Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, kirjoitti aikanaan Leo Tolstoi Anna Kareninan kuuluisan ensimmäisen lauseen. Mikä voikaan enempää pitää paikkansa, sillä joka kerta kun tartun avioliitto-tai perhetarinaan, luen jotain ennen kokematonta.  Eräs tamperelaisperhe sai koko eilisillaksi tasan tarkkaan huomioni ja koska olen niin tosikko, uskoin enemmän kuin nauroin, vaikka tyylilaji onkin enempi farssi. Naurukohdat luin vierussänkyynkin, mutta ne muut, niissä olin itse nainen, joka kulkee susien kanssa. Minusta tuli kirjan Johannes, joka kulki supin kanssa. Pieni merkitysero oikeasti, sillä kulkea susien, kettujen tai supien kanssa, yhtäkaikki ne ovat tuntevia koiraeläimiä. Ne kiintyvät helposti  ihmiseen, joka osaa lähestyä niitä vailla uhkaa, hitaasti liudentuen osaksi noiden kiinnostavien eläinten villiä toiseutta. Johannes osasi ja Volmar -supi salli.

Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017) on lajissaan loistava esikoinen, joka jänteen notkahtamatta kertoo erään tamperelaisperheen elämän taiten valituin tyylikeinoin. Perheen isä Johannes tuntee itsensä varjona, jota vaimo Orvokki on kyllästynyt kannattelemaan. Tunteella on seurauksia, joiden primus motor on erään supin kuolema. Johannes on ajanut pitkän päivän rekkaa ja sitten hän ajaa vielä parisataa kilometriä omalla autolla kotiin pysähtymättä. Matkalla hän törmää supiparin toiseen osapuoleen, joka menehtyy. Helläluontoinen Johannes palaa hakemaan kuollutta ja hautaa sen perheen omakotitalon puutarhaan. Hän ei heti tajua, että supit ovat yksiavioisia, joten...

Perheen lapset ovat jo aikuisia, Aura ja Arvi, mutta he vain eivät lähde kotoaan. Arvia ei saa helposti edes talosta ulos. Aura sentään käy Ibrahimin baarissa töissä, mutta muut ajat hän viettää haaveillen rikollisista naisista ja kaivaten elämäänsä jotain räjähtävää. Vaikka kirjan tyylilaji on farssi, se on myös tragedia, lupaan sen. Arvi on jättänyt lukion kesken ja pettynyt kaikkeen:

Arvin oli keskityttävä pysyäkseen järjissään. Ulkopuolisuuden tunne ei hellittänyt. Se tempasi jalat maan pinnasta, vei niin korkealle, että alhaalla liikkuvista pisteistä oli mahdotonta saada selvää. Hämmästyttävää, miten helppoa oli luopua kaikesta, jopa muistoista. Ne palasivat kuitenkin hetkittäin. Tyttöjä kohauttelemassa hartioitaan jotain kysyttäessä. Tyttöjä pelaamassa pullonpyöritystä. Kielet luikertelemassa suusta suuhun. Aina joku halusi kutsua kotiinsa, syöttää ja juottaa seuruetta, jonka jäsenet tuskin tunsivat toisiaan. Arvi riisui pyydettäessä housunsa, mutta tytöt olivat vääränlaisia.

Perheen surullisin tapaus on villakoira Pyhä-Henki, joka jää siitä piittaamattomien seuraan, kun sen aurinko, kuu ja tähdet eli Orvokki muuttaa pois ryhtyäkseen suhteeseen kolmekymppisen miehen kanssa. Muut ovat kuin koiraa ei olisikaan ja koira on menettänyt syynsä elää. Oi Orvokki minkä teit etenkin kun sinun piti tuntea väkesi!

Jossain vaiheessa näennäinen rauha palautuu tamperelaiseen rintamamiestaloon. Volmar –supikin antaa Johannekselle anteeksi menetyksensä ja alkaa jopa saalistaa tälle. Johanneksen elämä saa Volmarista aivan uuden merkityksen, joka täyttää hänen kaikki hetkensä:

Talo oli rauhallinen ja sen asukkaat sopuisia. Joskus kului kokonaisia päiviä, ettei Johannes ajatellut Orvokkia. Hän unohti vaimonsa tuoksun. Mille he olivat yhdessä nauraneet? Hänestä oli yhä työläämpää palauttaa mieleen, mitä erikoista heidän liitossaan oli ollut. Se tuntui kummalliselta, kuin valhe olisi paljastunut.

Johanneksella oli onnellinen olo. Hän tunsi itsensä seesteiseksi. Ei ollut epäilystäkään, etteikö joku hamppukankaiseen huppariin sonnustautunut nuori mies olisi erottanut hänen päänsä yltä kirkasta ja eheää auraa.

Kesähelle asettuu kuin liian tiukka syli suojelemaan perheen näennäisrauhaa, jonka rikkoo räikeällä tavalla Johanneksen äiti Tuovi alkaessaan tehdä ilmoittamattomia käyntejään entiseen kotiinsa läheisestä hoitokodista ja hänellä on raskas vaade. Sitä juuri seesteiseen oloonsa vajonnut Johannes ei enää kestä. Vai onko hänen pakko, kuten lapsena, totella?

Kaikki minkä menetimme on tragikoominen tarina, joka olisi ihan mahdollista tapahtua. Masentunut Arvi, Auran tarve enempään, haiseva Mirella, kesy supi, lauhkea, mutta itsepäinen Johannes, entistä nuoruttaan jahtaava Orvokki ja sitten Helmi...sekä despoottinen Tuovi. Lopulta jokainen joutuu vastatuksin oman demoninsa kanssa ja on pakotettu ratkaisuun.

Mikäli pidit Siina Tiuranimen kirjasta Kukkia Birgitalle, tämä on sinun kirjasi!

*****

Kirjan innoittama tässä sinulle Riina sekä teille lukijani, valloittava supiperhe sisareni takapihalta. Kuvan on ottanut sisareni mies, lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.