VERA VALA: KUOLEMA SYPRESSIN VARJOSSA

Lily oli saanut pääroolit kuin tarjottimella. Kukaan ei ollut miettinyt Mariagrazian kokemusta, kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita hän oli nuorena joutunut kokemaan ohjaajien ja tuottajien taholta. Äkisti hänen mieleensä palasi takana seisseen miehen kuuma huohotus kaulalla. Suuri möhömaha painumassa selkää vasten. Hänen reisiään sivelleet kädet, jotka olivat nostaneet hameen ylös….

Vera Valan esikoisromaani Kuolema Sypressin varjossa (Gummerus 2012) aloittaa Arianna de Bellis –sarjan, jossa yksinäinen, mutta ylelliseen seurapiirielämään tottunut Arianna toimii osakkaana etsivätoimistossa pikkuserkkunsa Ermeksen sekä Angelon kanssa. Angelo on tarinan huumorin kantaja, sillä tämä sanavalmis homoseksuaali tarjoaa Ariannalle paitsi syvää, mutta suorasanaista ystävyyttä, myös viettelyohjeita, kun Ariannalle alkaa vihdoinkin aueta oma yksinäisyytensä sekä suoraan sanottuna miehen puutteensa ja hän kutsuu erään herran illalliselle

En tarkoita mitään hikisen spaghetin keittämistä virttyneissä verkkareissa, vaan vanhaa kunnon viettelyä. Pointtini on se, ettei ruoka ole illallisellanne tärkeätä. (Angelo)

Mikä sitten? Juoma vai? Juotan Bartolomeon humalaan ja vien sammuneena sänkyyn? Todennäköisesti ainoa tapa, jolla ylipäätään onnistun miehen sinne raahaamaan. (Arianna)

Ei missään tapauksessa liikaa alkoholia. Tarvitaan paljasta pintaa ja kunnolla. Ei mitään epäselvyyksiä, ulkoministerille on tehtävä selväksi, miltä suunnalta tuuli puhaltaa. (Angelo)

Ota huomioon, että hänelle minä olen vain Giovannin leski ja säälittävä huolenpidon kohde. (Arianna)

Siinä tapauksessa on syytä avata miehen silmät. Teet sen yhteisen edun vuoksi. Jos ulkoministeri pääsisi pukille, hän saisi uutta pontta ajaa Italian etuja maailmalla. (Angelo)

Tämän hauskan ohjeistuksen jälkeen on aika syväsukeltaa Vera Valan jännitysromaaniin, joka on erikoinen. Saamme muuten kirjassa harrastaa myös syväsukellusta meressä, mutta miten valitettavaa ja vaarallista, että vesi on sameaa…Trilleriksi kirja pelottaa yllättävän vähän. Minua, paatunutta dekkarien lukijaa pelotti vain teoksen viimeisessä sukelluskohtauksessa, jolloin päätinkin lopullisesti, että pintasukellus on enemmän minun lajini. Olisi ollut nautinnollisen pelottavaa päästä murhaajan pään sisälle, olla mukana sairaassa mielessä. Pohjaimussa.

Aluksi koin tarinan itselleni aivan liian kevyenä. Oli liikaa marmoria, palvelijoita ja Rooman herroja. Tasapaino huutaa kontrastia, heitä, jotka seisovat katuojassa ja katsovat tähtiin. Yksi ainoa eksentrikko, er Filosofo, ei täyttänyt pienellä roolillaan kontrastivajetta. Toinen mihin väistämättä takerrun, on italian kielen runsas viljely tervehdyksissä ja tarinan henkilöiden ammattinimikkeissä. Minä olen lukenut italiaa pari vuotta, mutta oli ihan pakko ottaa sanakirja esille, että sain tietää, mikä on maresciallo. Tämä oli minulle selvää: ’Contessa, che piacere.’ tai ’Come sta, parde?’, mutta entä hänelle, jolla ei ole takanaan huimia intohimon vuosia kaikkeen italialaiseen. Tyylikeinona maan kielen viljely tuo Italian toki iholle, mutta minusta ammattinimikkeet pitää olla käännetty, sillä muuten juonen seuraaminen voi vaarantua ja lukija tuntee olevansa stronza!

