MICHELLE OBAMA

I had a dream…and it came true!

Christoph von Marschallin kirja Michelle Obama (Michelle Obama, Minerva 2010, suomennos Anne Mäkelä) on aivan yhtä ristiriitainen teos kuin on Yhdysvaltojen historian ensimmäisen afroamerikkalaisen presidentin puolison henkilökuva. Mitä me todella tiedämme tästä naisesta muuta kuin vertailut Hillary Clintoniin, tai sen että hän on kahden suloisen tytön äiti tai sen että kun hän yhtenä päivänä sanoo jossakin jotain, luemme jo seuraavana päivänä jostain muualta edellisen kumoavaa…


Michelle ei ole, eikä hänen tarvitse olla läpinäkyvä kuten miehensä, jonka virkavelvollisuuteen suorastaan kuuluu läpinäkyvyys. Michellen ja suuren kiinnostuneen kansan välissä on sensuurin muuri, jonka läpi ei ole menemistä ellei hän itse halua tulla esille. Onneksi hän on silloin tällöin halunnut, mutta koska hänessä on Rouva Suorasuun piirteitä, hän on joutunut peräytymään. Kun ensin ihailtiin hänen suoruuttaan valittaa, miten Barack jättää likaiset sukkansa lattialle lojumaan, se kääntyikin seuraavana päivänä niin, että ’miten hän kehtaa arvostella Yhdysvaltain presidenttiä!’ Anna mun kaikki kestää! Michelle on rotunainen, jolla on oikeus marista miehestään, jos haluaa ja hän on, kuten kirja todistaa, perheen boss, mihin Barack mielellään suostuu, myöntäen olevansa haaveilija.

Vaikka Marschall ei ole päässyt kirjaa varten haastattelemaan Yhdysvaltain ensimmäistä naista, yllättävän paljon hän on saanut selville presidentinvaalikampanjan aikaisista haastatteluista, julkisista asiakirjoista ja niiltä ihmisiltä, jotka ovat suostuneet kertomaan. Koska olen itse äärettömän kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta (ainoa maa, jonka presidentin vaalit seuraan!) alkaen John F. Kennedystä, tuon esille kirjasta ne asiat, jotka ovat minusta vaikuttavia, sillä nyt tehtiin historiaa: Barack Obama on John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin Tulenkantaja ja monien, myös minun unelmieni suuri täyttymys. Hänen vaimonsa on Täyttymyksen Valo.

Michelle Robinson kirjoitti 1985 valmistuneessa Princentonin tutkielmassaan mm. näin:

Kokemukseni Princentonissa ovat vahvistaneet lujemmin kuin koskaan ennen tietoisuuttani siitä, että olen musta. Olen huomannut, että Princentonissa, vaikka jotkut valkoisista professoreistani ja kanssaopiskelijoistani ovatkin yrittäneet olla liberaaleja ja avoimia minua kohtaan, tunnen itseni kampuksella joskus kuin vierailijaksi; aivan kuin en todella kuuluisi sinne. Riippumatta olosuhteista, joissa olen valkoisten kanssa tekemisissä Princentonissa, minusta tuntuu usein aivan kuin olisin heille aina ensisijaisesti musta ja vasta toiseksi opiskelija.

Siinä missä Michellen aviomies Barack varttui Havaijilla valkoisen äidin ja mustan miehen lapsena, jossa perhesiteet eivät olleet kiinteät, Michellen isänpuoleiset esivanhemmat raatoivat orjina Etelä-Carolinassa, pikkukaupunki Georgetownin lähettyvillä. Kampuksella afroamerikkalaisten sosiaaliseksi kohtauspaikaksi tuli kolmannen maailman keskus, Third World Center, jossa afroamerikkalaisia opiskelijoita kiinnosti muun muassa Rosa Parks, joka nousi vuonna 1955 Alabaman pääkaupungissa Montgomoryssa vastarintaan linja-autojen rotuerottelua vastaan ja sai näin syntymään kansalaisoikeusliikkeen linja-autoboikotin. Kautta koko kirjan Michellen kehitysvuosina oleellista on ihon väri, mutta hänkin odottaa jo päivää, jolloin hän ei ole Black First Lady, vaan First Lady, sillä miten ihmisen koko elämää voi määrittää ihon väri oletpa sitten katuojassa tai Yhdysvaltain presidentin aviopuoliso.

Michelle Obama on ennen kaikkea nainen Chicagosta, kaupungista, jossa puhaltavat kylmät tuulet, mutta myös kaupungista, joka on luonut maailman seuratuimman tyyli-ikonin, sillä tässä Michelle yllätti todella. Mitään vastaavaa ei ole nähty sitten Jackie Kennedyn. Kirja kertoo niin paljon Chicagosta, että en enää tiedä, kumpaan matkustaisin mieluummin New Yorkiin vai Chicagoon;-) Michelle on tuonut Washingtoniin mukanaan paitsi äitinsä myös suuren joukon ystäviään. Luottoystäviä, jotka eivät kerro medialle mitään! Tiedetään, että Michelle on kurinalainen ja aloittaa päivänsä tunnin kuntoilulla, joka on täysin päinvastoin kuin Barack, joka haluaa nukkua vielä, kun Michelle jo puurtaa salilla. Michelle on pitkä ja vanttera, mutta ei lihava. Hän ostaa design vaatteensa usein nuorilta suunnittelijoilta, jotka voivat olla vaikka Vietnamista, mutta hän käyttää myös nettien halpakauppaketjuja. Hän ei prameile, mutta on taivaallisen tyylivarma eli tietää, mikä sopii hänelle. Hän käyttää mielellään vaatteita, jotka jättävät hänen käsivartensa ja paljaat säärensä näkyviin. Tästä syntyikin hupaisa tapaus, joka paljastaa, miksi Michellenkään ei kannata puhua medialle vapaasti:

Keväällä 2009 tämä (Michellen paljaat raajat) oli viikkokausia puheenaiheena keltaisessa lehdistössä. Hänen miehensä lopetti kiistelyn sanaleikillä Valkoisen talon kirjeenvaihtajien lounaalla: Michellillä on ”the right to bare arms” eli oikeus paljaisiin käsivarsiin. Amerikan englanniksi lausuttaessa se kuulostaa täysin samalta kuin perustuslakiin säädetty oikeus kantaa asetta, ”the right to bear arms”.

On kiveen hakattu, että Obaman perheessä on sovittu, että Michelle saa julkisesti arvostella miestään, mutta Barack ei vaimoaan. Barack on myöntänyt, että Michelle on heillä se, jolla on jalat maassa. Koko kansa tietää jo, että Obamat eivät kerran saaneet lentokentältä vuokrattua autoa, koska Barack oli ylittänyt luottokortin luottorajansa. Michelle on heidän varsin taloudellisesti tiukan avioliittonsa alkuajan kantanut huolta rahasta liiankin kanssa. Koko presidentin vaalikampanja oli estyä, koska Michellen mielestä heillä ei ollut siihen varaa!

Äitinä Michelle on rakastava, mutta jämpti. Hän arvostaa tyttärissään järjestystä, itsekuria ja vaatimattomuutta. Chicagon säännöt siirtyivät luontevasti Washingtoniin. Kahdeksalta illalla tyttöjen on hiljennyttävä sänkyihinsä. Mutta tytöt saivat koiran, joka heille oli luvattu, jos he muuttavat Valkoiseen taloon. Ja mikä kohu asiasta nousikaan ja suuret tunteet pintaan, sillä Obamat valitsivat juuri saman rodun, joka oli Edward Kennedyn suosikki. Edwardin vaimo Victoria järjesti yhteyden kasvattajiin. Edwardin kuoltua Bo-koira kuvaa nyt sitä, että osa Kennedyn perheen tarinaa elää edelleen valkoisessa talossa.

Vaikka Marschallin kirja on yhtä ristiriitainen kuin Michelle, lukekaa se juuri siksi, sillä Michellen ristiriitaisuutta en tässä ’lyhyessä’ esittelyssä pysty teille kuvaamaan. Ja kiittäkää Luojaa, että innostin noista vaatteista, sillä Yhdysvaltain politiikka ja etenkin mustien asema maassa on intohimoni, josta luen kaiken mitä käsiini saan! Ja varmaan arvaatte, että unelmani toteutui kun Michelle ja Barack tanssivat läpi yön 20.1.2009 heidän tultuaan Valkoisen talon ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi presidenttipariksi!


Lopetan Michellen kahteen kommenttiin:


Sikäli kun olen tarkkaillut miehiä, siis kaikkia miehiä, heillä on selvä tärkeysjärjestys: Minä tulee ensimmäisenä, sitten perhe, ja jossakin on paikka myös Jumalalle. Naiset ovat toisenlaisia. Minä on heillä vasta neljännellä sijalla, ja pidemmän päälle se ei ole terveellistä.

Syvällä sisimmässäni olen edelleen se pieni tyttö, joka varttui Chicagon South Sidella.