Hjorth&Rosenfeldt: Tunturihauta

Ei Sebastian ollut suorastaan hyvännäköinen. Ylipainoinen ja melko nukkavieru, ei selvästikään piitannut erityisen paljon ulkoisesta olemuksestaan. Mutta Sebastian oli läsnä. Se oli puoleensavetävä piirre. Siinä luultavasti oli salaisuus, Vanja arveli. Sille hän ei ollut koskaan suonut ajatustakaan. Hän oli aina, heti kun päästiin Sebastianin luonteen siihen puoleen, tukahduttanut ajatukset ja reagoinut kiukkuisesti. Sebastian vain käytti naisia hyväkseen, hän oli ajatellut. Mutta nyt hän pystyi ymmärtämään, miksi niin moni lähti leikkiin mukaan. Sebastian sanoi oikeita asioita, sanoi ne oikeaan aikaan. Sai varmasti naiset tuntemaan itsensä huomioon otetuiksi, oletettavasti jopa haluttaviksi. Siinä oli varmaan Sebastianin metodi: se oli peliä, jonka hän oli vuosien saatossa viimeistellyt täydellisyyteen asti.

Hjorth & Rosenfeldtin kolmas Sebastian Bergaman -jännitysromaani Tunturihauta (Fjällgraven, Bazar 2013, suomennos Veijo Kiuru) vie meidät nyt hyvin sekavaan murhamysteeriin, sillä kahden naisen syksyinen tunturivaellus päättyy kammottavaan hautalöytöön, joen törmällä näkyvään käsivarteen. Tutkimuksissa paljastuu, että paikkaan on haudattu kuusi ihmistä, joista neljä aikuista ja kaksi lasta. Alkaa niin hämmentävä tutkimus, että kannattaa todellakin huomata muutakin kuin naislukijoita kaatava psykologinen profiloijamme, älykäs, mitään kaihtamaton Sebastianimme, sillä arvatkaapas mitä: Myös kaikkivoipa Sebastian hukkaa rikoksen kultaisen langan, minkä hän jutun loppumetreillä myöntääkin keskustellessaan tutkinnanjohtaja Torkel Haglundin kanssa:

”Mitähän siinä oikein mahtoi tapahtua”, hän mietti.

Minä mietin aivan samaa, sillä en vieläkään ymmärrä aivan kaikkea Tunturihaudan motiiveista enkä niihin liittyvistä tekijöistä. On hämmentävää olla kokenut ja intohimoinen dekkarinlukija, jolle kaiken huipuksi juuri Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoika oli viime vuoden toiseksi paras dekkari.

Pahat uutiset ensin eli Tunturihauta oli minulle liian rönsyilevä ja sekava. Henkilöitä oli niin runsaasti, että puolet olisi aivan hyvin voitu karsia pois jo kustannustoimittajan toimesta.  Kirjassa esiintyvän afgaaniperheen tarina on järkyttävä, mutta juuri se toi mukaan USAn turvallisuuspalvelua, kaksois- ja kolmoisidentiteettiä ja kaikkea sellaista, joka ei ainakaan minua kiinnosta. Kun vertaa Oppipoikaan, jossa lukija saa huurtua kauhusta eläessään psykopaattisen sarjamurhaaja Edward Hinden pään sisällä, voi vain todeta että yksilökauhu päihittää mennen tullen kollektiivisen kauhun. Mitä on joku USAn turvallisuusuhka ja pelkokuvat verrattuna siihen, että Hinde sieppaa Vanjan!

Hyvät uutiset ovat loistavia ja niistä on ilo kertoa! Sebastian on aivan yhtä mahdoton kuin ennenkin vaikka maanista paneskelua unohduksen toivossa on nyt vähemmän, sillä kauhukseen antisankarimme saa kuulla, että hänen tyttärensä Vanja, joka vieläkin pitää Valdemaria isänään, on hakenut FBI:n koulutukseen Quanticoon kolmeksi vuodeksi. Tieto suistaa hurmurimme raiteiltaan ja saa hänet toimimaan hyvin epäeettisesti, mutta älykkäänä miehenä hyvin jälkensä salaten. Tietenkin voi miettiä, että kerran kaikki jo tiedämme Vanjan olevan Sebastianin tytär, niin ei omena kauas puusta putoa eli mahtaakohan kiinnostava profiloijamme joutua heikoille jäille…Ainakin hän on päättänyt estää Vanjan lähdön sekä saada Valdemarin näyttämään Vanjan silmissä kaikkea muuta kuin hyvältä isältä:

Nyt täytyi onnistua tekemään Valdemar persoonattomaksi. Muuttaa hitaasti symboliksi. Ihmiset tappoivat helpommin symboleita. Siinä oli koko kansojen ja ryhmien yleistämisen salaisuus. Kasvottomista ryhmistä oli helpompi olla pitämättä. Romanit, homot, juutalaiset ja…rikolliset, Vanja täytyi saada näkemään Valdemar rikollisena eikä isänä. Se ei olisi helppoa. Mutta jos joku siinä onnistuisi niin Sebastian Bergman. Mutta nyt täytyisi päästä lähemmäs. Olisi itse muututtava inhimillisemmäksi samalla, kun Valdemar muuttuisi pienemmäksi…

Oi mikä taika kirjailijoilla Hjoth ja Rosenfeldt onkaan, että ovat osanneet luoda just Sebastianin kaltaisen tyypin. Miesparka kärsii aidosti pahasta traumasta, onnettomuudesta, jossa menetti perheensä. Hän on siis sympaattinen, mutta ei kaipaa sääliä, vaan toimii kuin norsulauma lasikaupassa sekä naisasioissa että pimeän juonissaan. Silti hänestä vain ei voi olla pitämättä. Ehkä koukuttumiseen on syynsä myös sillä, että Michaelin ja Hansin tekstissä nainen on hyvin usein ratkaisijan roolissa ja sen saa myös hamesankarimme kokea. Vanjalla ei ole edes kirjan lopussa hajuakaan, että Sebastian voisi olla hänen isänsä, mutta jotain pahaa on ilmassa, sillä Vanja aavistelee kaikkien vaikeuksiensa syyksi juuri Sebastiania, joka oli yrittänyt aivan päinvastaista:

”...paras selitys, mitä olen keksinyt on se, että Sebastian on sairas. Haluaa jostain kumman syystä tuhota minun elämäni."

”Tuo kuulostaa vähän…hullulta.” (Billy)

”Juuri siksi se selviääkin siitä”, Vanja sanoi niin tyynesti ja uskottavasti kuin pystyi. ”Kaikki on niin hullua, että kukaan ei pystyisi uskomaan, että Sebastian on sen tehnyt. Minusta tuntuu, että se mies on psykopaatti.”

Siis nyt Vanja vertaa hänet Hinden kynsistä Oppipojassa pelastanutta miestä psykopaattiin. Mitä ihmettä on tapahtunut? Mihin on kadonnut Vanjan kiitollisuus ja miten Sebastianin yritykset kääntyvät kaikki häntä vastaan? Ja missä ihmeessä piileskelee luonnonvoima Ellinor Bergvist, Ellinor, joka on kuin uskollinen koira…

Kukaan ei pannut häntä merkille.

Kukaan ei tiennyt, että hän oli sairas kotiavustaja, jota nussittiin.

Kukaan ei tiennyt että hänen laukkunsa oli tänään painavampi.

Kukaan ei tiennyt. Vielä.

*****

Jos kiinnostuit Sebastianista, lue myös sarjan ensimmäinen kirja Mies joka ei ollut murhaaja.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

*****

Tunturihaudasta on liäkseni kirjoittanut ainakin Annika K