Vuonna ’98 matkasin äitini lahjomana vihdoinkin hänen ja rakkaan, edesmenneen Hilma-mammani syntysijoille Valkjärvelle. Uin Valkjärvessä, jossa isoäitini suku oli uinut jo satoja vuosia. Uinti oli kuin kaste ja uni: Silmissäni vilkkuivat mammani ruskettuneet, paljaat pikkutytön jalat, aurinko oli vaalentanut hänen tukkansa hunajaksi, mammani kosketti paljasta ihoani vuotten lävitse. Olin yhtä, olin karjalainen, olin juurillani.
Äitini kotitalossa kohtasimme venäläisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, jossa samppanjaa ja mansikoita ei säästelty. Toki kohtasimme myös slaavilaisen piittaamattomuuden, jossa rakennukset repsottivat, isot, raavaat miehet makoilivat suvinurmella, kun kypsä vilja suorastaan huusi tulla korjatuksi ja ihan kaikki oli vähän miten sattui. Se sitten otti satakuntalaiselle luonnolle, mutta onneksi oli niin kuuma, että jaksoin vain hymyillä.
Sitten Viipuri. Mammani tarinoitten, unelmien ja ilon Viipuri, jonne ajettiin kilpaa Valkjärven kieseillä. Viipuri, Monrepos, Pyöreä torni ja tori. Kuljin kuin kuumeessa. Dejá-vu? Olinko ollut täällä ennenkin? Ostin kauniita liinoja, kantarelleja, lasia. Söin, mitä myytiin. Surin pienissä häkeissä paahtuvien myyntikoirien kovaa kohtaloa. Kuin usvan lävitse kuulin äitini selitykset ja venäjänkieli katosi. Kuulin suomea, ranskaa, saksaa, ruotsia. Naiset muuttuivat vaaleammiksi, tytöt iloisemmiksi, hevosten kupeet kiilsivät, Viipurin rinkeli teki kauppansa, korsetti puristi ihanasti, ilmassa oli sitä jotain...Oli hyvin kuuma kesäpäivä. Ehkä juuri sinä päivänä Edith Södergran, lempirunoilijani, vuokrasi aidot Valkjärven kiesit aloittaakseen riehakkaan ajonsa Raivolasta kohti Terijoen valkeita santoja...
Unista tietenkin herätään, vaikkapa siihen, että aviomies kuivan proosallisesti huomauttaa, että ruplat loppuivat nyt.
Ruplat, mitkä ihmeen ruplat? Viipurihan on suomalainen kaupunki, osa juuristani on täällä ja tänne minä palaan aina. Ja jos en muuten pääse, niin unissani ja unelmissani. Kaikkein sinisimmässä unelmassa Viipuri on suomalaisten kaunis kaupunki, joka on hellyydellä ja pieteetillä restauroitu sille kuuluvaan arvoonsa. Viipuria odotellessa valmistan perheelle Varttikarjalaisen paistia, jossa sika ja nauta ovat ohuina suikaleina, runsas sipuli pienenä hakkeena ja porkkanat ohuina veneinä, sitten vain runsaasti pippureita, kuumaa vettä, ripaus suolaa ja kolmen tunnin haudutus.
On rikkaus olla satakuntalaisen isän ja hämäläis-karjalaisen äidin tytär. Rikkaus se on myös hämäläiselle miehelleni, joka väittää nuorekkuutensa salaisuudeksi joka hetkistä epävarmuutta: Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!
Suvena xx taas korkoni piiskaavat Viipurin katuja ja kujia, askeleeni kohtaavat mammani kulun ja on kuin eilen olisi tänään.
Ihana kertomus matkastasi äitisi synnyinseudulle. Niin mukaansatempaava, kuin olisi ollut itse mukana.
VastaaPoistaHuomaan, että meillä on paljon yhteistä. Minun isäni suku on Karjalasta ja äiti oli satakuntalainen. Minä tunnen enemmän olevani karjalainen luonne kuin satakuntalainen.
Lisäksi taidamme asua samoilla seuduilla nykyään.
Ulla-Kristiina, mnulla siis äiti Karjalasta, isä Satakunnasta. Sanon varttiakarjalainen siksi, kun pappani, äidin isä oli hämeestä alunperin, mutta muutti sitten Karjalaan. Aivan, katsoin postaustasi, jossa mainostit jyväskyläläistä sisustusliikettä, jonne en onneksi ole vielä löytänyt.
VastaaPoistaTämä Karjala-visiittini on julkaistu Keskisuomalaisessa ihastuttavalla Viipurikuvalla vuonna 1998. Äitini on käynyt Karjalassa 18 kertaa....
Ihana tarina oikeasta elämästä..
VastaaPoistahauska ja täynnä iloa!!
En ole vielä joutanut juurilleni..monta kertaa meinannut..
