Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta
syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista
teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo,
jokainen huokoseni ikkuna.
Pirkko Soinisen Ellen (WSOY 2018) on taiteilija Ellen
Thesleffin fiktiivinen Firenzen –päiväkirja niiltä vuosilta kun taiteilija asui
rakastamassaan kaupungissa. Kaupungissa, jossa valo räjäytti hänen värinsä ja
viivansa rytmin. Vuodet ovat1894-1939. Kaupungissa joka oli hänen rakastettunsa
melkein puolen vuosisadan ajan.
Koska olin jokunen aika sitten lukenut Hanna-Reetta
Schreckin taiteilijaelämäkerran Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide, antoisan, mutta kaiken tarjoavan tietokirjan Ellenin elämästä ja
työstä, Pirkon kirja oli kuin solahdus kevätpuroon: Helppo kohtsillään, omaa
hengitystäni. Koin ääretöntä nautintoa niistä nyansseista, joista olinkin
halunnut tietää enemmän ja jotka sitten tietysti myös kuvittelin mielessäni.
Ihan vähäisin ei kiinnostukseni ollut Ellenin hullaantuminen tai suorastaan
rakastuminen brittiläiseen teatteritaiteilijaan Gordon Craigiin. Naisjumala oli
kohdannut miesjumalansa! Ellen joka viis oli veisannut vastakkaisesta
sukupuolesta tai omastaankaan sen koommin, ei sukupuoleltaan odotetusta
käytöksestä, ei mistään, mitä muut asettivat normeiksi, löysi voittajansa ja
taiteilija oli sulaa laavaa. Helppoa se ei ollut, sillä Gordon Craig oli tehnyt
paljon lapsia eri naisten kanssa, joiden äideistä yksi oli Ellenin ihailema
tanssija Isadora Duncan. Eikä siinä kaikki ollenkaan, vaan voidakseen saada edes
palasen Gordonista, joka Ellenin tavoin vähät välitti muiden odotuksista,
Ellenin oli oman itsensä kuuman huudon vaatimuksesta hyväksyttävä itsensä
kaltainen tekoineen kaikkineen.
Soiniselta oli tosi tyyylikäs veto ottaa kohteeksi vain
Italian vuodet, lähestyä Elleniä kuumuuteen läkähtyvänä naisena, joka
viruttelee jalkojaan suihkulähteessä, juo silloin tällöin eli aika useinkin
pullon viiniä tuosta vain sekä kävelee, kävelee kaikkialle ja rohkeasti yksin.
Muroleessa vietetyt kuukaudet kuitataan vain ohimennen, jolloin lukijakin kuin
asettuu syvemmin Firenzeen ja Italiaan sen hyvine ja huonoine puolineen. Ellen on
minua vahvempi, sillä me lähdimme Italiasta kieltäytyen eräästä tarjouksesta
kirous Veronassa tapahtuneen, mutta Ellen raivosi ja jäi. Sokaistut, raukkamaisten
metsästäjien houkutuslinnut saivat hänet raivoihinsa, mutta mitä hän muuta voi
kuin ostaa niistä yhden sokaistun satakieliparan itselleen. Tämän jälkeen vielä
toukokuussa mamman syntymäpäivät ja koko perhe tilaa lintupaistin taloon tapaan
saaden eteensä ryytilehtien päälle asetellun kasan satakieliä, leivosia,
sirkkuja ja peipposia paistettuina pienine nokkineen ja jalkoneen. Ellen
oksentaa ja raivoaa sekä lukee kokille lakia, miten Pohjolassa oli Topeliuksen
ansiosta laadittu Italian kuningatar Margheritalle adressi ’vaikuttamaan
siihen, etteivät muuttolinnut päätyisi Italiassa ruokapöytiin.’ Vain mamma ja
Gerda saivat Ellenin purkamaan matkalaukkunsa, sillä ei Italiasta lähteminen pelastaisi
yhtään pikkulintua. Ihminen on pedoista pahin, mutta Ellen tuli minua nyt
likemmäs. Hän ei välittänyt ainakaan näkyvästi rahvaan kärsimyksistä, hän ei
halunnut valjastaa taidettaan yhteiskunnallisten asioiden ajamiselle, hän ei
ollut fennomaani, jos ei svennomaanikaan, mutta oliko hän mikään ’maani’, vaan ennen kaikkea hän itse
ja taiteilija, viivansa taitaja. Kuitenkin, kuitenkin, hänessä asui kiintymys eläimiin, omaan perheeseen, taiteeseen ja hänestä sukeutui vielä kuuluisan miehen rakastajakin!
