VIVA ZAPATERO!

Espanjan pääministeri Jose Luis Rodriguez Zapatero on julistautunut feministiksi, ja EU:n puheenjohtajamaana Espanja pyrkii edistämään sukupuolten tasa-arvoa.

Luin tämän päivän Keskisuomalaisesta Maria Rosvallin (STT) jutusta, että Zapatero on ruvennut kaatamaan machokulttuurin linnakkeen Espanjan verisiä muureja. Hänen otteensa ovat aivan toista luokkaa kuin Suomessa, joka väkilukuun suhteutettuna johtaa ikävää tilastoa perheväkivallan uhreina kuolleiden naisten osalta.

Zapatero on avannut naisille tukitukikeskuksia ja heille on annettu turvapuhelimia. Uhrien suojelemiseksi on löydetty keino, jolla lähestymiskielto toteutuu: Vuonna 2008 säädettiin laki, joka määrää vakavimmissa tapauksissa läehstymiskiellon saaneet miehet käyttämään elektronista nilkkapantaa. Panta hälyttää viranomaiset, jos lähestymiskieltoa rikotaan.

Sukupuoleen perustuva väkivalta on vitsaus, joka riivaa yhä monia Euroopan yhteiskuntia. Vannon poistavani sen, Zapatero sanoi.

Ja kerrankin minä nyt ylistän espanjalaista miestä: Suurenmoista Zapatero, olet valo hyvin pimeän tunnelin päässä♥

ISRAELIN UNIKKOPELLOT!

S. omisti minulle kotimaansa Israelin vuokko- ja unikkopostauksen. Kiitos♥
Menkää tekin katsomaan! Ensin näette vuokot ja vuokkosivulla on sana unikot, jota klikkaamalla pääsette katsomaan näitä hurmaavia unikkomeriä, näette lähikuvia sekä saatte biologin faktaa eri unikoista http://natureisrael.blogspot.com/2010/01/kruunuvuokko-anemone-coronaria.html

NYKYAJAN JUMALATAR - TUNNE ITSESI, YMMÄRRÄ MUITA

Kerrankin, kerrankin, mies on tajunnut, että jokainen nainen on jumalatar! Tom Lundberg tekee kunniaa naiselle kirjallaan Nykyajan Jumalatar – Tunne itsesi, ymmärrä muita (Positiivarit Oy 2009). Lundberg peilaa kirjassaan naiseutta Kreikan mytologisten jumalattarien, jungilaisen persoonallisuusanalyysin ja nykyaikaisen elämänmenon kautta. Hän on yhdistänyt tarunhohtoiset antiikin jumalattaret kuvittamaan jungilaisen analyysin avulla kuuttatoista erilaista profiilikuvausta. Luettuasi kirjan ja tehtyäsi kirjan kiinnostavan jumalatartestin, jolloin saat tietää oman jumalatartyyppisi, löydät oman ainutkertaisen tapasi toimia äitinä, puolisona, sisarena, sinkkuna, työntekijänä, rakastajana ja ystävänä.


Minä tein viime yönä kirjan testin ja oli ihan pakko herättää Parempi Puolisko kuuntelemaan tulosta, sillä en saanut enää unta: voiko joku testi olla ihan pikkuesimerkkejä myöten näin kohdalleen osuva. Sitten meni mieheltäkin yöunet, sillä hänhän suhtautuu kaikkiin ns. psykologisiin testeihin hömppänä. Nyt veinkin miestä ja lujaa. Testi ei tietenkään imarrellut kaikin osin, sillä tarkoitus on paljastaa myös jumalattaren heikkoudet, jotta hän sitten osaa niissä kohdissa korjata, mutta valaistusta koki aviomies samana vuonna, jolloin meillä on hopeahääpäivä. Miehen egoismi tunki vaan niin kovasti esille, että hän uskalsi kysyä: Mistä saa samanlaisen kirjan miehille;-) Minä siihen että: Ai siis ettäkö kirja: Nykyajan Jumala, tunne itsesi, ymmärrä muita? Monella miehellähän on ns. jumalakompleksi…

Pidin aivan haltioissani Tomin esipuheesta, jossa hän sanoo näinkin:

Kaikista pystyasennossa kulkevista nisäkkäistä naiset ovat mieluisimpia, viehättävimpiä ja kiinnostavimpia olentoja, mitä ikinä saatan kuvitella. Riippuvaisuuteni heistä kävi ilmeiseksi, kun 12-vuotiaana huomasin ikäisteni tyttöjen olevan kiinnostuneempia vanhemmista miehistä eli 15-vuotiaista pojista. Se oli veret seisauttava huomio, jonka jälkeen olen omistanut suuren osan elämästäni naiseuden mysteerin avaamiselle.

Kirjan esipuheessa käydään läpi muun muassa Jung ja antiikin Kreikan jumalattaret, Hurmaavat suomalaiset naiset, Ainutlaatuisuutesi ei ole vahinko, Valitseeko jumalatar kohtalonsa, Sinulla on vapaa tahto, Jumalatar ja seksi sekä Haasteet ja kehitystarpeet. Tarkoitus on saada jumalatar ymmärtämään omien toimintatapojensa perimmäiset syyt hänen voidakseen kasvaa ihmisenä edelleen. Näkemys perustuu jatkuvan henkisen kehittymisen ideaan: se mikä ei kasva, alkaa kuihtua. Ja kirja on todellakin upea löytöretki oman mielen kartoittamattomille kentille.

Ennen kuin lukija aloittaa testin, joka perustuu siis sveitsiläisen lääkärin ja tutkijan Carl-Gustav Jungin (1875-1961) luomaan persoonallisuusteoriaan ihmisen luontaisista ominaisuuksista, en voi olla siteeraamatta Jungia:

”Kaikki naisellinen epämääräisyys on sen miehisen päättäväisyyden ja määrätietoisuuden kaivattu vastapooli, johon päästään vain, jos mies pääsee eroon kaikesta varmasta, kaksimerkityksisestä, epämääräisestä ja hämärästä heijastamalla sen johonkin hurmaavaan naisellisen viattomuuden mallikappaleeseen.”

Sitten alkaa itse testiosuus, joka ei ole mitenkään vaikea. Tärkeää on vain vastata avoimesti ja rehellisesti, sillä testillä ei ole tarkoitus selvittää, millainen haluaisit olla, vaan millainen olet. Tärkeää on nostaa huntu pois ja esiintyä omana alastomana, paljastettuna itsenään. Ei mitään imagoleikkejä!

Hyvät naiset, sillä nyt tämä tosiaankin on naisten juttu, mutta toki mies voi tämän kirjan antaa lahjaksi omalle jumalattarelleen, te ette voi olla kokematta sitä, mikä on teidän jumalatartyyppinne. Minä yllätyin siitä mikä osui yksiin siihen, miten olen itsestäni ajatellut, mutta nyt sain myös nähdä, miten muut voivat kokea esimerkiksi luovuuteni virran poissaolevuutena, ihmiset elämästäni poissulkevana ilmiönä. Todeksi tuli, että minun kanssani ei kestä kuin toinen yhtä luova ihminen, joka on omissa maailmoissaan ja välillä ihan poissa tai sitten muutoin hyvin vahva ja itseriittoinen persoona.

Löydettyäsi oman jumalatartyyppisi, saat ensin yleisesti tietää millainen olet, jonka jälkeen käsitellään tyyppisi vahvuudet, vastineesi kreikkalaisessa tarustossa, sinut miehen silmin ja parisuhteessa, sinut äitinä, haasteesi ja kehitystarpeesi ja lopuksi on vielä viisas sitaatti, josta voit tehdä vaikka huoneen taulun seinällesi.

Tämän hyvin kiintoisan kirjan lopussa Lundberg kertoo, että olet tutustunut mielesi oikeaan käteen neljällä akselilla: energiasi suunnassa, tiedon keräämisessä, päätöksenteossa ja suhteessasi ulkomaailmaan. Testissä saatu neljän kirjaimen yhdistelmä mallintaa typologiasi jungilaisen analyysin mukaisesti ja saamasi jumalatarmerkki liittää sinut antiikin Kreikan tarunhohtoisiin naisiin.

Tätä kirjoitusta ei nyt kirjoita Leena Lumi, vaan Hekate – yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Minä uskon oikeudenmukaisuuteen ja esteettisyyteen ja edellytän itseltäni ja muilta korkeaa moraalia. Olen älykäs, itsenäinen, luova, vastuuntuntoinen ja introvertti. Minussa yhdistyvät Artemis-naisen vahvuus ja itsenäisyys sekä Kore-naisen herkkyys. Saatan olla seurallinen, mutta tarvitsen sen vastapainoksi paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Saan energiani voimakkaasta sisäisestä maailmastani, ajatuksistani ja kokemuksistani. Minulla on kirjoittamisen lahja ja olen usein toimittaja tai kirjailija. En suostu tinkimään omista elämänarvoistani edes painostettuna. Minut löytää helposti kirkoista, kappeleista, hautausmailta, taidenäyttelyistä ja yleensä paikoista. joissa elämän ihmeellisyys ja mystiikka ovat kuin käden ulottuvilla ja herkästi aistittavissa. Antiikin Kreikassa harjoitin taikuutta, kuten tyttäreni Kirke (Merin nimimerkki ollut aina Kirke ja hän on sanonut, että jos saa tyttölapsen joskus, nimeksi tulee Kirke!), joka lumosi muun muassa Odysseuksen. Sorretut ja elämässään epäonnistuneet ovat Hekaten erityisessä suojeluksessa.

Minussa on paljon idealistia ja annan jälkikasvulleni tilaa ja vapautta, mutta samalla kannustan heitä varsinkin opintoihin sekä taiteellisiin ja luoviin harrastuksiin. Masentuessani vetäydyn, enkä vastaa sähköposteihin ja voin pitää kännykkääni äänettömällä tai sulkea sen kokonaan. Minä toimin parhaiten, kun uskon asiani ja työni merkitykseen ja oikeutukseen. Minulle on tavallista tärkeämpää löytää työhöni jokin syvempi, usein humaani tarkoitus. Olen voimaa ja herkkyyttä.

No, tuo jumalatarvastaus on paljon, paljon pidempi ja syvällisempi, mutta minähän olen niin vuolas virta, että voitte ihan blogini avulla jo päätellä, miten osui kohdilleen ja minut lähemmin tuntevat näkevät asian sitäkin tarkemmin. Nyt on sinun vuorosi löytää oma jumalattaresi, sillä tiedän, että tämän jälkeen et saa rauhaa ennen kuin tiedät, oletko ehkä Afrodite, rakkauden jumalatar tai Iris, sateenkaaren jumalatar tai vaikka Selene, kuun jumalatar….Siltä varalta, että ette löydä tätä kirjaa, annan tähän paikan, josta kysyä teosta: http://www.advisor.fi/ tai http://www.positiivarit.fi/

Kiitän Tomia kiinnostavasta teoksesta ja jään miettimään Leonardo da Vincin lausetta minulle:

Esteet eivät voi musertaa minua. Voimakas päättäväisyys murtaa jokaisen esteen. Hän, joka on kiinnittänyt katseensa tähteen, ei voi muuttaa mieltään.