Minunkin äitini on Karjalasta, Käkisalmesta, Sortavalasta..ja sukuni äitini puolelta tulee Gruusiasta alunperin..
isäni Pohjanmaalta...
huomaan itsessäni kyllä tuon slaavilaisen innostuneisuuden, palavuuden, välittömyyden..
Hanne, sieltäkö tämä tuli veressä tulee! Mieheni kyllä vitsaileekin minua välillä slaavittareksi, mutta eiväthän karjalaiset sitä ole...oikeasti.
VastaaPoistaHanne, käy nyt vaikka edes kerran! Se on vähän niinkun semmoinen velvollisuus kotinsamenettäneitä vanhempiamme kohtaan. Minun mielestäni. Puoliväkisin minä sinne lähdin, mutta hieno oli reissu ja paljon tapahtui. Kaikkea en laittanut tuohon juttuun.
Palavuus, heittäytyminen ja intohimo on edellytys luovuudelle. Hyvä, että meiltä löytyy sitä;-)
Aivan ihana kertomus! Muistan että olet aiemminkin laittanut tuon kuvan,siinä on paljon lämpöä!
VastaaPoistaJael, kiitos! Tuo kuva on silleen ainutlaatuinen, että sitä ei kai voi unohtaa, enkä puhu nyt kuvan laadusta, vaan siitä mitä se esittää: Äitini on vieraana omassa syntymäkodissaan ties monettako kertaa, venäläienn baabuska asuu sitä taloa ympäri vuoden ja muu perhe tulee sinne joka kesä Pietarista sankoin joukoin ja minutkin on vihdoin saatu raahattua mukaan, kun sisko ei sinne ikinä suostu. Talossa ei oltu muutettu MITÄÄN, siitä kun äitini oli sieltä lähtenyt viimeisen kerran juuri ripiltä päästyään. Puutarhakin oli täynnän mammani istuttamia omenapuita....Baabuska ja koko perhe oli aika lämmin tapaus. Lisää kuvia on albumissa. Niitä pitäisi alkaa sieltä kuvata digille. Ei NÄMÄ ihmiset sitä taloa ottaeet. Heidät määrättiin sinne. Äidin koko suku asui siinä Valkjärven rannalla ja upeat pellot. vain äidin kotitalo pystyssä.
VastaaPoistaMutta Venäjä vei Karjalan. Se on fakta, joka ei pala tulessakaan.
Kiva oli lukea kertomukseksi ja katsoa vanhoja valokuvia. Täällä rajaseudulla asuvana ja täältä "kotoisin" olevani tällaiset jutut kiinnostaa kovasti.
VastaaPoistaPuhuin juuri viikonloppuna isäni kanssa mummoni valokuvien muuttamisesta digitaaliseen muotoon. Minä olen alkujaan Viipurin seuduilta ja olen siellä useamman kerran käynyt isäni kanssa. Taidan olla vähän kummajainen kun 30-kymppisenä olen ollut kovin kiinnostunut sukuni historiasta (tosin siitä on ollut varsin vaikea löytää paljon mitään kuin mummonikin on "lehtolapsi") ja sitä rataa.
Anni, tuo lehtolapsisuus tunntuu olleen ennen aikaan tosi yleistä. Exälläni oli toiselta puolelta isä 'hukassa' ja sama nykyisen mieheni kohdalla. Äidin oli hiemna vaikeampi 'hävitä'.
VastaaPoistaNo, sunua on kiinnostanut nuo asiat tosi varhain, sillä minua on kiinnostanut kaikki mu historia, mutta ei mikään, mikä koski itää ja Karjaln menetystä. Sitä sai kai jotenkin niin tarpeekseen kuulla lapsena. Venäjän historiassa intohimoni on ollut jo kauan kaikki Nikolai II:een liittyvä, mutta kieltämättä olen nyt alkanut lukea vihdoinkin näitä äidin minulle hankkimia kirjoja sekä tutkia myös asiapapereita, joista sukuamme voidaan äidin puolelta jäljittää Karjalassa satojen vuosien taakse.
Me valokuvaamme nyt urakalla vanhoja kuvia.
Tosi, on tärkeä valita oikeat vanhemmat. Kiva matka, minäkin saanut käydä isäni karjalaisia juuria tutkimassa, 60 vuodessa ovat korkeat kuuset täyttäneet mokinperustan..
VastaaPoistaHannele, se on tärkeää;-) Ja matka oli tosiaankin antoisa. Osin suruisa, sillä mukana äidin serkun poika, jolla nähtävänä vain vähän talon kivijalkaa ja sitten todella satoisat pellot. Nuorelle maanviljelijälle kova paikka...Tuntuu koko suku asuneen hyvin likekkäin ja ihanat hiekkarannat siinä vieressä.
VastaaPoistaLaiton eilen sähköpostia sukulaisille tuosta Valkjärvestä. Palaan asiaan. Äiti syntyi ja kasvoi Räisälässä ja lähti kun oli pakko. Kävin siellä pari vuotta sitten. Upea kokemus. Istuin Laatokan rannalla ja mietin, että jos sotaa ei olisi tullut ei minuakaan varmasti olisi,sillä äiti ei olisi koskaan muuttanut sieltä toiselle puolelle Suomea. Hän olisi muuttanut kauniiseen Viipuriin.
