollamme, koska siinä oli pärskyttelyvettä ja jopa mahtui kaksi uimaankin, sen jälkeen kun purouoma lehdossa oli jo kuivunut.

Keväämme suuri ilahdutus jo kolmatta kertaa on sorsapariskunta, joka viettää pihallamme nyt vielä aikaa yhdessä, mutta kohta uros lähtee aamulla töihin eli pesänrakennukseen ja naaras nukkuu sen aikaa puutarhassamme hyvin maastoutuneena. Viime vuonna vain noin viisitoista kotiloa kun ennen sorsia ziljoona. Illasta uros saapuu ja he huilaavat, sitten alkavat syömään ja tietysti ruokalevot, sillä uroksella ollut kova päivätyö. Tämän jälkeen alkaa kalliomme ja pienen lehdon läpi virtaavan ojan vesissä riemuitseminen. Sitten paljon syöntiä ja hoitavat myös lehtoa, joka on kotiloiden kuningasmaata. Illasta kylvyn jälkeen nousevat lentoon salaiseen yöpaikkaansa. Hyvä juttu, sillä pihallamme vierailee monenlaisia yöeläimiä. Lumimies oli pihalla sorsien saapuessa ensi kertaa tänä vuonna ja ne olivat aika rauhallisesti. Armaani oli suorastaan liikuttunut kun siipien suhina lähestyi ja juoksi heti kertomaan, että 'nyt ikkunaan.' Osa innosta menee kyllä hyötypiikkiin, sillä ei mitään kotilojahteja iltamyöhällä, mutta myös sorsauroksen huolehtivaisuus on tehnyt vaikutuksen. Oi riemua! Ja kun pesä on valmis, sanomme hyvästit seuraavaan kevääseen.

Juttua K niin kuin kuosi, keltakkurjenmiekka... 

Kullerot - kauniita ja vaatimattomia...

Kannattaa varoa mitä toivoo. Toivoin heinäkuun kuivuuden aikana niin kovasti sadetta, että ei tosikaan. Ja kun 30 päivää oli mennyt noin +30 asteessa alkoivat rankkasateet ja myrskyt. Se olisi ollut täydellistä, mutta vei mennessään 45 vuotiaan punakanelin, joka oli tuottanut uskomattomia satoja ja ollut kaikkien herkku. Puu kaatui Olgan haudan päälle, mutta varjelusta oli sillä harvinaisemmat ,kuunliljat, pienet hosta halcyonit säästyivät sekä ensimmäistä kertaa tänä vuonna kukkinut Ruususen uni atsalea.

Puu melkein hipaisi uutta kastanjaamme, mutta melkein on eri kuin osua. Ja vasta tänään saimme viimeiset sotkut siivottua. Onneksi olemme vuosia sitten istuttaneet keltakanelin, jonka mausta pidän itse eniten. Ja Vaaville istutimme sitten alempaan puutarhaan oman valkeakuulaspuun. Se oli Merinkin eli äitinsä herkku!

Tätä kannatti odottaa. Ruususen uni on suloinen♥ Atsaleat ovat niitä, joita ilman en pitäisi puutarhaa ja hortensiat toinen. 

Kirjasta Erään avioliiton muotokuva: Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea sai korvata ne...

puutarhaterveisin

Leena Lumi

 

Leena Lumin puutarhassa