*****

Tavallaan tähän liittyvää löytyy myös jutustani Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme?

STILL LOVING YOU BY SCORPIONS

http://www.youtube.com/watch?v=3uNyPefjS88&feature=related

MINÄ JA MATTSON

Jäätyneet multakokkareet putoilevat kömpelösti arkun kannelle. Saattoväki seisoo kumaraisena parvena haudan ympärillä. He ovat ryhmittyneet suojelemaan hautaa ja Elleniä, Kerkon leskeä. Jossain rääkäisee varis. Tunnen, kuinka kylmyys siirtyy ohutpohjaisten kenkieni lävitse suoraan sydämeeni. Se sama kylmyys saa minut antamaan merkin pianonkantajalle. Se saa minut astumaan lähemmäs saattoväkeä ja ilmoittamaan itsetietoisesti: Minähän tässä leski olen!



Urpiaiset rinnoillani


Kustantaja ehdotti ensimmäisen kokoelmani kuvitukseksi mustavalkoisia valokuvia ja nimenomaan Kerkko Mattsonin kuvia. Tutustuttuani Mattsoniin, tajusin heti vain hänen sopivan kuvittamaan minun luonto-eroottis-romanttista tyyliäni.


Mattson tuli luokseni huhtikuussa eräänä lauantai-iltapäivänä saadakseen näytteitä runoistani ja kuullakseen myös minun toivomuksiani. Asuin siihen aikaan yksin pienessä omakotitalossa vuokralla. Tarvitsin työni takia rauhaa ympärilleni ja siksi kelpuutin seurakseni vain rakkaan noutajaneitoni Julian. Sytytin mehiläisvahakynttilät ja tarjosin Mattsonille punaviiniä. Katsoin hänen jo pakenevaa hiusrajaansa, naurunryppyjä silmäkulmissaan ja vihreänruskeita silmiään.


Lara, kerro jotain itsestäsi, jotain oleellista, tarvitsen sitä tähän työhön, kehotti Mattson katsellen suoraan silmiini tai kuten minusta tuntui: sisälle sieluuni.


Kerro sinä ensin, sillä olen hyvin utelias, kuten kirjalliset ihmiset yleensäkin. Metsästän alati aihetta uuteen juttuun, runoon, kirjaan, totesin häpeämättömästi.


Hyvä on. Olen Kerkko Mattson, 48 vuotta, valokuvaaja, naimisissa, kahden aikuisen tyttären isä, käytän silkkiboksereita, joissa juoksevat gepardit ja minäkin olen alati utelias kaikesta, siis elämännälkäinen, hymyili Kerkko valkoisin hampain hyvin itsetietoisesti.


Kaadoin lisää viiniä ja aloin touhuta pöytään viinirypäleitä ja homejuustoja. Sytytin lisää kynttilöitä, päästin Julian pihalle, maistoin lasistani ja henkäisin syvään, sydämeni hakkasi kuin rytmihäiriössä.


Kerkko, minä olen vain minun runoni ja muuta sinun ei tarvitse minusta tietääkään. Olen esimerkiksi tämä: Herään talviselta sammalvuoteeltani/ jo katoavien jääpeilien huikaisevaan kimallukseen. / Rintojani koristavat urpiaiset,/ tuoksuni on Äiti Maa,/ pikkukohmeinen metsähiiri leikkii sormieni sylissä./ Sulan auringon kosketukseen,/ venyttelen ilveksenä,/ vuodan mahlaa puuna,/solisen purona./ Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää niiden lävitse,/ heitän käteni syleilemään taivaan kantta/ ja satakieli soittakoon furioso ja da capo./ Tulisit juuri nyt./ Muistatko polun?


Sitten vaikenin ja vallitsi vain hiljaisuus. Tiesin, miten olin lukenut runoni. Olin elänyt sen suoraksi kutsuksi vain hänen tulla. Runokirjani nimirunoksi tulikin sitten Urpiaiset rinnoillani ja teos oli omistettu: Kerkolle, sinä vain…


Mutta marraskuu


Heti kirjani ilmestymisen jälkeen lähdimme viikoksi Pariisiin. Ihan vain pakoon skandaalia ja ollaksemme kahden. Lähtö oli helppo, mutta paluu erittäin vaikea. Kerkon aikuiset tyttäret kehtasivat soitella minulle hävyttömiä soittoja. Ja kerran soitti jopa Ellen Mattson ja pyyteli itkuisella äänellä minua jättämään hänen miehensä rauhaan. Kertoi samaan hengenvetoon, ettei suhteemme kestäisi ja että Kerkko aina palaisi hänen luokseen.


Vaihdoin salaisen numeron ja jatkoin tiivistä suhdettani Mattsoniin. Tunsin löytäneeni ihmisparin, itseni kaltaisen ja työni parhaan innoittajan. Älköön kukaan uskaltako loukata tähtiin kirjoitettua suhdettamme!


Syksyllä tapaamisemme harvenivat. Kerkko sanoi hyvin suoraan perheen tarvitsevan häntä, etenkin tietysti Ellenin, joka oli alkanut sairastella. Pelkästä kiukusta ja mustasukkaisuudesta pusersin runokokoelman Mutta marraskuu ja tietenkin pyysin Kerkkoa kuvittamaan sen. Tapailimme jälleen, mutta tunsin jo pidättyvyyttä välillämme.


Näihin aikoihin aloin nähdä aina samaa unta: Ellen makasi jäähän vajonneena, vain kasvot ihan selvästi näkyen. Minulla oli valkoinen luistelupuku ja kiidin hänen kasvojensa ylitse ristiin rastiin luistimenterät viiltäen rouva Mattsonin ystävälliset kasvot veriseksi, viiltokuvioiseksi kauhun naamioksi.


Marraskuun puolivälissä Kerkko soitti ja ilmoitti niin työ- kuin muun suhteemme olevan ohitse. Syyksi hän sanoi Ellenin vakavan sairauden. Työssään hän keskittyisi vastedes vain omiin näyttelyihinsä.


Jäljellä olivat siis vain minä ja uneni. Ja marraskuu. Kuoleman kuukausi. Kuukausi, jolloin maa martona makaa. Mutta uneni olivat uskolliset ja lämmittivät minua yö yön jälkeen. Luistimenterät tekivät selvää siitä, mikä uskalsi olla esteenä minun ja Kerkon välissä. Verta oli roiskunut myös ihanalle, valkoiselle luistelupuvulleni.

Joulukuun alussa luin lehdestä, että valokuvaaja Kerkko Mattson oli kuollut kotonaan äkilliseen sydänkohtaukseen. Haudattaisiin hiljaisuudessa, vain perhepiirin läsnä ollessa.


Ylitseni kävivät suru ja viha. Olin menettänyt kaiken. Koko elämäni tarkoituksen. Edes uniluistelu ei enää suonut tyydytystä. Lopulta tunsin vain vihaa Elleniä, muka-leskeä kohtaan. Minun kuului olla haudalla pääsurijana. Kaikki lohdutus piti osoittaa minulle.

In memoriam

Pieni, musta saattoväki kääntyy katsomaan minua. Annan pianonkantajille merkin laskea piano osoittamaani kohtaan. Pappi yrittää sanoa jotain, mutta vaikenee äkisti. Ylläni Kerkon minulle Pariisista ostama pikkumusta ja leveälierinen hattu. Asetun pianon ääreen soittaakseni valssin. Ainoan tanssin, jonka olin koskaan saanut tanssia Mattsonin kanssa. Hidas valssi. Laran sävelmä. Heti sävelten ensi helähdyksestä kohtaan menetykseni suuruuden, sen ehdottomuuden. Soinnut muuttuvat vihdoinkin kyyneliksi. Saan kohdata vihan ja kaunan sijasta puhdistavaa, lääkitsevää surua.

Sävelmää seuraa kuolonhiljaisuus ja liikkumattomuus. Kuin pysähtynyt, epätodellinen kuva. Sitten kuvasta erkanee mustaa lesken suruharsoa kantava nainen, Ellen. Hän tulee kohti yllättävän varmoin askelin. Pieni, lintumaisen hento nainen. Jossain rääkäisee varis. Nousen seisomaan horjahtaen. Naisen huulet muodostavat kuiskatut sanat: Oletko sinä nyt tyytyväinen? Mitään sanomatta käännyn lähteäkseni pois, kun yllättävä tuulenpuuska tarttuu lesken mustaan harsoon. Alta paljastuvat vain onnettomat silmät. Iho on kauttaaltaan syvien teräviiltojen kartasto. Terävien luistinterien joutsenlaulu.

- Leena Lumi -
kuva Helene Schjerfbeck/ Unia (Kohtaamisia, WSOY 1982)

MIEHET SANOVAT, ETTÄ...

...kutova nainen rauhoittaa mieltä, sillä he kuvittelevat naisen aivoitusten silloin askartelevan kodin ja perheen asioissa, ei missään tuntemattomilla, syvillä vesillä...Well, minua taas kutova mies elähdyttää kummasti! Mieluusti sohvani nurkassa saisi jököttää tällainen herra kudin kiltisti kännyissään.

Broilerherkkua - paprikaista, pennepastalla

Varoitus: Tämä ei ole kalorivartijan ruokaa!

2 isoa punaista paprikaa
1 iso keltasipuli
2-3 valkosipulin kynttä
1 prk (2 dl) Creme Fraichea
1-2 dl ananasmehua tölkistä
1 kg hunajamarinoitua broilersuikaletta
Aura Gold (0,5 pkt)
Creme Bonjour (valkosipuli)
1 prk tomaattimurskaa tai ketsuppia
1-2 rkl kantarellifondia


Ruskista kevyesti broilersuikaleet. Laita kattilaan loraus öljyä ja kumoa sinne paprika- ja sipulihakkelukset.

Kevyttä freesausta ja sitten murustele joukkoon sinihomejuusto, kumoa ranskankerma, ketsuppi tai tomaattimurska, ananasmehu ja Creme Bonjour. Hämmennä. Laita nyt mukaan broilersuikaleet ja anna muhia pienellä lämmöllä. Lopuksi mukaan 1-2 ruokalusikallista kantarellifondia.

Pennepasta keitetään al dente eli ei ihan kypsäksi. Pasta ei kuitenkaan saa tuntua hampaissa kovalta, vaan napakalta. Keitetty pasta valutetaan hyvin. Sekoitetaan sitten yhteen broilerkastikkeen kanssa. Annetaan kastikkeen hetken imeytyä pastaan, jonka jälkeen muutaman päivän autuus on taattu!

Tämä on minun keittiössäni eniten sekä lasten että aikuisten pitämä ruoka.

Guten Appetit!

PS. Pakko lisätä tähän huomautus, että tämä broilerjuttu on herkullista keitetyn riisin kanssa. Syömme tätä melkein useammin riisillä (arborio) kuin pastalla. Olimme viisitoista vuotta ilman mitään viljoja (poissa olivat leivät, kakut, pullat, pastat...) tyttäremme vilja-allergian (ei keliakian) vuoksi. Kun vihdoin pääsimme viljoihin kiinni, minä nautin ja aloin kokkailla italialaisesti. Ihanaa ja herkullista, mutta niin lihottavaa. Italiassa vain nuoret naiset ovat hoikkia! Ranskattaret ovat hoikkia vielä kypsemmällä iälläkin, koska syövät runsaasti lihaa, kasviksia ja vihanneksia. Keittiöni on jälleen vaihtamassa maata ja se aiemmin postaamani gulassi on oma versioni ranskalaisesta lihapadasta.