Mihin vertaisin Pirkon Elleniä? Aina ei ole pakko verrata,
mutta rakkauteni kuvataiteisiin liekehtii ja pakottaa. Pidin paljon Mila Teräksen kirjasta Jäljet, jossa fiktiivisesti kerrotaan kuvataiteilija Helene
Schjerfbeckistä. Kuinka paljon pidin, ei
aina näy vuoden lopulla kun julkaisen lukuvuoteni parhaat, sillä riippuu aivan
siitä, mitä muuta kultaista olen ehtinyt lukea. Mutta näkyy ja kuuluu siinä, mitä
olen kirjasta kirjoittanut! Pirkko Soininen on minulle runoilija, mutta
ilokseni voin nyt sanoa, että Pirkosta tuli minulle myös prosaisti. Tekee mieli paljastaa yksi sisäinen lauseeni ja se on: Runoilijat kirjoittavat
tarinat parhaiten! Perustelen: En pidä liiasta luonto- ja kaunomaalailusta,
mutta nautin, jos tarina on kerrottu rouhean kauniisti. Soinisen Ellenissä on myös kultainen tasapaino: Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Parhaat prosaistit
kykenevät siihen, mutta runoilijat useimmiten, sillä he ymmärtävät
tiivistyksen tehon. Poissa ovat sivukauppojen puuduttavat luontokuvailut ja
tilalla on vaikka vain tämä:
14. toukokuuta 1913
Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista
harmaata valoa.
Siinä se on! Kaikkeus: Asia ja kauneus.
Päivien hetketkään eivät ole siskoja keskenään. Muodot ja
värit pakenevat, ei löydy rytmiä, tulppaanitkin nuokkuvat maljakossaan, mutta
sitten:
Terälehdet väpähtävät, liikahtavat, pullistuvat, kaartuvat
ulospäin. Täynnä pidäkkeetöntä riemua, kuin pikkuinen Yvonne, kun ensilumi
satoi.
Ja sitten 1939 jää hyvästi Firenze:
Jokainen ilta on kuin ensimmäinen. Kaikki on niin kaunista, kun tietää, että sen menettää.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja Tuija Elina/Luettua elämää ja Kirja hyllyssä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja Tuija Elina/Luettua elämää ja Kirja hyllyssä
Mukavaa Lukurauhan päivää!
VastaaPoistaHannele, kiitos samoin!
Poista<3
Tuo runollisuus on kyllä jotain, mikä solahtaa minunkin ihoni alle.
VastaaPoistaAino, se, mutta sitten myös ihan Ellenin kokemaa arkea aina rahanpuutetta myöten.
PoistaKiitos Leena hienosta vinkistä. Tosin en ole vielä lukenut Schreckin teostakaan, mutta Ellen henkilönä kyllä kiinnostaa. Luin Kati Tervon Iltalaulajan.
VastaaPoistaAnneli, ole hyvä<3 Mitä jos aloittaisitkin tästä: Mietin itsekin, että kummin päin olisi parempi/helpompi, kun ei muuten just tästä taiteilijasta tiedä mitään. Minulla määräsi kirjojen julkaisutahti, sinä voit valita. Luin tämän kahdessa illassa nauttien. En siis kiirehitnyt vaan hitaasti kuin söisin belgialaista suklaata...
PoistaIltalaulaja kuulostaa melkein runolta...Kuten Yön kantajakin.
<3
Pidin hurjasti Mila Teräksen kirjasta. Se oli luettava hitaasti maistellen. Tämä vaikuttaa sen sisarelta?
