PIMPIT

Juan Manuel de Pradan kirja Pimpit (Cõnos, Like 1997, suomennos Tarja Härkönen) on hulvattoman hauska kirja. Se on myös kunnianosoitus kahdelle asialle, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista: naisille ja kirjallisuudelle. Teoksen 52 naiskuvausta vaihtelevat runollisesta absurdiin, koomisesta ironiseen, hulluttelusta herkkyyteen.

Yhteistä niille kaikille on loistelias kielenkäyttö, kielikuvien rikkaus, ihanat naiset sekä tietysti näiden salaperäiset, lumoavat pimpit.


Rohkeasti de Prada lähestyy naista kaikkein intiimeintä tietä ja löytää tästä verratonta kauneutta ja suloa.


Tämän lyhyen esittelyn jälkeen annan teille pari kutkuttavaa alkupalaa Pradan Pimpeistä!


Siis: Kippis Vapulle!

Ja tässä Loreto -tädin pimppi.

Tässä Kotiopettajattaren pimppi:

Reputimme aina kokeissa kesäkuussa, jotta isämme pestaisi meille naisopettajan kotiin antamaan yksityistunteja. Mitä kidutusta olivatkaan minuutit ennen kotiopettajattaren tuloa! Hän tuli kiireesti ja juosten, pitkästä bussimatkasta ja kävelystä uupuneena (hän tuli toiselta puolen kaupunkia pitämästä tunteja jollekin toiselle yhtä onnekkaalle), gabardiinitakki lepattaen ja salkku heiluen. Kotiopettajatar opetti kaikkia aineita englantia lukuunottamatta (hän oli saanut koulutuksensa kurtisaanin johtamassa tyttökoulussa Pariisissa), ja maanantain hän omisti matematiikalle, tiistain latinalle, keskiviikon maantieteelle (oijoi hänen pakaroidensa asumatonta atlasta) ja sitä rataa. Kotiopettajatar oli yleensä nimeltään Laura, tai Sofia, tai Sonia, jokin nimi arkisen ja hienon väliltä hänellä oli, ja hän vahti linjojaan kuin haukka, jopa niin tiukkana että näytti vähän nälkiintyneeltä (mutta se oli valelaihuutta). Laura, tai Sofia, tai Sonia, astui viereemme selittääkseen jonkin epäselvän asian palsamoiden murrosikämme täyteen puhjenneen nuoruuden aromilla. Gabardiinitakin alta näkyvät polvet olivat kuin leivän kannikat ja muistuttivat arpien kirjomina lapsuuden kompastumisista ja ruhjeista, ja me ojensimme kätemme ja kosketimme näitä pikku kannikoita, jotka ehtoollisleivän tavoin muuttuivat lihaksi. Laura, tai Sofia tai Sonia, antoi meidän panna kätemme polvelleen, kunhan emme menneet liian pitkälle, vaan jätimme sen hiljaa siihen kuin kissan joka sulattelee ruokaansa emäntänsä sylissä, mutta me manguimme hellittämättä lisää ja riisuimme hänen hameensa (sellaisen skottiruudullisen villahameen pliseerauksineen ja solkineen, koulupuvun etäisen sukulaisen), ja kätemme lakkasi olemasta kissa ja muuttui hämähäkiksi vaeltaakseen pitkin hänen reisiään, hiukan paksumpia kuin ensinäkemältä vaikutti, mutta ihastuttavia joka tapauksessa. Lauralla, tai Sofialla...

Ja niin pääsimme pikkuhousuihin asti, tuohon nukkuvaan silkkikolmioon, joka suojaa kotiopettajattaren pimppiä, ja laskimme kätemme pehmeäseinäisten reisien väliin ja huomasimme kostean aavistuksen, pikkuhousuja kukittavan kuuman tahran. Lauran, tai Sofian, tai Sonian, vedotessa...

...pimppi, jota saimmekoskettaa vain alushousujen läpi, oli täynnä käsittämättömiä kierteitä ja syrjähyppyjä, joita hyväilimme sormenpäillämme ja joille me myöhemmin lakanoiden sokeassa yksinäisyydessa osoitimme kunnioitusta.

Laura, tai Sofia, tai Sonia, keskeytti...