FRIGORI LAECASIN DICO

Fortibus est fortuna viris data. (Onni on annettu rohkeille miehille.)
Fortis est ut mors dilectio dura sicut infernus aemulatio. (Raju kuin kuolema on rakkaus, julma kuin helvetti on mustasukkaisuus.)
Feminae naturam regere desperare est otium. (Naisen mielen ohjailu on ajanhukkaa.)
Ignis quo clarior fulsit, citius exstinguitur. (Mitä kirkkaammin liekki palaa, sitä nopeammin se palaa loppuun.)
In amore haec omnia insunt vitia: iniuriae suspiciones, inimicitiae, indutiae, bellum, pax rursum. (Rakkaudessa käydään läpi kaikki tämä kamaluus: epäoikeudenmukaisuus, epäluulo, viha, aselepo, sota ja sitten taas rauha.)
Litore quot conchae, tot sunt in amore dolores. (Niin paljon kuin on meren rannalla simpukoita, niin paljon on rakkaudessa tuskia.)
Labuntur anni. (Vuodet valuvat pois.)
Vade retro! (Peräydy!)
Vade mecum. (Kulje kanssani.)
Da mi basia mille, deinde centum. (Anna minulle tuhat suukkoa, sitten sata.)
Amantium irae amoris integratio est. (Rakastavaisten riitely uudistaa rakkauden.)
Amor animi arbitrio sumitur, non ponitur. (Rakkauteen voi tarttua järjen päätöksellä, mutta ei päästä irti.)
Amor vincit omnia. (Rakkaus voittaa kaiken.)
Epistula non erubescit. (Kirje ei punastu.)

Arto Kivimäki/Carpe Diem (Karisto 2008)

RAIVOTAR

Minkä minä sille voin että palan soihtuna, virtaan tulvana, huitaisen sinua ratsupiiskalla…

Katso!
Minä olen täydellisen viileää lunta. Olen kuuraa. Olen lumitähti.
Vaellan puutarhassani ja lumikukkani kumartavat minua jääkuningattarena!
Sano!
Miten saat jääkuningattaresta raivottaren!
Sinä!
Ja kiveen hakattu on: Minä olen viileä lady. Lunta ja jäätä.
Sinusta ei ollut…

- Leena Lumi -

VIIMEINEN HENGENVETO

Tämä arvostelu on omistettu Allulle, joka juuri nyt on matkalla Skotlantiin. Allu, kerro isäntäperheelle, että Skotlanti on uniikki ja sinne haluavat monet.

Antisankaritar, toimittaja Paddy Meehan valloittaa meitä jo kolmannen kerran Denise Minan Viimeinen hengenveto (The Last Breath, LIKE 2010, suomennos Juha Ahokas) dekkarissa. Minä en kuitenkaan elämyskoe Minan Meehan sarjaa enää ainoastaan dekkarina, vaan kertomuksena nuoresta naisesta, jonka vertaista ei ole koettu. Mitä voin sille, että vaikka Paddy olisi jälleen kerran sekaantunut hänelle kuulumattomaan rikostutkintaan ja vajonnut sinne päälleen pudoten ja kuolemaa oikein kutsuen, minua ihailuttaa, itkettää ja naurattaa tämä skottiraivotar, valloittava Paddy Meehan.


Niille, jotka eivät ole lukeneet toimittaja Meehanista aikaisemmissa kirjoissa Veripelto ja Suden hetki (viime mainittu löytyy minulta hakukoneella), valotan sen verran ja lyhyesti, että Paddy on yksi glasgowlaisen, katolisen monilapsisen perheen lapsista. Uskonto näyttelee perheessä valtaisaa osaa äidin, Trishan, kautta ja äidin kivenkova tarkoitus on kasvattaa lapset katoliseen henkeen, jossa auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, synnit käydään tunnustamassa, esiaviollista seksiä ei ole olemassakaan ja lapsia ei saa hemmotella. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä Paddy kapinoitsee ja kyseenalaistaa kaiken jo pikkulapsesta. Muuttaa kotoa, asuu jonkun miehen kanssa, saa lapsen toiselle, löytää toimittajan työn aloittaen lähettinä ja sekaantuu kerta kerralta verisempiin rikoksiin tutkintapuolella täysin itsesuojeluvaistottomana. Trisha on kokonaisvaltaisen epätoivoinen ja perheen lempeän isän kuoleman myötä äiti Trisha saakin mafiosolesken piirteitä, jossa katoliset polvirukoukset vaihtuvat suunnitelmaan murhauttaa isä Andrew, joka on pannut paksuksi hänen ainoan elämäntoivonsa, nunnaksi ryhtyneen hurskaan Mary-Annin.

Viimeisessä hengenvedossa Paddyn entinen kollega ja poikaystävä Terry löytyy rumasti surmattuna. Teko on lavastettu kokaiinin liika-annostukseksi, mutta Paddy huomaa oitis lavastuksen eikä aikaakaan, kun hänen syyttävä mielensä kohdistuu ylikomisario Alec Knoxiin. Knox selvästi sekä vihaa että pelkää maanjäristys Meehania, kävelevää naispommia, mutta vaikka Paddy kuinka todistaisi, kukaan ei uskalla koskea ylikomisarioon, joten jutussa täytyy olla mukana jotain paljon pahempaa, suurempaa ja vaarallisempaa…

Pitelemätön Paddy Meehan on valmis taisteluun, kunnes hän itse tajuaa, mikä heikko kohta hänen elämäänsä on tullut: oma poika, Pete, viisi vuotta vanha. Näkymätön vihollinen ottaa maalitauluksi lapsen, koska ei osu maapähkinävoita kaksin käsin ryystävään ylipainoiseen Paddyyn. Ensimmäistä kertaa Paddy joutuu tekemään elämän ja kuoleman valinnan, mutta hän pystyy siihenkin kuin Maria Stuart aikanaan ja laskee kiltisti, mutta ylpeänä päänsä mestauspölkylle voimatta kuitenkaan mitään sille, että suusta tulee nasevia ja murhaajaa yllyttäviä tikareita…,mutta vain pelastaakseen poikansa.

Terry oli ennen kuolemaansa tekemässä kirjaa New Yorkissa asuvista Skotlannin katolisista emigranteista ja kuvaajana hänellä oli Kevin, joka myös löytyy kotoaan henkitoreissa ja katoaa tuntemattomaan ambulanssiväen mukana. Vihdoinkin joku muukin kuin nopeaälyinen Paddy, alkaa tajuta, että nyt ollaan tekemisissä niin suuren pedon kanssa, että se on pyydystettävä ennen kuin peto saa sinut. Ja kukapa muu asettuu syötiksi kuin meidän antisankaritar Paddy.

Denise Minan niin Viimeinen hengenveto kuin kaksi aiempaa Paddy Meehan dekkaria sisältävät viisi elementtiä, joita ei aina välttämättä löydy muilta dekkaristeilta, eikä yhdeltäkään muulta kaikkia näitä: Ehdoton juonirakenne, joka pitää kiinni loppuun asti. Realistinen kuvaus, jossa ei olla kauniita, kohteliaita ja rikkaita, vaan rumia, rääväsuisia ja köyhiä. Uskonnollinen ristiriita: katolisuus contra muu ympäristö. Musta huumori, joka saa nauramaan, mutta ei vesitä kauhua. Kiinnostavin antisankari kautta aikojen: Paddy Meehan! Toki kuudenneksi voisi mainita skottilaisuuden, sillä se luo oman persoonallisen mausteensa tähän koko luomukseen, mutta ehkä se on jo mukana tuossa realistisuudessa – ainakin osittain.

Minan kirjojen kovia tekoja sopivasti pehmittää Trisha äidin hullu katolisuus, jolla on ihan oma koodikielensä ja se on äidin salakieli soppa, jota tarjoamalla hän voi viestittää aikuisille lapsilleen monenmoista. Vaikkapa, että Paddy on perheen musta enkeli, joka on pilannut koko katraan. Toki tämä polvirukoilija, joka on oudosti itse muuntumassa pappeja tappavaksi salaraivottareksi, Paddyn nasevan verbaalisuuden nujertamana onneksi kääntää mielensä säilyttäen näin sekä perheensä koossa, leskenarvonsa kuin myös välttyen itse joutumasta vankilaan. Sopan salakieli kuitenkin jatkuu. Ja kaiken keskellä ronski, raivoisa Paddy:


Veitsellä aseistautunut McBree oli käynyt Peten kimppuun. Kauhu muuttui yhtäkkiä raivoksi. Paddy tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi, hengitys syveni ja jokainen lihas keräsi happea valmiina räjähtämään. Tuntui siltä että hän voisi tuijottaa suoraan aurinkoon silmää räpäyttämättä. Hän etsisi vittupään käsiinsä ja hirttäisi tämän munista.


Hän oli kuuluisa siitä, että saattoi menettää malttinsa ja laukoa sopimattomia totuuksia.


Paddy painoi kasvot käsiinsä. ”Luoja, mä kuolen nälkään. Miten kellään voi olla nälkä tällaisella hetkellä."

En mitenkään voi olla nyt painottaen sanomatta, että mikäli haluatte karmivaa jännitystä, todella suorasukaista ja töykeää skottilaista käytöstä, erittäin vähän makuhermoja kutkuttavaa glasgowlaista ruokaa, paskamaista ilmastoa, mustaa huumoria ja ehdottomasti jotain uniikkia, astukaa Paddy Meehanin maailmaan ja löytäkää Denise Minan dekkarit. Paddy Meehan, lihava Paddy liian pienessä minihameessaan, laittaa miehille jauhot suuhun, syöksyy suoraan tuleen, toimii ennen kuin ajattelee ja syö koko ajan, mutta arvatkaapa mitä: Hän on todella rakastettava ihminen, jolla on suuri ja hellä sydän!


PS. Minä ainakin haluan Skotlantiin!

DENISE MINA 1966 -

Denise Mina on opiskellut lakia ja opettanut kriminologiaa Glasgown yliopistossa. Hän on isänsä työn takia muuttanut jatkuvasti asuen mm. Pariisissa, Haagissa, Lontoossa ja Bergenissä. Denise lopetti koulunkäynnin jo 16-vuotiaana ja  aloitti pätkätyöt työskennellen huonolla palkalla mm. lihatehtaalla ja tarjoilijana.

Saatuaan apurahan Denise käytti sen menestyskirjan kirjoittamiseen. Hän on kirjoittanut seitsemän kirjan lisäksi sarjakuvia, näytelmän sekä juttuja radioon ja televisioon. Yli jäävällä ajalla hän katselee leffoja ja toivoo vuorokauteen lisää tunteja, jotka suunittelee käyttävänsä lastensa kasvattamiseen ja nukkumiseen.