VastaaPoistaRaili, niin minäkin! Maistelin hitaasti, kuten tein Elleninkin kanssa. Ihan tekee mieli sanoa, että sisarkirja. Lue, lupaan, että pidät<3
PoistaLeena, olen samaa mieltä: on onnistunut ratkaisu rajata tarina Firenzeen. Se fokusoin hienosti taiteilijakehityksen. Taiteilijaromaanit kiehtovat minua ja ilahtuneena innostuin Ellenistä aina enemmän, mitä pitemmälle etenin. Namedroppailua kyllä mietin: jos ei Schreckin elämäkerta ei olisi tuoreena mielessäni, en ehkä olisi selvinnyt paljoista viittauksista eläneisiin henkilöihin. Pidän myös tyylikkäänä tapaa, jolla suhdetta Gordoniin kuvattiin. Yksi lempitaiteilijoistani saa tästä romaanista hienon fiktioinnin. (Jäljet on oikein hyvä, mutten hullaantunut.)
VastaaPoistaTuija, minua olisi todela häirinnyt, jos olisi kuvattu välillä oloa Suomessa, nyt saimme Ellenin täysin ihollemme. Saatoimme keskittyä Elleniin, nähdä hänet rakkaimmalla näyttämöllään.
PoistaAch, minua ei yhtään vaivannut, mutta se saattoi johtua siitä, että olin lukenut Schreckin hyvin tarkkaan.
Oijoi, se oli ihanaa<3 Annettiin ymmärtää, mutta ei paljastettu kaikkea:)
Minua kiinnostavat niin monet taiteilijat, että aloin jo miettiä, että enhän vain minäkin pudonnut Gordonin pauloihin. Ihailen Ellenin uskallusta elää omanäköisensä elämä. Sen pitäisi olla meille kaikille päämäärä ja sen toteutus.
<3
Hieno teksti! Aloittelin juuri Elleniä ja palaan tähän vielä.
VastaaPoista♥
Katja, kiitos♥
PoistaVoi että! Kylläpä saat houkuttumaan tästä Ellenistä. MInä pidin hirveästi myös Jäljistä, joten uskon että tämäkin on nautinto. Laitoin jo kirjan varausjonoon :D
VastaaPoistaKaisa V., älä muuta virka. Kuten Railin kanssa viestimme, kirjoissa on kuin taiteilijasisaruutta, vaikka Helene ja Ellen elivät hyvin erilaiset elämät.Hyvä:)
PoistaLeena, tämä kirja on kevään lukulistallani, joten en vielä lukenut tekstiäsi kuin 'ihan sivusilmällä'. Hanna-Reetta Schreckin teoksen luettuani uskon, että Ellenin elämässä oli aineksia vahvasti etenevään romaaniin. Odotan tätä lukukokemusta innolla - intuoin, että tulen kokemaan tämän kanssa jotain samaa kuin Rakel Liehun ja Mila Teräksen Helene Schjerfbeck -romaanien äärellä.
VastaaPoistaJa se, että Soininen on runoilija, tietää myös hyvää! <3
Kaisa Reetta, ymmärrän...ja arvasin, että tätä et ohita:)
PoistaNimenomaan!♥
Luin äskettäin Mila Teräksen Jäljet ja olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi. Hienosti luonnehdittu että ”Teräs kirjoittaa sen kuin Helene maalasi omenansa: Värit eivät saaneet tappaa toisiaan, luvut eivät saaneet tukehtua toisiinsa.” Huikean hiottu, mutta silti ilmavan oloinen, kultaisen leikkauksen henki leijuu kirjan yllä. Niin että kun nyt luin arviosi Pirkko Soinisen Thesleff-kirjasta, joka on tilauksessa, odotan sitä kovasti!
VastaaPoistaHyvää lukukevään jatkoa – näin kun aurinkokin kirittää talven väsyttämiä silmiä!
Sokea kana, Jäljet on upea kirja. Kiitos<3 Oli pelottavaa lukea Soinisen Ellen kun oli lukenut Jäljet ja kaiken huipuksi olin vielä lukenut Schreckin Minä maalaan kuin jumala eli Ellenin elämäkerran. Onneksi, onneksi Pirkko onnistui täysin! Nyt vasta pääsin Ellenin sieluun...ihon alle. Sinne jonnekin.
PoistaKiitos samoin sinulle! Nyt just löhdössä viemään kuusiaidalle apetta mustarastaille , kauriille etc. Täytyy ottaa aurinkolasit:)
<3