Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Chloen ensimmäisenä koulupäivänä Madeleine kärsi hirvittävistä PMS-oireista. Hän yritti turhaan sivuuttaa ne, mieliala on oma valinta, Madeline sanoi itselleen keittiössä ja nakkasi suuhunsa helokkikapseleita kuin Valiumeja (hän tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä, koska helokkia oli tarkoitus käyttää säännöllisesti, mutta hänen oli pakko yrittää jotakin, vaikka riivatut kapselit olivat todennäköisesti pelkkää rahanhaaskausta). Huono ajoitus suututti Madelinea. Hän olisi halunnut syyttää tilanteesta jotakuta, mieluiten enstistä miestään, mutta ei keksinyt, miten Nathan voisi olla vastuussa hänen kuukautiskierrostaan. Bonnie hoiteli naiseutensa virrat ja vuorovedet tanssimalla kuutamossa.

Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, WSOY 2015, suomennos Helene Bützow) vangitsi minut valtoihinsa täydellisesti ja tarvitsin tätä juuri nyt! Takuulla tiedän, että olen nauttinut ja kirjan funktio saa olla Iso Viihtymys. Laadukasta viihdekirjallisuutta, jota luin himolla aamukolmeen ja nautin joka hetkestä!

Olen aikaisemmin lukenut Moriartylta Hyvän aviomiehen ja sekin riemastutti minua, vain loppu olisi saanut olla vähän toinen, mutta sehän on vain makukysymys. Nyt Mustat valkeat valheet panee paremmaksi ja tämä on juuri sellainen ihmissuhdedraama, jossa saa sekä nauraa että itkeä, vähän jännittääkin ja myös kauhistua, sillä

Celeste yritti palauttaa mieleensä, miksi oli varannut ajan. Urheilukarnevaalit olivat olleet samana päivänä.

Se liittyi jotenkin siihen, kuinka huvittuneelta Perry oli näyttänyt, kun Josh oli kysynyt hänen kaulassaan olleesta jäljestä. Sitten Celeste oli palannnut urheilukarvevaalista ja kadehtinut siivoojiaan siksi, että he nauroivat. Hän oli lahjoittanut kaksikymmentäviisituhatta dollaria hyväntekeväisyyteen.

Mustat valkeat valheet pyörii tiiviisti Pirriween koulun ympärillä sekä oppilaiden että heidän vanhempiensa elämässä. Koululla on hyvä maine ja nollatoleranssi koulukiusaamisen suhteen.  Heti ensimmäisenä koulupäivänä tapahtuu kuitenkin jotain niin rajua, että syyllistä aletaan etsiä ihan noitavainon tyyliin vaikka kyse on viisivuotiaista lapsista. Vanhemmat jakautuvat kahtia ja kirjan värikkääksi kolmikoksi muodostuu paikkakunnalle vasta saapanut Jane, Ziggyn nuori yksinhuoltajaäiti, upea, rikas kaunotar, kaksosten äiti Celeste sekä räväkkä, temperamenttinen Madeline, jolla on tytär Abigail edellisestä avioliitostaan Nathanin kanssa, tytär Chloe Edin kanssa sekä epämääräinen kasa kaunaa Nathanin uutta viherpipertäjävaimoa Bonnieta kohtaan. Miten epäoikeudenmukaista, että Nathanin ja Bonnien lapsi tulee samalle luokalle Chloen kanssa! Kaiken huipuksi Abigail haluaa muuttaa isälleen ja Madelinen verenpainetta nostaa ennen niin välinpitämättömän Nathanin puuhailu koululla ja selvästi yritys päästä vuoden isäksi.

Jos kuulostaa kovin keveyltä, niin ilmoitan, että kermavaahtoa tämä ei ole.  Moriartylla on uskomaton kyky terävöittää kerrontaansa just kun lukija luule lukevansa vain tiukoista ja hyvin tosissaan olevista äideistä, joiden kaikki lapset ovat erityislahjakkaita tai ainakin erityiskauniita.  Kirjan naiskolmikko vaikuttaa heterogeeniseltä ’kolmelta muskettisoturilta’, mutta juuri heidän erilaisuutensa, saa heidät täydentämään toisiaan. Toisaalta heillä kaikilla on kannettavanaan jotain erityistä repussaan, joten mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

Luin mitä kirjasta sanottiin takakansitekstissä ja minusta USA Today osuu napakymppiin:

”Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo –coctailia, arsenikilla terästettynä. Mustat valkeat valheet on hauska, hurmaava ja paikoin järkyttävä lukukokemus.”

Mikä ihme viehätys Australian naiskirjailijoissa on, sillä ensin etenkin Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ja myös Hylätty puutarha, sitten olen jo vuosia lukenut joka suvi ainakin yhden Jacquelyn Mitchardin kirjan uudelleen. Useimpaan kertaan taitaa olla luettu Onnen mahdollisuus.

Liane Moriarty hallitsee tyylin, jossa kepeys muuttuu laaduksi, totuus valheeksi, rakkaus vihaksi, epäilys ystävyydeksi, aurinko varjoksi, varjo toivoksi, suudelma lyönniksi, limonadi samppanjaksi, farssi tragediaksi. Lukija vain toivoo kirjan jatkuvan sateenkaaren tuolle puolen ja tajuaa, että Mustat valkeat valheet on kirjallinen vastine leffalle, jota katsotaan aina vain uudestaan oli se sitten Jutun loppu (The End of  The Affair) tai Jotain annettavaa (Something’s Gotta Give). Tuskin jaksan odottaa kirjasta tekeillä olevaa Nicole Kidmanin tähdittämää elokuvaa!

”Ollaanko siellä juovuksissa?” rouva Ponder sanoi.

Sateen juovittama ikkuna oli koulun ulko-ovien tasalla, ja yhtäkkiä sisältä alkoi lappaa väkeä. Valonheittimet valaisivat ovien edessä olevan kivetyn alueen niin, että se oli kuin näyttämö. Sumupilvet tehostivat teatterimaista vaikutelmaa.

Kaikilla naisilla oli pitkä musta puku, valkoiset hansikkaat ja kaulaa myötäilevä helmikaulakoru. Miehet puolestaan olivat valinneet esikuvakseen Elviksen kypsässä iässä. Naiset olivat kauniita. Miesparat näyttivät pelkästään naurettavilta.

Rouva Ponderin katsoessa yksi Elviksistä mottasi toista leukaan. Eräs Audrey hautasi kasvot käsiinsä...

”Pitäisikö soittaa poliisi?” rouva Ponder pohti ääneen, mutta kuuli kaukaa sireenin ulinan, ja samaan aikaan joku nainen parvekkeella alkoi huutaa huutamasta päästyään.

*****

Aussikansi, olkaa hyvät!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mari a  Tuijata Amma  Kirjakaapin kummitus  Katja