Viimeinen hengenveto (The Last Breath, LIKE 2010, suomennos Juha Ahokas) on kolmas osa toimittaja Patricia 'Paddy' Meehanista kertovasta sarjasta. Luvassa on siis vielä kaksi Paddy Meehan -kirjaa!

ES BLITZT EIN TROPFEN MORGENTAU IM STRAHL...

Es blitzt ein Tropfen Morgentau im Strahl des Sonnenlichts;
ein Tag kann eine Perle sein und ein Jahrhundert nichts.

Aamukasteen pisara auringon kilossa kimmeltää;
voi helmi olla päivä vain, vuossata sille häviää.

- Gottfried Keller -
suomennos 27.1.2010 Eve Rehn

ICH HAB´ NOCH EINEN KOFFER IN BERLIN BY MARLENE DIETRICH

Jetzt träumen wir von Berlin... Bitte, träume! http://www.youtube.com/watch?v=sKLt3n-Jy5w

ONNEA EVE UNIKKO!

Roihuavat syntymäpäiväonnittelut sinulle Eve Unikko! Sinä tiedät, mitä symboloivat lumikakkuni kaksi kynttilää: Sinun sitkeyttäsi, urheuttasi ja ylittämätöntä positiivisuuttasi. Toinen kynttilä on viime vuosi, jolloin otit niskalenkkiä vaikeasta sairaudestasi ja toinen kynttilä on tämä vuosi, jolloin sen lopullisesti selätät. (Hyvänen aika, en kai puhu painitermein...Reiman entinen laji, jota en kehtaa kenellekään edes mainostaa...hän käyttää minua harjoitteluunsa, kun alkaa muistella noita irvingmäisiä vuosiaan...miten tää nyt tälleen...)

Eve, ole valmis. Pyyhi hunaja kuonoltasi ja ojentaudu parhaan kykysi mukaan näyttääksesi valmiilta kaikkeen - myös Berliiniin.

♥:lla Leena, Reima, Olga ja Nalle Puh

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

Omistan tämän kirjaelämyksen ystävälleni Eve Rehnille, Roihuavalle Soihdulle, joka paremmin ja syvemmin kuin kukaan toinen, ymmärtää ja myös elämyskokee, miksi juuri Hurmion tyttäret oli vuoden 2009 kirjalistallani paras suomalainen kirja!

Katri Vala: ”Mitä on tämä sanoihin ja toisten runoihin ja romaaneihin vihkiytyminen, saman suuren yhteisen virran tunnustaminen ja tajuaminen? Kirousta vai siunausta?”


Ja minä vastaan taakse vuosikymmenten: Kati, se on taivas ja helvetti! Ja se on sitä etenkin nyt, kun olen kaksi vuorokautta elänyt runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara ’ihon alla’. Olen tanssinut kiihottavaa shimmyä, polttanut Klubi 7:ää, katsonut Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin, Olavi Paavolaisen kanssa olen kylpenyt alasti puutarhalammessa, olen kirjoittanut ’tulessa’, olen matkustanut Pariisiin kokemaan atmosfääriä, olen itämaisesti pukeutuneena tanssinut suitsukkeiden innoittamana haaremitanssia, olen pettänyt Tähtikeinun kirjoittajaa, olen kieltolaista viis nauttinut hurmaavaa madeiraa ja liian monta punssia, olen kirjoittanut ja saanut rakkauskirjeitä, olen kadehtinut ja ollut kadehdittu, sillä olen ollut sekä Kati (Katri Vala) kuin myös Keke (Elina Vaara), mutta ennen kaikkea olen saanut olla mukana Tulenkantajissa, suudella Waltarin kanssa ja elää ’20 –luku, jolle olisin kuulunut – oikeasti.

Ja kaikki tämä syy on Sadun! Tämä ihana nainen, Satu Koskimies on tehnyt minulle, teille, runon viemille kirjan Hurmion tyttäret (Tammi, 2009), jonka jälkeen hukkuu hurmioon ja minulle tämä vain syventää runon virtaa, sillä nyt täytyy löytää lisää suomalaisten runoilijoiden koottuja runoja…


Tehän muistatte, että aloin jokin aika sitten esitellä teille Katri Valan runoja ja sitten tein esittelyn myös Katrista itsestään. Tämä oli kuin kohtalon sormi, kun Hurmion tyttäret saapuivat luokseni.

Kirja alkaa tyttöjen kiihkeästä nuoruudesta, joka on fantasiaa täynnä. Tällöin he ovat vielä Karin (Kati) ja Kerttu (Keke). Heti ensi sivuilta tajusin, että myös Satu Koskimies on ollut siellä, siinä nuoruuden ihmemaassa, jossa luettiin Välskärin kertomuksia ja sitten tehtiin näyttämöverhot vanhoista lakanoista ja näyteltiin Välskäri. Siellä olin minäkin, mutta rooliani en enää muista. Satu ehkä muistaa omansa…Me kirjoitimme päiväkirjaa, kuviteltiin henkilöitä, aloitettiin ruutuviholle monet romaanit, mutta ennen kaikkea me olimme päättäneet: meistä tulee kirjailijoita. Kun Elina Vaara (Keke) kirjoitti ylioppilaaksi, hänellä kävi tuuri, sillä aiheena oli runous! Sama tapahtui minulle! Ja molemmat saimme tietysti laudaturit…., miten mahtoi olla Sadun laita? Saiko kirjoittaa runoudesta?

Satu Koskimies on kirjoittanut vahvan, eletyn tuntuisen romaanin runoilijoista Elina Vaara ja Katri Vala. Hän käytti metodia, jonka olen kohdannut ja josta olen erityisesti pitänyt Bo Carpelanin Axelissa ja Ernst Brunnerin Edithissä, eli kuvitellut tositietojen pohjalle maailman, joka on ollut mahdollista tapahtua. Antanut menneisyydelle äänen. Hän on ollut siellä, sillä kuulen aivan selvästi minulle tutumman Katin äänen kautta koko kirjan! Satu itse kertoo:

”Tulenkantajien hurmioitunut aika, 1920-luku, innosti minua eläytymään hetkiin, tapahtumiin ja tunteisiin, joiden tiedän tai kuvittelen olevan ajan runouden kasvumaata. Kuuntelin Katrin ja Elinan ajatusääntä, kyselin, mistä lähteistä runo syntyi ja puhkesi kukkaan, ja minkälaista tuolloin oli olla runoilija – etenkin jos hän oli nainen. Kuvittelin kuulevani, mitä he vastasivat. Heidän ajatuspuheensa avasi uusia ovia runoilijattarien salakamareihin.”

Kirjaa eläessä kuulin kolmannenkin äänen ja se oli Satu Koskimiehen ääni. Mikä eläytymiskyky! Tätä ei synny ilman kirjoittajan omaa paloa ja hurmiota! Pidin kirjassa kaikesta, mutta tällaisetkin lauseet jäivät mieleeni: ”Hulluus antoi meille viisuminsa. Meitä ei pidätetty yhdelläkään raja-asemalla.” Ja: ”Onhan meillä runoilijan rohkeutemme. Mainio kultainen kulkulupa, kun tarkemmin mietin.”

Kirjan kansi ja painoasu tukevat menneen maailman henkeä. Romaanin lukuihin jaottelu tapahtuu vuosilukuina, mutta aina mukana on myös naisrunoilijoidemme kulloisetkin nimet ja mikä tärkeintä, aina myös aikakauden hurmio, kuten vaikkapa alkaa 1924 ja nuorten taiteilijattariemme nimet ovat nyt Kati ja Keke, niin tunnelmiin vie: ” Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä jok’ ainoon lemmittynsä askelen.”

Satu jatkaa: ”Katri vala ja Elina Vaara kasvoivat lyyrikoiksi elämäniloiseksikin mainitun 20-luvun aikana. Kun 30-luku alkoi, Elina solmi jo toisen neljästä avioliitostaan, Katri ensimmäisen, ja ainoansa. Hurmion täyttämät unelmavuodet olivat ohitse. Edessä odottivat vielä aavistamattomina niin henkilökohtaisen elämän kuin Suomen ja Euroopan kohtalonvaiheet. Tulivat toiset ajat. Tuli talouslama. Tulivat sodat.


Mutta jäljelle jäivät runot.”

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on täydellinen kirja!

Ah!, nyt minun tuli niin outo olo ja tunnen, että onkin yö ja koristetupakka avaa kannaksella valkoisen teriönsä levittäen päihdyttävää tuoksuaan…laskeudun lammen veteen ja annan miljoonien tähtien suudella kuumaa alastomuuttani…olen hurmiossa.

PS. Sain tänään etiäisen, että Eve lukee tätä kirjaa juuri nyt!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Liisa

Viisi naista aamuruskossa

Pöydässä istui viisi erimielistä naista. Takana loputon määrä yhteistä historiaa aina hiekkalaatikkoleikeistä ensirakkauksien kautta avioliittojen ja erojenkin satamiin. Kaikilla oli takanaan erimittainen määrä koulutusta ja työuraa, nousua ja laskua. Kaikkien komeroissa kellastui ylioppilaslakki, yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat saaneet lapsen tai lapsia, kaikkien muistoissa loputon määrä keskusteluja punaviinillä ja kynttilöillä höystettynä. Kaikkien muistoissa oma itse kaksikymmentä vuotta, kaksikymmentä kiloa ja kaksikymmentä ryppyä sitten. Kaikkien muistoissa luja yksimielisyys suurissa linjoissa, samoin kuin satoja lujia yhteenottoja pikkuasioissa. Tänään, viileän valkoviinin ja kylmäsavustetun siian äärellä, en enää tiennyt, olimmeko viisi tosiystävää vaiko sama määrä toisilleen vieraita naisia, eri suuntiin kasvaneita. Hämärsi jo. Kynttilät syttykööt.


Naisen huokaus


Iines, muistatko, mitä kirjoitit vain kymmenen vuotta sitten, taisi olla jotenkin näin, laukoi Anna, aina liian hyvämuistinen: Jos on alle neljäkymmentävuotias on työnantajalle liian nuori, koska saattaa synnyttää lapsia, joiden myötä alkavat lukuisat poissaolot. Jos on yli neljäkymmentävuotias on liian vanha pystyäkseen täysipainoiseen työhön ja vain siitä vähän eteenpäin niin vaihdevuosien vaivatkin jo lähestyvät. Jos saa useampia lapsia, on toisten mielestä aina pois työstä jonkun lapsiin liittyvän syyn takia ja jos ei saa yhtäkään, on epäitsekäs, epänaisellinen hirviö. Jos on hankkinut koulutusta, on sitä silloin liikaa avoinna olevaan toimeen tai sitä on liikaa, koska miespuolinen esimies on käynyt vain peruskoulun. Jos ei ole koulutusta on tämäkin este työelämässä etenemiselle, jos kuuluu naissukupuoleen. Jos on yleisesti ottaen siedettävän näköinen, luullaan tyhmäksi. Jos ei ole minkään näköinen, on sekin paha, koska miehet haluavat koristella ympäristönsä viehättävillä, typerillä, passiivisilla naisilla…


Nielaisin nopeasti kulauksen viiniä vain aikoakseni sanoa…,kun Tuuli tokaisi: Ja sitten nousit seisomaan Strindbergiä ylväästi siteeraten ’avioliitto on instituutio, jossa kaksi vankia vahtii toisiaan ja koti on paikka, jossa kiusataan lapsia.' Päivi: Ja sinulla oli huikean pitkä, vaalea tukka, tuoksuit Lagerfeldille ja ylpeät silmäsi loivat ylimielisen, viileän katseen seurueen miesreppanoihin. Päivin kirkas nauru: Samaan hengenvetoon totesit, että miehet on tarkoitettu vain kertakäyttöön ja siihenkin soveltuvat vain valiot! Koko porukka repesi nauramaan, kunnes Eija muistutti yrittäen pidätellä nauruaan: Ja minun kanssani sinun piti istuksia yksityisessä vanhainkodissa nauraen muistelemassa kaiken maailman hölmöjä uroksia, joihin me emme tietenkään olleet langenneet.

