MATKALLA PUOLEEN HINTAAN

Merete Mazzarellan Matkalla puoleen hintaan (Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär, Tammi 2010, suomennos Raija Välimäki) antoi minulle niin outoja ajatuksia, että jähmetyin melkein kahdeksi viikoksi. Se, että nyt istun tässä tätä kirjoittamassa on vaatinut hitaita öiden tunteja, ääneen lukua suuria ikäluokkia edustavalle, vielä liike-elämässä olevalle miehelleni sekä keskustelua sinne sun tänne. Mieheni piti lukunäytteistäni niin, että lukee kirjan seuraavaksi. Itse tunsin olevani kymmenen tai viisitoista tai sata vuotta liian nuori lukemaan tätä kirjaa, sillä sisäinen ikäkelloni jätättää ja pahasti. Satu Kukkameri ja lumen ihme (Tammi 2009) sopii minulle paljon paremmin.

Mereta Mazzarella rupattelee tyylikkäästi, mutta katkeamatta, läpi teoksen, miten hän kokee eläkkeelle jäämisensä juuri ennen sitä ja sen jälkeen. Takuuvarma juttu on, että pohjoismaisen kirjallisuuden professori osaa tuoda tuntonsa julki ja hän osaa höystää tekstinsä mahtavilla sitaateilla. Sitaattihulluna pelastuin alakulolta kirjaamalla ylös uusia sitaatteja nahkakantiseeni:

Søren Kierkegaard: "Sivistyminen on tulemista toiseksi kuin oli ennen kuin alkoi tulla omaksi itsekseen.”


Kasvitieteilijä Linnén motto: ”Omnia mirari etian tirtissima.” (Ihmettele kaikkea, myös kaikkein vähäpätöisintä.)


Mazzarella: Uskalla elää hitaasti. Runouden lukeminen kuuluu hitauden kulttuuriin.

Kirjailija ja ihminen Mazzarelan sielu on yliopistoihmisen ja sillä taidolla hän analysoi eläkkeelle jäämistään ja ikääntymistään monin verrokein niin taitavasti, että sain ylleni oudon surun hunnun, vaikka olinkin päättänyt tehdä tämän kirja, koska sen kansi on niin kaunis (la Falck, Metamorfos), en ole ennen lukenut Mazzarellaa ja tiedän lukijoissani olevan kaiken ikäisiä henkilöitä. Tätä kirjaa ei olisi kuitenkaan pitänyt lukea huhtikuussa, joka sekoittaa muiston ja pyyteen, huhtikuussa, jolloin kaikki, ihan kaikki näyttää julmassa valossa vanhalta ja vielä vanhemmalta, kuin oikeastaan onkaan.

En tokikaan halua antaa väärää todistusta kenestäkään ja vielä vähemmän lukemastani kirjasta. Kirja on erinomainen, taidokas, tyylikäs, hienovireinen, monipuolinen ja siinä on myös mustan huumorin ripauksia:

Ruotsalaisessa lehtiuutisessa annettiin jokin aika sitten vielä karrikoidumpi kuva tulevaisuuden eläkeläisestä. Siinä todettiin, että nykyään käytetään enemmän rahaa kauneusleikkauksiin ja Viagraan kuin Alzheimer-tutkimukseen ja että niillä, jotka jättävät työelämän vuoden 2030 paikkeilla, tulee siis olemaan valtavat rinnat ja valtavat erektiot – he vain eivät enää tiedä, mihin niitä käyttäisivät.

Mereta Mazzarella on älykäs kirjoittaja, joka osaa katsella huvittuneena, kuin ulkopuolelta myös itseään ja omia turhaumiaan ja pelkojaan. Hän pohtii paljon vaikuttamista, omaa identiteettiään eläkeläisenä ja ihmisenä sekä yhteiskunnan muottia, johon eläkeläinen halutaan laittaa. Toisaalta hän ei kuitenkaan tuo mielestäni esille sitä, mikä on vääjäämätöntä: Nyt eläkkeelle jäävien suurten ikäluokkien häntäpää ei ikinä suostu makaamaan laitoksissa märissä vaipoissa ja ulostamaan käskystä vaippaan, koska kenelläkään ei ole aikaa auttaa vanhusta vessaan. Hän ei kerro päättäjille, mikä hippivanhuspommi yhteiskuntaa odottaa. Ei Merete tee sitä, vaikka hän osaakin kyseenalaistaa. Hän katsoo kaikkea kuin ohuen lasin lävitse. Hänellä on siihen varaa ja ’varaa’. Hän myöntää olevansa etuoikeutettu myös taloudellisesti, sillä hänen ei ole koskaan tarvinnut ostaa edes omaa asuntoa, vaan hän on perinyt sen. Onneksi häneen kolahtaa ikäisensä nainen, joka seisoo pankin kassalla kysymässä tilinsä saldoa ja saa kuulla siellä olevan kuusi euroa ja eläkkeen tulevan vasta seuraavana päivänä:

Minun täytyy muistaa, että olen etuoikeutettu, vaikken tuosta sanasta pidäkään. Olen myös naiivi: eivät kaikki eläkeläiset voi vapaasti kysyä, mitä haluavat tehdä loppuelämällään.

Kirjassaan Mazzarella kertoo myös äidistään, joka yllättäen saikin kuulla kuolevansa syöpään seitsemänkymmenenyhden vuoden iässä, vaikka oli kuvitellut elävänsä vielä kymmenen hyvää vuotta. Hänen äitinsä sanoo asian, kuten minä sen koen:

Se, että saa tietää kuolevansa aikaisemmin kuin on ajatellut, ei ole sen pahempaa kuin saisi tietää, että joutuu lähtemään juhlista kotiin aikaisemmin kuin on ajatellut. Tärkeintähän on, ovatko juhlat olleet onnistuneet niin kauan kuin on saanut olla mukana, ja minun tapauksessani ne ovat olleet.

Voin suositella tätä kirjaa heille, jotka juuri nyt pohtivat, mikä olisi heille sopiva E-päivä. Teos antaa osviittaa ja viitettä paljonkin sille, mitä kannattaa tehdä ja milloin. Olen sielultani väärä lukemaan tätä kirjaa, paitsi sitaattien osalta, mutta se ei tarkoita sitä, että muut olisivat sitä. Minä olen Kyllikki Villa, joka haluan kuolla jollain rahtilaivalla – jossain. Tätä kuitenkin nauroin:

Englantilaisen esseistin Hugh Kingsmillin mukaan ystävät ovat ”meidän herramme anteeksipyyntö, toisin sanoen lahja, jonka Jumala on antanut meille hyvitykseksi siitä, että on raskauttanut meitä myös suvulla. Toisin kuin sukulaisiamme, ystävämme ovat ihmisiä, joista pidämme ja joita tapaamme vapaasta tahdostamme.

Ihmeellistä, haluaisin niin tavata Merete Mazzarellan ja keskustella hänen kanssaan siitä, miten lähestyä vääjäämätöntä!

Uppsalassa mustarastas laulaa nyt kirkkomaalla. Niin kuuluu ollakin, aivan kuten mustarastas symboloi rajaa talven ja kevään välillä, se symboloi myös rajaa elämän ja kuoleman välillä.


Toisinaan mietin, kuinka monta kertaa saan vielä kuulla mustarastaan.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjanainen