Juon sydänvertani lukiessani Anna Ahmatovaa. Hänen runonsa
ovat musiikkiani, hänen sanansa elämäni pitkospolkuja. Ahmatovan kaunis
ankaruus on lumottua lumen tomua ja tekee lukijansa vain janoisemmaksi. Hänen
elämänsä pitkä kaari on kuin kärsivä Äiti Venäjä. Ahmatova ei lähtenyt
emigrantiksi monen muun runoilijaystävänsä tavoin. Hän tiesi, että jonkun piti
todistaa yölliset koputukset ja vangitsemiset omankin tuhonsa uhalla. Hän
tiesi, että oli oltava joku sovittamaan rikokset. Hän kärsi kärsivien kanssa, hän
itki itkevien kanssa. Häneltä vietiin monta, myös oma poika ja puoliso, rakastettu,
moni sydänystävä, mutta kuten hän antoi nälkäiselle viimeisen maitotilkkansa,
niin hän saatteli ystävänsä kerta kerran jälkeen. Hän ei väistänyt kohtaloaan,
vaan kihlasi itsensä kansalle ja Pietarille, jotta ”ikuinen kaupunki jäisi eloon, oli välttämätöntä jäädä
sen sisälle tiettynä historiallisena hetkenä.” Ahmatovasta tuli
rakkausrunoissaan miltei maaginen, loitsiva, taikova, noitamainen ja myös
mahdikas, sillä mahdikas hän oli syvimmässä nöyryydessäänkin. Annan hyvä ystävä
Marina Tšvetajeva suotta varoittelee Annaa todeten: ”Ettekö siis tiedä, että
runot käyvät toteen.” Ahmatova varmaan tiesi, mutta hän oli valmis maksamaan
hinnan ja ottamaan ylleen kirotun leiman:
Toin tuhon rakkaimmilleni.
Yksi toisensa jälkeen he kuolivat.
Voi minua! Omat sanani
kaikki nuo haudat ennustivat.
Ne kaartelivat kuin varikset
ja tuoreen veren vainusivat,
nuo villit laulut lähetti
minun riemuitseva rakkauteni.
On suloista sinun kanssasi,
olet läheinen kuin oma sieluni.
Anna kätesi, kuuntele tyynesti.
Luen viivoista: lähde luotani!
Jääköön salaan olinpaikkasi.
Älä kutsu häntä, Muusaani!
Hän jää henkiin, kun en hänestä laula,
eikä hän minun rakkaudestani välitä.
Tämän runon suomennos on Marja-Leena Mikkolan, kuten
muidenkin joita tässä jutussa esille tuon. Luin ensin Anna Ahmatova Fontankan talossa ja sen jälkeen vihdoinkin hain kirjastosta Marja-Leena
Mikkolan toimittaman ja suomentaman Anna Ahmatova – Valitut runot (Tammi 2008),
jossa runojen lisäksi saamme aluksi lukea Anna Ahmatovan (1889-1966) runoudesta
perusteellisen selostuksen Anna Ahmatovan runous.Tähän liittyy paljon tyylin selventävää upeaa
tekstiä Mikkolalta ja selventäessään Ahmatovan runokieltä törmäämme akmeismiin
ja koko tuon ajan akmeistisen suuntauksen muihin edustajiin. Mikkola kuvailee
akmeistista suuntausta perusteellisesti ja kiinnostavasti, joten jokainen
Ahmatovasta kiinnostunut takuulla vaikuttuu sydänverensä tuolle puolen. Akmeistit kuvasivat aineellista maailmaa, he
eivät puhuneet tunteista. Silti tuntuu kuin suurin tunne syntyisi vaikka
teemoista lyhdyt, Neva, talo, peilit, lumikellot, lumi, Pietari…tai siitä kun
nainen vetää hansikkaansa väärään käteen:
Suojaton sydän kylmeni,
mutta kevein askelin lähdin.
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteeni.
Ahmatova pyrki välittämään psykologiset tilat epäsuorasti,
kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla
tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä.
Anna Ahmatovan runoilijan ura oli uskomattoman pitkä. Ja
sitä huolimatta siitä, että hänen tuotantonsa julistettiin kielletyksi jo ’20-luvulla
keskuskomitean salaisella päätöksellä ja taas uudelleen samaisen elimen
toimesta ja korkean puoluevirkailija Andrei Ždanovin karkein teilauksin 1946,
Ahmatova kirjoitti lähes keskeytymättä kuusikymmentäviisi vuotta. ’40 –luvun hyökkäys
oli tarkoitushakuisen julmaa leimaten Ahmatovan
runot ’ontoksi, tyhjäksi, aristokraattiseksi salonkirunoudeksi’ ja hänet
itsensä ’puoliksi nunnaksi, puoliksi lutkaksi.’ Kaikesta tästä huolimatta
Ahmatova selviää sekä taiteensa että henkilökohtaisen elämänsä ja koko Venäjän
kansan kohtaamista iskuista osin vahvan tahtonsa, osin lukuisien
vaikutusvaltaisten tukijoidensa avulla.