Huokaisin syvään yhden lastentarhanopettajan, yhden lääkärin, yhden sihteerin ja yhden yksityisyrittäjän muistikuvien paineessa. Heidän silmissään olin kadotettu sielu, koska olin vaihtanut mielenkiintoisen työni kotiäidin tylsään ja palkattomaan orjatyöhön. Ehkä he yrittivät pelastaa minua, saada minut järkiini. Ehkä he olivat vajaa ilman minua. Ehkä he ansaitsivat kuulla sen, mikä oli tosi: Kukaan teistä ei voi tietää, millaista on ihan oikeasti rakastua vasta aikuisena naisena. Siinä yksi ura erikoiseläkkeineen päivineen ei paljon paina. Joskus on vain pakko uskaltaa hypätä. Teistä kahdella on kurja kulissiavioliitto ja kahdella työ, jota ette jaksaisi enää päivääkään. Minä elän täyttä elämää, vaikka en tarvitsekaan pitkää fysiikkaa miettiessäni viikon ruokalistaa enkä ruotsin deklinaatioita leipoessani pikkutyttöni kanssa hiekkakakkuja, sanoin minä, nykyinen kotiäiti ja kaadoin kaikkien lasiin lisää viiniä. Pimeys putosi. Sytytin lisää kynttilöitä.


Kotiäidin puolustuspuhe


Katsoin heitä, neljää hyvää ystävääni ja nousin juhlallisesti seisomaan. Jos olisimme saksalaisia ystävättäriä, aloitin minä, ei minun nyt tarvitsisi seisoa tässä kuin tuomiolla puolustamassa sitä, minkä pitäisi olla luonnollisinta maailmassa: oman pentunsa hoitamista.

Keski-Euroopassa oman lapsensa hoitamatta jättäminen on luonnotonta, meillä ilmeisesti se oudoista tuulensuunnista johtuen lienee luonnollisinta. Meillä on ansiokasta raahata omat lapset aamupimeällä vieraan nurkkiin ja mennä itse päiväkotiin perushuoltamaan sinne rahdattuja lapsia. Minun mielestäni jotenkin outoa, nurinkurista. Sanoisinko luonnonvastaista. Minä tein niin ensimmäisen lapseni kanssa ja näin, mitä se on kokonaisuutena hyvästäkin hoidosta riippumatta. Minä suon vapaan valinnan toivoen kuitenkin jokaisen muistavan jo lapsen tehdessään sitoutuvansa johonkin ainutlaatuiseen. Tämä ainutlaatuisuus saattaa pitää sisällään myös henkilökohtaista uhrausta lapsen elämän parhaaksi. Tosin tähän soveltuu aivan yhtä hyvin lapsen isä, ei sen aina tarvitse olla äiti, johon katseet kääntyvät, kun puhutaan lapsen parhaasta.

Ja toisekseen, minullakin on muisti. Muistan, kuinka eräs lastentarhanopettaja, eräs hyvä ystäväni, joka nyt istuu tässä pöydässä, sanoi, ettei ikinä veisi omaa lastaan päiväkotiin, lasten keräilykeskukseen. Ja ei sitten vienytkään. vaan palkkasi kotiapulaisen (varaa kun oli) ja meni itse töihin päiväkotiin. Sanoi myös, että päiväkotilasten vanhemmille on parempi jo mielenterveyden kannalta olla tietämättä millaista harjoittelija-ainesta niissä eri työllistämistukien varassa kiertää.


Muistan myös, kuinka eräs lääkäri kiivaasti totesi, että alle kolmivuotiaiden lasten päiväkotiosastot tulisi lastensuojelulailla kieltää, koska näissä säilötyillä lapsilla on runsaimmin niin ruumiillisia kuin henkisiä vaurioita myöhemmin. Siis laitostapauksia jo alta kouluikäisinä!

Muistan myös, että teillä kaikilla yhtä lukuun ottamatta on erittäin hyväpalkkaiset aviomiehet, joiden ansioiden turvin olette voineet seisoa mielipiteidenne takana. Ja tämä yksi, ei varakas, teki oman ratkaisunsa, eikä hankkinut yhtäkään lasta.


Muistan myös, kuinka minut hoiti koti-ihme Elli. Iloinen, vilkas, kotipullan tuoksuinen Elli, joka teki lapsuudestani oikean lapsuuden. Minua ei myöskään koskaan aamupimeällä raahattu tuuleen ja tuiskuun. Isäni sanoi, ettei koiranpentuakaan saa herättää kesken uniensa, miksi sitten ihmislapsen saisi. Minä sain nukkua pitkät aamut tai olla nukkumatta, ihan miten halutti. Suojattu, suloinen lapsuus!


Viisi naista aamuruskossa


Viini on loppu, tyhjiä pulloja on monta, salaatin loppu on vetistynyttä, siian ruodot odottavat pois viemistä. Yksi toisensa jälkeen kynttilät sammuvat ja ikkunoista tihkuu sisään varovainen aamunkoi. Nousen keittämään kahvia. Vahvaa, hyvää, tuoretta kahvia. Ilma täynnä outoja tunteita. Meidän ikäryppymme paljastuvassa aamuvalossa. Kaikki hyvän elämämme ylikilot. Heltymys. Viisi keski-ikäistä naista. Viisi hyvää ystävää. Tuuli pureskelee tutusti alahuultaan. Päivin rannerenkaiden kilahdus. Eija sytyttää savukkeen. Anna omissa ajatuksissaan rapsuttaa noutajaa, joka on kellistynyt hänen jalkoihinsa.


Tuoretta kahvia ja voisarvia rakkaat ystävät. Upea päivä tulossa. Ja kuunnelkaa lintuja: ne ovat hulluja keväästä. Tiedättekö mitä, me olemme hurjan nuoria. Olemme kuin ennen, oi niitä aikoja. jaksamme parantaa maailmaa ja toisiamme auringonnousuun. Tämä on elämän maku.


Suussa maku kahvia, viiniä, puhumista, valvomista, kyyneliäkin. Ilon ja surun makua. Huomenta elämä jälleen kerran. Huomenta rakkaat ystävät. Me viisi naista aamuruskossa.

- Leena Lumi -
kuva Claude Monet Auringonnousu (Impressionistit, Horst Keller, Kirjayhtymä 1979)

ONNEA SOOLOILIJA♥

Sooloilijan kiinnostava blogi Elämää ja elokuvaa täyttää tänään kaksi vuotta! Onnea♥

Tänään upeita kollaaseja, vaikuttavaa musiikkia ja tietenkin leffoja, leffoja.... http://sooloilija.blogspot.com/2010/01/tarinan-kuvittamista-musiikilla-diana.html

VILLIÄ VIOLETTIA VIIKKOA!

Postasin teille jokin aika sitten munakoisoreseptin ja lupasin palata aiheeseen. Tässä alkupaloja eli väri. Minusta munakoison väri on hurmaava. Se on violetti. Tumma violetti.

Olen aina halunnut pukeutua violettiin, mutta jotenkin ymmärtänyt, että ainakaan voimakas violetti ei ole blondin  väri. No, tänä talvena sitten olen siinä kuitenkin yltäpäältä, mutta aina mukana softia lilaa ja/tai pinkkiä.

Tämän päivän Keskisuomalaisessa toimittaja Eija Juutilainen kertoo mm. että violetti väriaine kasviksissa on nimeltään antosyaani, ja se on hyvin terveellistä ihmisille. Antosyaani vahvistaa sydäntä. Ja hän kertoo myös, että violetti väri kuvastaa usein kaipuuta tai synkkyyttä. Se on myös arvokas ja taianomainen väri, johon liittyy hieman mystiikkaa.

Violetti on viisauden väri, ja joidenkin tulkintojen mukaan myös rakkauden väri, luonnehtii Juutilainen.

Villiä Violettia Viikkoa♥

ALLUN AMERIKAN TÄTI ROSA

Allulla on nyt todella kiinnostava postaus Amerikan tädistään Rosasta http://allualasko.blogspot.com/2010/01/amerikan-tati.html  Rosa vasemmalla.

SCHAUMANIN LINNA - TEHTAANJOHTAJAN KOTI JYVÄSKYLÄSSÄ

Tutkija Maria Pecoraron kirja Schaumanin linna – Tehtaanjohtajan koti Jyväskylässä (Minerva 2009) kantaa todesti, mutta pieteetillä niitä menneen maailman tuulahduksia, joita helposti ei enää tavoita mistään, sillä poissa on niin linnan haltijaväki, sen palkolliset kuin tuon ajan tavat ja tyyli. Haikeina kosketamme vanhojen talojen seiniä ja ajattelemme: kunpa voisit kertoa. Pecoraro avaa tarinalippaan ja linnan seinät alkavat kertoa aikalaistarinaansa.


Ilman vuorineuvos Wilhem Schaumania ei olisi linnaakaan sillä ensin tämä yritteliäs pietarsaarelainen liikemies perusti Jyväskylän Lutakonniemeen vaneritehtaan, jota johtamaan palkattiin 1917 diplomi-insinööri Bruno Krook. Herra Krook on ehdottomasti Maria Pecoraron kirjan värikkäin persoona, sillä hän halusi erottua kaikin tavoin. Hän ei kaihtanut näyttämästä valtaansa ja ylemmyyttään muihin nähden, mutta toisaalta hän oli myös menestyvä toimitusjohtaja, jota tosin vähän pelättiinkin, mutta tarpeen tullen löytyi pilkettä Krookiltakin ja myös huulenheitto onnistui.


Krook valitsi linnansa suunnittelijaksi serkkunsa, arkkitehti Gunnar Achilles Wahlroosin. 1922 alkoi tehtaanjohtajalle nousta Touruniemeen koti, 2400 neliömetrin linna, jonka oli tarkoitus mahdollistaa sen aikainen säätyläisperheen elämä. Mallia haluttiin ottaa aristokraattien elämäntavasta, perhe-elämä haluttiin pitää muiden silmiltä ja juoruilta piilossa ja koti oli kaikin tavoin keino erottua muista yhteiskuntaluokista.

