perjantai 7. toukokuuta 2010
SUURTA KERTOMUSTA, LAATUA, UNOHTUMATONTA...
Annille ja muille Suuria Kertomuksia arvostaville äideille!
Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…
Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:
Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!
Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.
Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.
Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.
Pane minua, pane. Satuta vähän.
Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?
Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.
Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”
Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.
Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.
Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.
Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?
Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.
Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.
Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…
Appassionata
Musiikki ei taaskaan kuulu tänne. