Richard Yatesin Revolutionary Roadia (Otava, 2008) ei uskoakseni saada koskaan analysoiduksi niin, että voitaisiin sanoa: Siinä se nyt on. Juuri tällainen tämä kirja on. Tämän kirjan arvoitus on tasapainottelu kirjaimellisuuden ja verrannollisuuden välillä. Vaan ketkä tasapainottelevat: He, jotka yrittävät Yatesia tulkita. Minä en edes yritä – toivoakseni – vaan annan mennä, kuten tuntuu.
Minulle Yates toi woolfimaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.
Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?
Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.
Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:
”Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.”Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsinkosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Amma Peikkoneito ja Laura
Minulle Yates toi woolfimaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.
Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?
Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.
Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:
”Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.”Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsinkosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Amma Peikkoneito ja Laura