Opiskeluvuodet Saksan Karlsruhessa innoittivat Krookia barokkityyliin ja eittämättä kylpyläkaupunki Bad Homburgin barokkirakennukset jäivät hänelle ikimuistoisesti mieleen, sillä sinne hän palasi yhä uudelleen. Linnan alkaessa valmistua lähtivät Krook ja Wahlroos huonekalujen hankintamatkalle peräti Italiaan, sillä Krookin haluamia barokki- ja renessanssihuonekaluja ei hevin lähempää löytynyt. Herrainhuoneeseen ja sen vieressä sijaitsevaan tupakkahuoneeseen sovellettiin orientaalista sisustustyyliä. Hyvin tarkasti valikoitiin huoneiden pienesineet ja maalaukset, joiden tuli kertoa omistajansa runsaasta matkustelusta ja tottumuksesta suuren maailman elämään. Tätä ajatusta tukivat fossiiliharvinaisuudet, kiinalaiset maljakot, sulkakynät, hopeiset mustepullot, buddhaveistokset ja kartat.

Vaneritehtaanjohtaja Krookin perheen koti, Schaumanin linna oli pienessä Jyväskylässä valmistuessaan sensaatio ja edelläkävijä moderneine saniteetti- ja pesutiloineen, viinikellareineen ja ullakkokerrokseen rakennettuine täysmittaisine tenniskenttineen. Tilat jakautuivat ensimmäisen kerroksen edustustiloihin ja toisen kerroksen yksityispuoleen. Ajan hengen mukaisesti palvelusväkeä oli runsaasti, mutta palveluskunta ei saanut näkyä eikä kuulua. Tätä varten oli rakennettu erilliset kulkuväylät herrasväelle ja palkollisille. Linnan erikoisuutena olivat etenkin monet salakäytävät ja kattoratsastaja, torni, jossa Bruno Krook todellakin sai tuntea olevansa kaiken yläpuolella.

Olen aina pitänyt tutkijoiden kirjoista, sillä heillä on kyky selkeyteen, joka vapauttaa mielikuvituksen liitoa. Minäkin luin kirjaa kuin seikkailukertomusta. Maria Pecoraro on tuonut kirjassaan viehättävästi ja monipuolisesti esille paitsi Schaumanin linnaa asuttaneet perheet, myös linnaa ympäröivää muuta elämää ja Jyväskylää. Mukaan on saatu niin omistajaperheiden, muidenkin kuin Krookin perheen, koirat, hevoset, tärkeät linnan vieraat aina kuninkaallisia myöten, kuten myös linnan lasten elämää ja tarinoita palvelusväestä ja tehtaalaisista. Puutarhalta kerrotaan kaikki viljeltävät aina tuon ajan harvinaisuuksista viinirypäleistä alkaen ja keittiön puolelta valotetaan emännän herkkujen saloja. Ja koska tutkijan kirjasta on kysymys on viitteitä runsaasti ja ne ovat tarkkoja. Maria Pecoraro mainitsee kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen ryhtyneen tukemaan kirjan kustantamista ja täten mekin pääsemme nauttimaan linnaa asuttaneiden säätyläisperheiden iloista ja suruista, juhlista ja arjesta.

Kuvat ovat pieniä mustavalkokuvia ja sopivat hyvin vahvistaen ajankuvaa. Aikalaismuisteloissa löytyy ja koko Suomen kansan historia peilautuu dramaattisesti linnan muuttuvaan elämään sotavuosina ja myös sotaa seuranneina aikoina, jolloin demokratian tuulet alkoivat puhaltaa eikä pidetty niin tärkeänä eristäytyä ympäröivästä muusta yhteiskunnasta. Luokkayhteiskunnan muurit kaatuivat ryskyen ja linna asukkaineen koki suurta muutosta. Jännittävät salakäytävät katosivat, palveluskuntaa vähennettiin ja Schaumanin linna muodostui kiinteäksi osaksi pienen Jyväskylän elämää, sen menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta.

Viivähdämme kuitenkin vielä talvessa 1925. Eräänä lauantai-iltana koko kaupungin sivistyneistö juhli kaupungintalolla. Vieraat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja odotukset illan suhteen olivat korkealla. Yhtäkkiä koko sali pimeni. Ylimääräisiin toimiinsa ärsyyntynyt kaupungintalon vahtimestari kantoi saliin kynttilöitä, mutta ei malttanut olla kysymättä: ”Onkos täällä Schaumanin herroja?” Schaumanin vaneritehdas oli nimittäin tehnyt kymmenen vuoden sopimuksen kaupungin kanssa sähkövoiman toimittamisesta kaupungille. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta kolme tuolia vapautui vaivihkaa insinöörien Krookin, Alfthanin ja Rinteen pinkoessa harmistuneina kaupungin sähkölaitokselle. Juhlatamineet naulaan, haalarit päälle ja kattilahuoneeseen töihin. Toiminnan miehiä nuo herrat insinöörit!

On uudenvuoden aatto ja linna on valaistu niin, että isot ikkunat tarjoavat loistoaan talven pimeään yltäkylläisesti. Daamit tanssivat pitkissä yli kyynärtaipeen yltävät juhlahansikkaat käsissään, sikari ja parfyymi sekoittuvat toisiinsa, kynttilät lepattavat, herrat vievät daamejaan viimeiseen valssiin. Taas kerran on vuosi vaihtunut ja on uuden alku. Tarinat vaihtuvat toisiin…linna sulkeutuu, laajalla pihalla ja puutarhassa kuiskausten kujien puut vaikenevat. Kynttilät sammuvat.

RITALLE A.D. 2010: MIÉNTEME BIEN BY CONCHA BUIKA

http://www.youtube.com/watch?v=FnytJEXow6w

LA FALSA MONEDA BY CONCHA BUIKA

http://www.youtube.com/watch?v=OuIcWxTPlR4&feature=related

LUMI CAVAZOS

LUMI

Kodin Kuvalehdessä no 2 on viehättävä Mari Karttusen juttu Lumi, mikä ihana syy lähteä ulos! Siinä on lumilyhtyjen tekoa, lumilinnassa nukkumista, lumikiteen syntyä, luistelua, lumisanastoa ja sitten pieni tietoisku nimistä. Tämä kiinnostaa nyt, sillä harkinnassa on vaihtaa sukunimeni virallisesti Lumeksi (Lumiksi). Huomasittehan!: tulee pieni taivutusongelma, sillä vaikka kuinka tiedämme, miten se on oikein kieliopillisesti, niin siltikin, moni haluaa taivuttaa nimen ainesanana, josta seuraa...monenmoista;-) Vaikka Lunta tupaan!

Ja tiesitkö, että sadun Lumikki on eglanniksi Snow White ja viroksi Lumivalge! Viron kielessä on sitä jotakin...

Suomessa on annettu sekä miehiä että naisia koskien vuodesta 1899 lähtien

Lumi -nimi 1 254 henkeä
Pyry -nimi 2 628 henkeä
Tuisku -nimi 227 henkeä ja
Rae -nimen on saanut 89.
Lisäksi viime vuonna yksi lapsi on saanut nimen Jää.

Odottaessani iltatähteäni, oli pojalle varattu Pyry ja tytölle Meri. Kynttilänpäivänä 1987 tyttäremme sai sitten nimensä, josta haltijatarkummi oli kirjoittanut lahja-albumin etusivulle nimestä täysin tietämättömänä meriaiheisen runon. Meri on lumoavinta mitä tiedän, mutta heti sen jälkeen tuleekin jo Lumi...

Valkeaa, puuterilumista viikonloppua teille kaikille!
(Klikkaa kuva suuremmaksi, jos haluat nähdä pikku-Dinan, todellisen lumipalleron nutussaan.)

Broileria ja kasviksia helposti wokissa

450 g hunajamarinoituja broilerinsuikaleita

öljyä
3 valkosipulin kynttä
500 g pakastewokkivihanneksia ( voi valita mikä maistuu, meillä se on nyt Wok Thai)
n. 6-7 dl appelsiini- tai mandrariinitäystuoremehua
1-2 rkl perunajauhoa
loraus kantarellifondia
160 g wokkinuudeleita


Kuumenna öljy wokkipannussa. Paista broilerinsuikaleet kypsäksi. Nosta ne syrjään. Kuumenna pannulla öljy, valkosipulihakkelus ja wokkivihannekset. Paista kunnes neste on haihtunut pannulta. Kumoa joukkoon broilerit. Sekoita kulhossa appelsiinimehu ja perunajauho. Lisää neste wokkiin ja kuumenna sekoitellen. Pilko joukkoon wokkinuudelit ja sekoita. Jos tarvitsee lisää nestettä, laita appelsiinimehua tarpeen mukaan. Hämmennä varovasti silloin tällöin. Lisää fondi. Ruoka on valmista kun nuudelit ovat sopivan pehmeät.


Erinomainen ruoka viikonloppuun, jolloin muutakin ohjelmaa kuin laittaa yhdessä ruokaa ’pitkällä kaavalla’. Tästä syö toiseenkin kertaan ja herkullista myös lämmitettynä.


Guten Appetit!

Leena Lumi

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…

Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:


Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!


Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.


Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.


Minua vapisuttaa. Kun  elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.

Pane minua, pane. Satuta vähän.


Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?


Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.


Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”

Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.

Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.


Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.

Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?


Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.

Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Tämä on kolmas kerta, kun sen teidän tieten teen. Te tiedätte ne kaksi muuta. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat suuret kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi.

Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Laura/Lukuisa  Susa, Lumiomena, Jaana, Satun luetut, Anki, Sanna ja Norkku 

KUINKA ÄKÄPUSSI KESYTETÄÄN

Voi, miten nautinkaan, kun osuin heti aamusta lukemaan Pihlajattaren blogista http://happamiasanoikettu.blogspot.com/2010/01/anni-polvan-akapussit.html  Anni Polvan äkäpussit postausta. Pihlajatar oli hauskasti löytänyt polvalaisen maailman ytimen, jossa tyttö/nainen pistää todella pojalle/miehelle kampoihin ja täysipainoisesti ottelee myös miehen 'asein' eli on vähintäin uimamaisteri eikä missään vaiheessa näytä urokselle heikkouttaan. Entisenä poikatyttönä muistan polvalaisen tartunnan: piti kiivetä puuhun ylimmäksi, hypätä suksilla poikien kanssa hyppyristä, sukeltaa syvimmälle, uida pisimmälle, olla vakoojaleikin pomo, uskaltaa juosta läpi härkälaitumen...menin jopa niin pitkälle, että löin ponin selässä ylväästi istuen erästä ihailevaa kosijaa ratsupiiskalla kasvoihin. Nyt kaduttaa, miten tuhma olin! Onneksi tuli sitten Waltari ja muutti minut egyptiläiseksi viettelijättäreksi...

Olen aivan unohtanut kertoa, että Richard Burtonin charmi puree meikäläiseen kauheasti. Myös Elizabeth Taylor on tehnyt loistavia rooleja. Kuinka äkäpussi kesytetään on yksi heidän yhteistyönsä helmiä, mutta on niitä muitakin...Yritin löytää tähän pariskunnasta äkäpussimaisen kuvan, mutta kun näin tämän hellän ja harmonisen, en voinut pidättäytyä.
http://video.aol.co.uk/video-detail/elizabeth-taylor-the-woman-like-a-wildcat/2832176944

FRAUEN, DIE LESEN SIND GEFÄHRLICH...

ssssssssssssssssssssshhhhhhhhhhhhhhh...ich lese jetzt für euch...