Enemmän Anna Ahmatovan elämästä saamme lukea Marja-Leena
Mikkolan Anna Ahmatova – Valitut runo teokseen kirjoittamasta toisesta
esipuheesta Anna Ahmatovan elämän vaiheet.
Saamme lukea miten Ahmatova vietti lapsuutensa Tsarskoje Selossa, luki
salaa kiellettyjä ranskalaisia runoilijoita Verlainea ja Baudelairea sekä
tutustuu ensimmäiseen puolisoonsa Nikolai Gumiljoviin, jonka kanssa saa pojan,
Lev Gumiljovin, vuonna 1912. Tuon ajan ja yhteiskuntaluokan tavan mukaisesti
poika lähetään kasvatettavaksi isovanhemmilleen maatilalle, jonka katsottiin
olevan lapselle suotava kasvuympäristö. Tästä alkaa kuitenkin ikuisesti Annan
ja Levin välejä hiertävä tunnetila, sillä Lev katsoo äitinsä hylänneen hänet.
Myöhemminkin he kokevat vain harvoin suhteiden suojasäätä ja Lev syyttää äitiään
itsekkyydestä sekä ymmärtämättömyydestä. Stalinin vainojen alettua Anna siirtyy
kohtalokkaasti näkemään monen ystävänsä lähdön aina Osip Mandelštamista
rakastettuunsa Puniniin. Kun on hänen oman poikansa vuoro ja tämä saa kymmenen
vuoden tuomion, seisoo Anna Krestyn vankilan jonossa muiden naisten joukossa,
voidakseen tavata poikansa, mikä hänelle sallitaan vain kerran.
Don se virtaa hiljalleen.
Kuu käy sisään huoneeseen,
tulee lakki kallellaan,
löytää varjon nurkastaan.
Sairas tämä nainen on,
yksin tämä nainen on.
Miehen peittää multa maan,
poika pantiin vankilaan,
puolestani rukoilkaa.
Ei tämä ole minä, joku toinen kärsii näin.
Minä en pystyisi samaan, ja sen mikä tapahtui
peittäköön musta verka,
ja vietäköön lyhdyt pois.
Yö.
Vuoden 1938 pimeydessä Ahmatovan elämänlähteeksi tulee häntä
yli kymmenen vuotta nuorempi kirjailija ja kustannustoimittaja Lidia
Tšukovskaja.
Ajan troikkaa ei kuitenkaan mikään pysäytä ja Stalinin
kuoleman jälkeen 1953, valta vaihtuu Neuvostoliitossa ja Stalinin vainojen kauheudet paljastuvat.
Alkaa ’suojasää’, jonka aikana monet leireillä kuolleet saavat tuotannolleen
tunnustusta, Lev Gumiljov vapautuu ja Ahmatova kutsutaan komissioon, jonka
tarkoitus on koota ja säilyttää Osip Mandelštamin kirjallinen perintö. Annan monien vaikeiden vuosien tukija, Boris
Pasternak, kokee kuitenkin Živagon Italiassa julkaisun ja Nobel-palkinnon
saamisen jälkeen vainoa, joka horjuttaa hänen terveyttään ja johtaa lopulta kuolemaan
1960, vain vähän jälkeen Ahmatovan vierailun hänen luokseen. Anna ehtii vielä
kokea mainetta ja matkoja ennen kuolemaansa 1966.
Vertasin alussa Ahmatovan runoutta musiikkiin ja sitä se on
minulle. Myös Marja-Leena Mikkola toteaa, että:
Monet tutkijat ovat viitanneet Ahmatovan runojen
novellimaisuuteen, onpa niitä verrattu romaaneihinkin. Runossa llta, kuvataan
ulkoisten detaljien kautta runon minän syvää pettymystä, odotuksen
luhistumista, murtumaa. Mutta Ahmatovan runot eroavat romaaneista siinä, että
varsinaista juonen kehittelyä ei ole, ei syitä, ei seurauksia. Ehkä niitä voisi
paremminkin verrata musiikkiin, etsiä kontrapunktia, teemaa ja variaatiota.
Lyyrinen teema ei kehity kerronnallisen mallin puitteissa vaan kontrapunktin
periaatteen mukaisesti. Ajatus ei esiinny valmiina kuvana vaan vastakkaisten
elementtien dialogisena kehkeytymisenä. Synteesi ei poista ristiriitoja, ei
kiellä niitä, vaan harmonisoi, sovittaa ne yhteen.