Henkilöitä on liikaa, mutta jos kirjan alussa niihin on hukkua, niin puolen välin jälkeen kuvio selkiintyy samassa tahdissa kuin meriveden näkyvyys heikkenee eli kannattaa jatkaa, sillä kun pääsin tietyn kohdan yli, alkoi tarina viedä ja koin Kuolema sypressin varjossa hyvin näyttämöllisenä. Kun Tolfan pikkukylässä on surmattu monin tavoin kateutta herättävä amerikkalainen Lily ja Arianna saa lesken veljeltä Lucianolta toimeksiannon, huomaan istuvani katsomossa, joka saattaa olla Tolfan teatteriseurueen Kuinka äkäpussi kesytetään tai sitten jotain aivan muuta. Kuulen dialogien ylitarjontaa, näen ryhmiä seisomassa, kävelemässä kohti, ohi, katse syrjässä, katse joka seuraa ylitse näyttämön, puiston, seuraa ryhmää, salaista paria, selonteot esiintyjien asuista sekä tietenkin runsas ympäristön eli kulissien kuvaaminen ja jossain kaunistakin kauniimpi ruumis ja murhaajan täytyy olla joku näyttelijöistä. Kaikki kulkee kuin italialainen puhe, nopeasti ja runsaasti.

Se mitä jäin kaipaamaan oli enemmän jännityksen piinaa, peliin erotiikkaa ja paljon rosoa tyylikkääseen Ariannaan. Mutta varmaan sitä on luvassa, sillä jossain ovat Ariannan kadoksissa olleet vuodet ja vaarallinen mies, el Lobo. Ja nyt sain etiäisen, että kunhan kirjailija Vala löytää roson ja pahan ytimen, saamme vielä lukea kirjan kuin on Kate Mossen Krypta. Tajusin sen heti, kun alkoi tuntua, että jollain oudolla tavalla Ranskan raja lähestyy ja loup.

Hieno veto Veralta ottaa mukaan lukuja, joissa ilman dialogia saa omissa tarinoissaan päästä eräiden päähenkilöiden mieleen. Olemme Loredana, Marcello, Mariagrazia, Paola, Daniela, Teresa, Davide…siis kukapa tietää, vaikka olisimmekin olleet murhaajan mielen syövereissä. Nämä kultaiset luvut rauhoittavat runsaan dialogin uuvuttamaa ja tuovat tarinaan aukaisevaa syvyyttä.

Istun katsomossa, mutta olenkin oopperassa. Väistämättä kuulen Carmenin iki-ihanan musiikin, mutta eihän juoni niin ollut, vai oliko se? Miksi juuri Bizet'n Carmen? Siksi, että Mariagrazia olisi ollut kuin luotu Carmeniin, mutta hän seisookin lavalla laulaen ’Viha ei ole rakkauden vastakohta vaan sen ikuisesti seuraava varjo…Surun sisaria me kaikki…’ Tunnen kyyneleet ja mustat varjot:

Koekuvaus oli ollut Caprille sijoittuvaa elokuvaa varten. Mariagrazia oli lukenut rakastuneen päähenkilön vuorosanoja, tuottaja oli työntynyt häneen ähisten, hän saattoi yhä kuulla miehen puuskutuksen. Mielessään hän oli toistellut vuorosanoja, kuvitellut itsensä Caprille, pakottautunut pysymään vaiti. Rooli oli kuin luotu häntä varten. Menestyksestä oli maksettava, hän tiesi sen kyllä.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Marke  Kaisa Reetta Norkku Maria  Kuutar    Rachelle ja Kirsi
*****

Kuolema sypressin varjossa kansi on niin upea, että lähtee mukaan blogini Vuoden Kauneimmat Kirjan Kannet -kisaan.