TYYTYMÄTTÖMYYDELLÄÄN HÄN HALLITSI MINUA, VAIKKA...

Tyytymättömyydellään hän hallitsi minua, vaikka en sitä ymmärtänyt. Hän oli älynnyt jo lapsena tuon katkeran lain, jota useimmat naisista eivät tajua koskaan, sillä ketään miestä ei milloinkaan ole hallittu tyydytyksellä. Vain tydyttämättömyys paisuttaa luullakseni intohimon kohtalokkaaksi.

Tutustuimme toisiimme ja pohja putosi hänen altaan. Hän oli hyvin kylmäverinen, hyvin koskematon. Hän oli kuin suolainen lähde, joka koskaan tyydyttämättä tekee juojansa janon vain tulisemmaksi. Join pettävän maljan tietämättä mitä tein. Milloin oikeastaan tiedämme mitä todellisuudessa teemme.

Kuuma tuli läikähti taas sydämeeni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruusuja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.

Oli kuin tulinen sulka olisi hivellyt ruumistani hänen kätensä hipoessa käsivarttani. Mutta tuskani oli suloinen.

Sitten hän oli sylissäni. Suutelimme ja hyväilimme toisiamme kuin janoon nääntyneet. Suutelimme niin, että minusta tuntui kuin lieskat olisivat puhkaiseet taloni katon ja leimunneet taivaaseen asti.

Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.

Värisen jälleen hänen kätensä kosketusta niin kuin joskus äärettömän kauan sitten. Tyydyttämätön, nälkäinen värähdys saavuttamattoman edessä, - en ikävöi häntä, ikävöin entistä itseäni.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Henri Toulouse-Lautrec, Sukkia pukeva nainen (Impressionistit, Horst Keller, Kirjayhtymä 1979)

LEENA LUMI KIRJAELÄMYKSIÄ 2009

Löydät haluamasi kirjan arvostelun kirjoittamalla hakukoneeseen kirjan nimen.


SAMARKAND
PEKKA TÖPÖHÄNTÄ
IN THE FRAME HELEN MIRREN
VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS
TAHTO TAHTOJEN
VEDEN LUMO
UNEN KELLUVA SILTA
PORTOBELLON NOITA
EUROOPPALAINEN
VAARALLISTA KOKEA
MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME RAKKAUDESTA
VEREN SOKERI
CAMILLE CLAUDEL
MUISTOJEN HUONEET
EDITH
LAULUT JOITA LAULOIMME
IHMISEN TAHRA
KUNNES VIHASI ASETTUU
MRS. DALLOWAY
AXEL
VIIDES LAPSI
TOSCANAN AURINGON ALLA
HOPEAHÄÄT
TIIMALASI
ENNEN SARASTUSTA
MAAN LAULU
VIIMEINEN TSAARI
ANNA VIRUBOVA – KEISARINNAN HOVINEITI
PIHASTA METSÄÄN
BERLIININ POPPELIT
AKVAVIITTI
NANCY
SATTUMUKSIA BROOKLYNISSÄ
PIMPIT
KERRON SINULLE YSTÄVYYDESTÄ
IHANAT KÄRHÖT
REVOLUTIONARY ROAD
KAIKKI MITÄ RAKASTIN
PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA
SOPRANOS KEITTIÖSSÄ
ERAKKORAVUT
HARRIET KROHNIN MURHA
KRYPTA
KADONNUT ON VAIN UNTA
MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA
ONNI
VALOA JA VARJOA
HYLYNRYÖSTÄJÄ
MALJA SINULLE
PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ
EROOTTISET RUNOT
UNELMIEN HUVIMAJAT
LOL. V. STEININ ELÄMÄ
TUSKA
KIRJOITAN
KAUNEIMMAT KLASSIKOT
VINTAGEA
KISSA JOKA EI KUOLLUT
JUOKSIJA
MAAILMAN IHANIN TYTTÖ
SUDEN HETKI
RUUSUJA ÄIDILLE
KAPTEENIN LAULUT
HUHTIKUUN NOITA
LUMOUS: AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ
MARILYN MONROEN MONTA ELÄMÄÄ
K18
UNELMIEN KESÄKOTI
VIHREÄT NIITYT
IRLANTILAINEN AAMIAINEN
IURIMA ULTIMA
HÄPEÄNAAMIO
MALJA SINULLE
VARJOMADONNA
KUVANVEISTÄJÄ
INGRID: INGRID BERGMANIN ELÄMÄ
NELJÄS TEKIJÄ
LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA
WINTERIN VIIMEINEN TALVI
RANNALLA
LAUANTAI
KERRON SINULLE RAKKAUDESTA
LOHDUTTAJA
YÖMYRSKY
SOVITUS
HÄMÄRÄN HETKI
LESKI VUODEN VERRAN
HURMION TYTTÄRET
SISUSTA TILDAN TAPAAN
HENKIVARTIJA
SELLO&PALLO
VIIRU KATEISSA
KARJALAINEN KEITTOKIRJA
SYDÄNFILMI
KIRJAN KANSA
KUU HUONEESSA
MEREN JA IKÄVÄN KIERTOLAISET
OMENANSIEMENTEN MAKU
SEITSEMÄN VELJESTÄ
BEULAHIN KUKKULALLA
NAARAS
BUNNY MUNRON KUOLEMA
NOJOUD, 10 VUOTTA, ERONNUT
ELÄLÖÖN PEKKA TÖPÖHÄNTÄ
TRIPTYYKKI
LUMOUS
PYSÄHDY - OLET JO PERILLÄ
ENSILUMI
SATEENKAAREN TAA
PIENET SUURET SUOMALAISET
UNOHTUMATON ANSA IKONEN
TORSTAINA NÄHDÄÄN, SINTTU
HIENO HYPPY, SINTTU
112 RUUTUIKKUNAA
WILLA SUKKA
ISÄN KASVATUSOPPI
MATALA MAA
SYDÄNELÄIN
KRISTALLIYÖ
IHMINEN ON ISO FASAANI
VANHAN KARTANON PAT
NUORALLATANSSIJA
SATU KUKKAMERI JA LUMEN IHME
KAMMIO
KOIRAN UUSI KOTILÄÄKÄRI
MUISTO TYTTÄRESTÄNI
SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU
ELÄINTEN JOULU
KYLÄTONTUN JOULULINNUT
JOULUPUU ON RAKENNETTU

kuva Auguste Renoir, Lukeva nainen (Impressionisti, Horst Keller, Kirjayhtymä 1979)

HUONE

Prologi


Ruusu tihkui verenpunaa. Se oli uhkea, uhmakas ja loistossaan miltei pelottava. Ruusu seisoi kalpeassa lasimaljassa Maxin jugendpiirongin kulmalla. Se näytti yksinäiseltäkin, mutta ehdottomasti loistokkaalta, ikään kuin klassisen draaman pääkulissilta. Yhä se tihkutteli veripunaansa laskevassa iltahämyssä. Pisara toisensa jälkeen putosi vanhalle puupinnalle. Synnin pisara, sovituksen pisara, rakkauden pisara.


Verta oli kaikkialla. Lattialla, vuoteella, mustassa funkkistuolissa, valkoisissa ikkunaverhoissa. Runsaiten kuitenkin vuoteen yläpäädyssä, Maxin tyynyllä, Maxin pään kohdalla, silmissä, hiuksissa, huulilla, ohimoilla. Veri oli Maxin pää ja Maxin pää oli veri.


Levollisena lepäsi vuoteella ruumiin lisäksi työnsä suorittanut paperiveitsi. Kallisarvoinen, kerran kaiverruksin varustettuna lahjoitettu, nyt muuhun käyttöön otettunakin tehtävästään selvinnyt.


Huone


Huone oli lämpöisesti intellektuelli. Älykäs sekoitus italialaista funkkista, suomalaista talonpoikaiskalustoa, jugendia ja vielä jotain aivan vain haltijansa persoonasta. Tinkimätöntä, sinisilmäistä lämpöä, uskoa huomiseen. Sellainen oli Max ollut. Huone muisti hänet hyvin vuosien takaa, myös viime kuukausilta ja nyt tältä hetkeltä. Sänky piti hellästi viimesyleilyssään häntä, jolle tämä huhtikuun lempeästi tihkuva hämärä oli viimeinen.




Konjakki lämmitti mukavasti. Se valui kuin kuuma kosketus pitkin ruumista aina sieluun asti. Konjakki kirkasti huhtikuista maisemaa nyt ja vuosi taaksepäin. Se antoi Lenalle rohkeuden avata sielusilmät katselemaan huhtikuuta nyt ja silloin ja jotain siinä välissä.

Juna kulki mukavasti. Niin ne aina tekevät. Ovat rytmillisiä ja pakottavat mukaan omaan rauhoittavaan menoonsa. Aina menoon. Aina pois jostakin. Jonnekin. Lena katseli maisemia, tuttua Saksaa, jo täydessä keväässään ohivilistävää. Junat huusivat värisyttävää huutoaan kohdatessaan ja asemilla ja tullessaan tunneleihin. Pitkiin, mustiin tunneleihin, maan kohtuun. Niin kuin miehen sukuelin naisen sisälle, kosteaan, nälkäiseen syvyyteen. Lena muisteli Freudia ja ikuista, melankolista, mutta koskaan päättymätöntä rakkauttaan yössä huutaviin juniin, suurten kaupunkien valtimoina sykkiviin rautatieasemiin, junien rauhoittavaan rytmiin. Lena tarvitsi nyt tämän matkan, nämä kaikki taaksejäävät kiskokilometrit, pelkän menolipun ja tunteen kiskojen loputtomasta jatkuvuudesta. Lena tarvitsi myös toisen konjakin. Ei enää muistaakseen, vaan unohtaakseen.


Humalan helpotus unohtaa veri, tuska, Maxin viimeiset sanat: Lena, ikuisesti ainoani. Ei, Lena halusi myös muistaa,halusi muistaa toisen huhtikuun ja miten silloin oli Lena ja Max, Max ja Lena. Ikuisesti. Erottamattomasti. Lena sulki silmänsä ja junanpyörät kuiskivat: Lenamax, ikuisesti, Maxlena…

Misty


Huone oli tupakansavuinen, viinihuuruinen, puheista ja hämärästä humiseva, usvainen. Se oli Misty. Se kappale, jota orkesteri soitti. Pianon helähtäessä ensitahdeissa Lena laski katseensa lasissaan olevaan konjakkiin, nosti lasin huulilleen ja avasi silmänsä värähtäen nautinnosta, jonka pianon hopeiset, metalliset, pehmeän kovat helähdykset synnyttivät. Silmissä näkyi usvaa ja katse. Se katse ei ollut tyly eikä lämmin. Se ei ollut tanssiinkutsu. Se oli valinta. Lenan vihreät silmät avautuivat sielun pohjiin paljastaen: minä en ole se, jonka näet. Mutta paljastus oli turha. Miehen keltainen leijonankatse näki hänet heti toiseksi. Hetinäkeminen ja hetinähdyksitullut. Sekin oli merkki. Läpi kerrosten alastomaksi riisuva.


