Tein teille vähän aikaa sitten arvostelun Mitchell G. Bardin kirjasta Kristalliyö/ Holokaustin alku silminnäkijöiden kertomana (48 Hours of Kristallnacht. Night of Destruction/Dawn of the Holocaust. An Oral History, Minerva 2009) ja sain silloin teiltä kommentteja, että enkö ole lukenut Martin Grayn kirjaa Kaikkien rakkaitteni puolesta (Au nom de tous les mines); kirjaa, jonka on merkinnyt muistiin Max Gallo ja joka ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran Otavan julkaisemana 1972. Minä vastasin etten ole kuullutkaan, mutta olisihan jo tuon vuosiluvun pitänyt laittaa hälytyskellot soimaan...No, tilasin kirjan nyt kirjastosta ja olen lukenut sitä pari yötä ja viime yönä about klo kaksi tai kolme eli suden hetkellä, tajusin, että tämän olen kokenut ennenkin, mutta ymmärryksen asteelle totuus ei päässyt. Tänään puhuin sisareni kanssa ja kun sanoin, mitä kirjaa olin lukenut ja kerroin siitä vähän, hän heti muisti, että olin ehdottomasti vannottanut häntä lukemaan ko. kirjan. Siis minä olin lukenut kirjan heti sen ilmestyttyä!
Nyt minun pitäisi arvostella se teille, mutta en sitä tee. Minä vain suosittelen kaikkia lukemaan kirjan. Kirjassa ollaan paljon Varsovan ghetossa ja Martinin perhe asuu ja sitten piileskelee Mila 23:ssa. Minä olen lukenut monia sekä puhtaasti historiallisia että fiktiota ja faktaa sekoittavia kirjoja Varsovan ghetosta ja sen kansannoususta, joten sikäli tämä ei enää ollut minulle uutta. Mutta 1972 se oli vielä varmaan aikamoinen järkytys lukiolaistytölle. Martinin koko perhe kuolee keskitysleirillä ja isä gheton taisteluissa. Martin selviää kuitenkin niin ghetosta kuin Treblinkasta kertoakseen maailmalle silminnäkijäkertomuksensa ja aloittaakseen uuden elämän Amerikassa, jossa hänellä on ainoa elossa oleva sukulainen, vanha isoäiti. Kirjan dramatiikka huipentuu siihen, että salama iskee kahdesti samaan henkilöön: Martin saa perheensä vain menettääkseen lapsensa ja vaimonsa 1970 Cannesin metsäpalossa.
Miten arvostella tuskan mittaa? Miten arvostella ihmisen pedon luonnetta toista ihmistä kohtaan? Mitä yleensä on tekemistä sanalla arvostella näin suuren tuskan äärellä? Ei yhtikäs mitään! Meidän ainoa velvollisuutemme on lukea kaikki nämä kirjat ja olla koskaan unohtamatta mitä tehtiin miljoonille ihmisille mukaan lukien vastasyntyneet lapset ja raskaana olevat naiset. Mikään ei ollut natseille pyhää! Meissä kaikissa elää natsi, jota pitäkäämme loitolla muistamalla mitä niin sanottu ihminen teki miljoonille juutalaisille. Jo nyt joku uskaltaa kieltää tapahtuneen. Se on merkki ja kehoitus todistaa kaikki uudestaan. Ja vieläkin joukossamme on heitä, jotka kantavat kädessään keskitysleirin numerosarjaa, heitä, jotka voivat kertoa, mitä et halua uskoa.
Lukusuosituksena annan edellisten lisäksi Leon Urisin kirjan Mila 18 (Gummerus 1962), Marcel Reich Ranickin Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001) ja Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin Juutalainen kulttuuri (Otava 1998) sekä jos haluaa päästä itse yhden pääsyyllisen elämään sisälle niin Ephraim Katzin ja Zwy Aldoubyn Kuoleman asiamies/Adolf Eichmannin tarina (The Adolf Eichmann Story, Karisto 1979). Viime mainitun kirjan omistus kuuluu näin: Niille Israelin miehille ja naisille, jotka päättivät olla unohtamatta, että oikeus tapahtuu niille, jotka sitä etsivät, on tämä kirja omistettu.
Muistan lukeneeni tuon kirjan vuosia sitten,ja siinä oli tosiaankin järkyttävää,että Martin vielä toisenkin kerran menetti perheensä.
VastaaPoistaSanotaan, että ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kestää, mutta se ei ole totta! Missä oli Jumala, kun tämä kaikki tapahtui?
VastaaPoista