Nyt kun päätän tätä kirjoitusta ja odotan postin millä
hetkellä tahansa tuovan minulle ikioman Anna Ahmatova – Valitut runot teoksen, sydämeni
värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa: Juon pyhästä lähteestä lukiessani Ahmatovan
runoja! Kiitos Anna Ahmatova, kiitos
Marja-Leena Mikkola♥ On suvi ja
ehkä minun pitäisi päättää tekstini vaikka runoon Kesäpuisto, mutta en voi
sillä eräs toinen on kaiverrettu viimeiseen kiveeni:
Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen –
se timanttitalvemme.
Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan –
mihin mahdamme mennäkään…
Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.
Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli…
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin verrata osaani?
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
Minulle tuli itku näitä runoja lukiessa... Miten karua elämä olisikaan ilman runoutta! Suorastaan kestämätöntä.
VastaaPoista♥♥♥
Annika, molemmin puolin sitten on kyynelehditty. Ahmatovalla on minuun sellainen vaikutus. Ja runous...mitä olisi elämä ilman runoutta: Autiomaa vailla keidasta, elävän ihmisen hauta. Pakahduttavaa...
Poista♥♥♥
Kiitos, Leena-IhaNainen, olipa vaikuttava postaus!
VastaaPoista♥♥♥
Aili-IhaNainen, ole hyvä ja kiitos: Sydänverellä kirjoitettu, kyynelin kostutettu. Ahmatova vaikuttaa minuun näin.
Poista♥♥♥
Voi Leena,
VastaaPoista"sydämeni värisee ahmatovalaisesti, koen monia sivuvärinöitä ja minussa huojahtaa" aivan näen tämän silmieni edessä.
Kiitos Kiitos Ystäväiseni ♥
Birgitta, näemme samaa ahmatovalaista unta...
PoistaOle hyvä, Sunny♥
Minulle tuntematon runoilija, mutta ihanaa, että sain tutustua hänen runouteensa sinun avullasi. Vaikuttavaa tekstiä, menee ihan selkäytimeen asti:)
VastaaPoistaHanne, muistathan viime vuotisen kauniin kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa...sama nainen, sama runoilija. Se kaunein kirja 2012, ihanat kuvat ja runot etc.
PoistaKiitos. Koen Ahmatovan näin. En voi muuta.
Jotenkin aavistin postausta lukiessani, että se päättyisi näihin säkeisiin 'Juhli kanssani tätä lumista yötä ... '
VastaaPoistaMarietta, tunnet minut aika hyvin...;)
PoistaKiitos Leenushka. Ahmin tämän postauksesi kiiltoa silmissä!!
VastaaPoistaHelmi-Maaria, ole hyvä. Ahmatova on erityinen...Kokeile sinäkin.
PoistaKaunista....lyhyesti ja ytimekkäästi!
VastaaPoistaBlack Rose, kiitos. Oma Ahmatovani saapui tänään...
PoistaMielenkiintoista tietoa Ahmatovasta. :)
VastaaPoistaRisa, ja kun lukee koko tarinan, vaikka vain Mikkolan molemmat esipuheet, vielä mielenkiintoisemmaksi käy...
PoistaAhmatovan runoissa kukkii itse Elämä.
VastaaPoistaKiitos tästä, ihana oli taas lukea postaustasi <3
Kaisa, juuri sitä ja jossain elämän ja intohimon rajapinnassa myös lähtemisen tunnustettu läsnäolo.
PoistaKiitos♥
Anna Ahmatova on upea, hänen runonsa järisyttäviä, pakahduttavia. Kristallinkirkkaita ja samalla kietoutuvat Nevasta nousevaan usvaan..(runoissa tämäkin yhdistelmä on mahdollista:))
VastaaPoistaMinusta Requiemin 'Esipuheen sijasta' (s.197) on upea, lohdullinen ja samalla myös jotenkin voitokas kuvaus kirjallisuuden ja runouden mahdollisuuksista, merkityksestä ja tärkeydestä. Kirjallisuuden, runouden, sanojen mahtavuudesta ja voittamattomuudesta. (näin paatoksellisesti tänään..;))
Sanna, tuo usvaan kietotuva Neva on kuin Anna itse. Kristallinkirkasta, kuulasta, haurasta ja kuitenkin niin vahvaa.
PoistaErittäin vaikuttava! Ja olihan hänellä ystävä, Tšukovskaja, joka luki lapulta runon toisensa jälkeen ja opetteli ne ulkoa samalla kun Anna jutteli niitä näitä 'Ottaisitteko teetä?' tai 'Olettepa te ruskettunut'. Sen jälkeen laput poltettiin tuhkakupissa. Näin tiettävästi saatiin talteen mm. Requiem.
Paatoksellisuus sopii joihin päiviin, nostalgia toisiin ja...