Jossain soi Misty. Jossain katse kohtaa katseen. Jossain nainen ja mies lähtevät sanaakaan sanomatta ulos huhtikuun iltaan. Kaduilla vielä lumen sohjoa, huhtikuun hämmästyttävän hämärän valoa. Rinnakkaisia askeleita jostakin johonkin. Heti itsetietoisia askeleita. Heti läheisiä askeleita. He olivat tunteneet toisensa aina. Jo syntymästään he olivat alkaneet etsiä tietä toisiinsa. Lena tunsi niin paljon, ettei sanaakaan lentänyt huulilta. Vain vihreissä silmissä lopullinen varmuus. Ensimmäinen huulten yhdyntä oli enemmän kuin suudelma sohjoisella kadulla. Se oli ikisuudelma, pehmeissä hermopäissään kaikkien aikojen kaikki suudelmat. Katse ei milloinkaan kadottanut katsetta, eikä huhtikuun valo ollut koskaan ollut samanlainen: usvan kulissi vain heille kahdelle.


Huone muisti paljon. Kaiken alusta alkaen. Aina ensimmäisestä yöstä saakka. Sinä huhtikuun yönä ovesta astui sisään yksi olento, Lenamax, Maxlena. He olivat kumman vaitonaisia, ei sanaakaan kuulunut huoneen hämyssä, ei salattuja kuiskauksia, ei lemmenvaloja. He riisuivat toisensa, laskeutuivat vuoteelle ja mies vain työntyi naiseen. Melkein liikkumaton rakastelupatsas vanhalla, ranskalaisella maalaisvuoteella. Huulet huulissa, katse katseessa, he toisissaan ja sitten kamppailu hukkumista vastaan. Ja tappio, käänteisyydessään naisen autuaallinen tajuttomuus. Hiljaisuus. Vähitellen miehen naista lempeästi herättelevä, eestakaisin iholla souteleva käsi. Kuin kevyt kesätuuli iholla. Nainen pudotti ensimmäiset sanat huoneen äänettömään koskemattomuuteen: ikuisesti minun. Huone oli hieman kyyninen ja ajatteli noita sanoja lausutun ennenkin ranskalaisilla vuoteilla hyvän rakastelun jälkeen, mutta jokin naisen äänenvärissä sinetöi lopullisuuden. Ja sitten kaikki alkoi uudelleen.

Max oli kova ja pehmeä. Hän nauroi valkoiset hampaat välkkyen, hän unohti koskaan olleensa väsynyt kaikkeen ja nainen hänen allaan ja päällään vastasi juuri oikeilla vastauksilla, kovasti, kylmästi, kuumasti, vakavasti, ilakoiden, kunnes ilmaa halkoi kuin tiiran huuto sen puolustaessa pesäkiveään. Se huuto oli tuskaa ja riemua, se oli alkukantaista eläintä ja hurmioitunutta naista. Sitä huutoa hunnutti pedollinen raivo, joka myrskynä laantui poukamaansa levon saaneena.

Huone muisti, miten he nukkuivat sylikkäin ja alastomina. Niin he nukkuivat monta kuukautta. He myös rakastelivat monta kuukautta. Toisinaan he vain puhuivat läpi yön aina aamuhämäriin, toisinaan kuuntelivat levyltä pehmeää jazzia.


Usein vain olivat vaiti, toisiaan katsellen, pehmeästi koskettaen. Lena luki kaikki Maxin kirjat. Hesset alleviivaten ja usein hän luki Maxille ääneen tarkentamiaan kohtia. Heillä oli yhdessä ilmeisen viihtyisää, eivät tarvinneet muuta. Vain tämän huoneen ja toisensa. Se oli kaikki. Huone piteli heitä turvahuomassaan tarjoten suojateilleen kiihkon ja rauhan sylin. Huoneen peiliin oli piirtynyt Lenan alaston vartalo, mutta myös monta kuumaa syleilyä, jotka peili päätti huomaavaisesti säilyttää omana tietonaan, kuten sitten sen kaiken muunkin…


Tammikuu


Huone muisti, miten kaikki alkoi muuttua. Se tapahtui tammikuussa. Max odotteli Lenaa. Tammikuun kalpea aurinko värjötteli horisontissa. Max oli sytyttänyt kynttilän ja kaatanut laseihin punaista viiniä. Pöydällä oli myös juustoa, hedelmiä, patonkia. Max odotti ja Lena tuli. Mutta millainen Lena? Epäluuloinen, katkera, syyttelevä. Maxista tuli petturi. Kerran hänet oli nähty elokuvissa jonkun punapään kanssa ja kerran hän oli kertonut rakastaneensa erästä lähistön rouvaa nuoruudessaan. Miksi et odottanut minua? Miksi et vihkinyt itseäsi minulle jo ennen kuin olimmekaan? Näin kyseli ja huusi Lena. Suloinen, pehmeä, rakastunut Lena vihan vääristämin kasvoin, katkeruuden juonteet suupielillään. Ja itse eniten kärsien.

Aluksi Max nauroi koko asialle ja pani kaiken jonkun kateellisen juoruilijan syyksi. Myöhempinä kertoina hän selitteli tarkoin jokaisen menemisensä, ketä oli tavannut ja milloin. Mutta kaikki jatkui ja paisui vain pahemmaksi. Lena alkoi haistaa heidän vuoteestaan muiden naisten hajuja. Tuoreita rakastelun tuoksuja. Hän löysi huulipunan jälkiä Maxin hammasharjasta. Lopulta Max tajusi. Hän yritti vakavasti keskustella, vakuutti loputtomasti rakkauttaan, pyysi Lenaa lähtemään yhdessä jonkun asiantuntijan luokse. Mikään ei auttanut ja pian entinen lemmenpesä oli täydellinen helvetti ja rakkauden sortumisen kulissi. Lena oli särkynyt jo ajat sitten. Liian suuri rakkaus oli hänelle liikaa. Maxkin mureni nopeasti. Lenan heitellessä olemattomien syytösten tikareitaan Max ei enää jaksanut väistellä, hän vain istui ja itki tai istui ja tuijotti tyhjin silmin. Huone halusi hävitä pois, viedä suojaan kaikki rakkaat, kauniit osansa, mutta sitä onnea sille ei suotu, sillä myös viimeinen näytös tarvitsi kulissit. Siis: huone pysyköön.

Ruusu oli hyvin tuore. Siinä oli kimmeltävä kastepisara terälehdellä. Max katseli ikkunasta huhtikuuta ja hengitti kevättä sisäänsä. Raikas huhtikuun humala antoi valheellisen rauhan kuvan, piilotti painajaisen yön varjoihin. Max ajatteli Lenaa ja mennyttä vuotta. Kaiken alkua ja nyt loppua. Sillä kaiken täytyi loppua. He olivat olleet toisilleen kohtalon hirveä erehdys, elämän julman leikin narreja. Max rakasti vain Lenaa, mutta tajusi, että Lena rakasti häntä jotenkin liian paljon. Hän oli Lenan keuhkot, joilla nainen hengitti. Jokainen hetki ilman Maxia oli Lenalle piina ja helvetti. Lena tarvitsi jotain tavallisempaa, jotain johon hiukan kyllästyäkin. Kerran Lena olikin aamuyön tunteina itkenyt polvillaan maassa: Jumalani, anna tämän loppua, anna minun edes kyllästyä.


Mutta mikään ei loppunut Lenalle. Max oli kaikki. Mikään muu ei ollut mitään, ei ollut olemassakaan. Mutta kun elämä ei ole sellaista. Vain romaaneissa on huone, sänky, kynttilöitä, musiikkia, kirjoja, rakastelua, keskustelua loputtomiin. Loputonta kahdenkeskisen elämisen mahdollisuutta. Vain romaaneissa ei tarvitse mennä töihin, eikä tavata muita ihmisiä, eikä maksaa laskuja. Vain saduissa prinssi saa prinsessansa. Voi pieni, oma Lenani, anna minulle anteeksi, että tulin kohdallesi. Anna anteeksi, että olen.


Askeleet kuiskaavat portaissa. Ne ovat tutut, ne ovat hänen. He odottavat. Max ja huone. Lena astuu sisään kauniina, kalpeana ja huhtikuun raikkaana. Hän heittää huivinsa huolettomasti tuolin karmille, riisuu jalkineensa ja suutelee Maxia viileän lämpöisin huulin. Sitten Max aloittaa. Koko huone pidättelee hengitystään. Ruusu maljassa on hyvin liikkumaton. Max puhuu lempeästi, mutta päättäväisesti. Hänen äänessään soi piano. Kirkkaat, kovat, pehmeät helähtelyt lopullisuutta heijastaen. Lena ei katso enää Maxia. Hän näyttää kauniilta patsaalta, jonka vihreä katse on suunnattu jonnekin ikkunasta ulos, ohitse ruusun, ohitse miehen sanojen. Mies puhuu loputtomasti, kunnes Lenan lävistää tajunta. Hän katsoo Maxia, omaa miestään, joka loppuun ajettuna istuu vuoteellaan viskoen ilman täyteen mielettömiä sanoja. Lena tietää ja tajuaa, että Max on aivan oikeassa kaikessa, paitsi on unohtanut: Lenalla ei ole elämää ilman Maxia.

Hiljaa Lena hivuttaa käteensä paperiveitsen, johon on kaiverrettu: Lenalta Maxille. Hän lähestyy miestä helposti, kauniisti, läheisesti hymyillen. Hän iskee Maxia loputtomasti, loputtomasti, hellästi, huohottaen, kuiskien: sinä olet minun - täältä ikuiseen. Hyvin pian veri ja Maxin liikkumaton ruumis sinetöivät tämän valan. Hiljainen huone katselee mykkänä, miten Lena siistii itsensä verestä ja katoaa portaisiin askeleet kuiskien epätoivon voitonriemua.


Epilogi


Lenan juna jatkoi kulkuaan yössä. Kiskot laukkoivat tuhansia kilometrejä eikä mikään asema ollut pysähdys, rauha. Suurkaupunkien tyhjiltä kaduilta nainen turhaan etsi Maxia, ainoaa kotiaan. Maailman syli oli tyhjä pimeys.


Se oli monta syliä vailla tuttuuden suomaa rauhaa rakkaudessa. Lenan loputon raskas rakkausakti oli matkustaa etsimässä jo kauan menetettyä sitä koskaan saavuttamatta, kunnes hän vuosien jälkeen sai sairauden armon lakata ymmärtämästä.


Huone muistaa paljon ja haluaa paljon unohtaa. Muuten huone on entisellään: jugendlipasto, ranskalainen maalaisvuode, italialaiset funkkistuolit, seinä täynnä kirjoja ja ruusu. Ruusu, joka ei enää ole uhkea, uhmakas eikä loistossaan pelottava. Se on kuivunut, rypistynyt ja käpristynyt piilottaen ryppyihinsä kaiken, mitä sille kerran roiskui, mitä siitä tihkui. Siinä on hyvä kuivuneen kukan tuoksu. Sellainen vanhanaikainen ja viaton, elämää ymmärtävä ja anteeksiantava. Lohdullinen. Ruusuihoa peittää armelias unohduksen pöly.

- Leena Lumi -
kuva Henri De Toulouse-Lautrec Alaston nainen peilin edessä (Impressionistit, Kirjayhtymä, 1979)