maanantai 3. toukokuuta 2010
JONAS ECKEL
Kovinkaan moni nainen ei ole ollut minuun rakastunut, jos nyt ylipäätään kukaan. Mutta olin aivan varma että Lillian oli. Tosin hän ei koskaan katsonut minua kunnolla. Hän ei koskaan tuijottanut minua syvälle silmiin niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Hän tuijotti lattiaan hymyillen veitikkamaisesti, tai hän katsoi poispäin tai kerta kaikkiaan vain sulki silmänsä. Sängyssäkin hän sulki silmänsä. Silkkaa kainoutta, arvelin. Tuli kuitenkin aikakausia jolloin epäilin kaikkein pahinta. Ettei hän ollut lainkaan erityisen rakastunut.
Joku voisi ajatella yllä olevasta pienestä tekstinäytteestä, että eihän tuossa mitään erikoista ole, mutta hän erehtyisi pahasti. Mikäli hän tietäisi tekstin olevan norjalaisen Karin Fossumin kynästä, hän saattaisi korjata pikaisesti käsitystään, sillä Fossumilla on kyky asettaa saatana asumaan ihan tavallisen, hieman mitättömänkin oloisen henkilön päähän ja järkyttävillä seuraamuksilla. Hänellä on myös toinen erityiskyky ja se on saada lukija tuntemaan sympatiaa pahantekijää kohtaan. Hän ei tee sitä aina ja minä en kerro, mikä kerta nyt on.
Karin Fossumin Jonas Eckel (Jonas Eckel, Johnny Kniga 2004, suomennos Katriina Savolainen) kertoo hyvin tavallisesta miehestä, jonka nimi sattuu olemaan Eckel (ekkel = inhottava, ällöttävä), mutta eihän Jonas nyt sellainen…Nomen est omen. Vai?
Jonas kuvittelee, että häntä valaisee oma erityinen valo, jota muut eivät huomaa. Paitsi Lillian, jonka hän tapaa varastossa, jossa työskentelee varastomiehenä. Jonas viihtyy hyvin työssään ja kuvailee sitä pikkutarkasti ja arvostaen. Ja kun tumma, pyylevä Lillian Ask saapuu eräänä päivänä varastolle noutamaan kynttilöitä, Jonas tuntee, että se on kohtalo. Ja niin alkaa tarina avioliitosta, jonka kertoja on vain sen toinen osapuoli eli harkitsevainen, järkevä Jonas Eckel.
Kannattaa aina varoa avioliittotarinoita, joissa vain toinen osapuoli kertoo jotain. Jo Aksel Sandemose huomasi, että jos avioliittoa kovasti ylistetään, yleensä vain toinen osapuoli on kertojana ja jossain tuntuu raadon hajua. Nyt kertoo hän, jolle ihanasta Lillianista alkaa paljastua harmittavia piirteitä aina juopottelusta tuhlailuun, mutta miksi minä nyt tunnen raadon hajua? Olenko minä hakoteillä?
Sinä olet pelkkä varastomiehen vätys! Näpertelet tonttujesi ja lautasliinojesi keskellä. Luulet että se on tärkeää.
Ja sitten sinä haritat aina sormiasi, hän jatkoi. Sillä tavalla tyttömäisesti. Sitä paitsi sinä kävelet niin teennäisesti. Kukaan muu ei kävele sillä tavalla.
Hirvittävän hitaasti, mutta taidokkaan varmasti Fossum kuljettaa meitä avioliiton kuilun reunalle ja jokainen voi olla varma, että jälki on rumempaa kuin Lillianin kirpputorilta ostaman valkoisen kaniturkin irtirevityt karvat. Jonas kertoo tarinaansa siitä, mikä uhrautuja ja kärsijä hän on avioliitossa ja kaikki lukevat, miten hän keksii pelastukseksi lomamatkan, sillä hän on lukenut, että niin menetellään suhteen ollessa kriisissä. Ja kriisiähän riittää yhtä paljon kuin onnettoman kaniturkin karvoja, sillä Lillian on todella alkanut muuttua:
Rakkautta täytyy haluta, ajattelin. Olin kerran muotoillut tällaisen lauseen mielessäni kun käyskentelimme Oslon kaduilla. Kukaan ei enää kantanut polttopuita nuotioon. Miten meidän kävisi?
Minulle heräsi tästä kirjasta hyvin inhottava, oikein ekkel –olo. Tajusin värisyttävästi, miten helposti tämä tarina voisi olla ollut minun, sinun tai ystävämme tarina. Me ohitamme päivittäin kaduilla jopa hipaisten ihmisiä kuin Jonas tai Lillian. Me itse saatamme olla he!
Huomasin taitellun setelin ja silitin sen auki. Tuijotin sitä ihmeissäni. Se oli täynnä Lillianin kirjoitusta.
Jonas Eckel ei ole ihan niin kuin olla pitäisi.
Tämäkin on lukematta. Kuka sitten on ihan niinkuin pitäisi, mutta miten tässä mentiin harhaan. Sen haluan lukea. Ja, kyllä rakautta täytyy haluta vaikka se voi iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta.
VastaaPoistaAnne, tämä on puistattava kirja eli nautit takuulla.
VastaaPoistaJotkut sanovat, että tahdon asia, mene ja tiedä, ei se silloin ollut, kun se iski - ja lujaa.