VastaaPoistaEn osaa sanoiksi pukea, miltä tuntui kun oma poika ui "mummun järvessä" ja minä katselin sitä upeaa heikkarantaa ja käänsin selkäni takana häämöttävälle kaatopaikalle...
Pidän näistä äitienpäiväpostauksistasi ja erikoisesti kohdasta "Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!"
VastaaPoistaMeillä minä olen savolais-karjalais-pohjalainen (puolet savolaista, loput muuta), joten on siinäkin kanssaihmisillä kummastelemista ;) Ja mieheni on satakuntalais-savolainen, joten sovimme varmaan hyvin yhteen näiden sekoittuneiden geeniemme kanssa.
Minun isäni on pohtinut matkaa rajantakaiseen Karjalaan 85-vuotiaan enonsa kanssa, mutta hän arvelee, ettei enon sydän kestäisi sitä mielenliikutusta, joka Suojärvellä koittaisi. Kävin itse jokunen vuosi sitten työmatkalal Petroskoissa, joka ei koskaan Suomelle kuulut, mutta Äänisen rannoilla suomen kieli näkyi vielä katukylteissä ja jotenkin mentaliteetti siellä oli ensimmäiseksi karjalainen, toiseksi suomalainen ja vasta sitten venäläinen.
Lumiomena, ellei Meri olisi Espanjassa, vaan olisi ollut normaali äitienpäivä, en olisi näin innoostunut postaamaankaan ja putosin vielä todelliseen nostalgiaan. Kiva, jos pidit.
VastaaPoistaNo, liikutustahan siellä. Äidin serkun poika, iso, raavas mies, kyynelehti, kun näki, mitkä pellot oli suvulta menneet. Jopa minä tajusin, että komiat olivat ja ilma oli kuin silkkiä...Ei ole vaikea uskoa, että Terijoella olisi kasvanut palmuja. Varmasti istutettuja jossain hotelline dessä, mutta kuitenkin.
Käytiin suutelemassa Monrepossa etc. Tuhlasin heti kaikki ruplat, kun Reima sanoi, ettei siellä ole mitään ostettavaa. Piti mennä kahden konepistoolia kantavan 'sotilaan' välistä pankkiin rahaa vaihtamaan. Ostin kaksi halpaa muoviämpäriä ja toin kotiin toisen täynnä kantarelleja ja toisen mustikoita. Liinja ja kristallia en enää tarvinnut, kun äiti oli niitä mulle kantanut jo vuosia. Mutta se tunnelma. Tulin hulluksi Viipurista! Päätin silloin, että jos Viipurista tulee vielä suomalainen kaupunki, ostan sieltä yksiön sanoi Reima mitä huvittaa. Mammani oli minulle hirveän rakas ja läheinen ja siellä tunsin hänen läsnäolonsa...
Mikset sinä voisi lähteä sinne isäsi seuraksi? Tämän yhden ainoan kerran. Äidille oli hirveän tärkeää,että minä kävin hänen synytmäpitäjässään. Äiti ehti päästä ripiltä juuri ennen kuin tuli viimeinen lähtö.
On todellakin rikkaus, että on monesta eri suomalaisesta heimokansasta saanut verenperintönä osansa. Itselläni on vain perä-pohjalaiset juuret, sekä äitini että isäni ovat Lapista ja heidän vanhempansa jne..
VastaaPoistaTomomi, ei sinussa huomaa mitään 'vain'.
VastaaPoistaOlen huomannut, että heimojutuissa on perää. Mieheni on hämäläinen, mutta on oppinut parantamaan vauhtia kyydissäni. Minä taas olen välillä ihan viilee ja sitten taas kuin tuli. Mahdankohan itsekään tietää, kuka olen. Mutta tylsää ei ole ikinä.
Olet ehkä huomannut, että teen näitä Karjala ja sota-ajan juttuja. Yksi erikoinen, johon törmäsin kirjamessuilla tulee vielä ennen joulua. Tpasin itse kirjailijan ja hän oli niin viehättävä, että otin kirjan, vaikka olen joskus myös sodan aikaisiin asioihin aika väsynyt. Sinä et ole lapsena niitä kuullut, minä olen sitä sukupolvea, joka sai kuulla tuota evakkojuttua ja sitten toisaalta maailman rakkaimman isän muutamat kovat kokemukset rintamalta. Siellä oli urheana mies, joka ei koskaan edes hiirtä tappanut. Häneltä olen perinyt rakkauden kaikkiin eläimiin.
Meidän Meri ei näistä paljon enää perusta. Opiskelee nyt Hesan yliopistossa teologiaa, filosofiaa, kohta ehkä sosiologiaa tms.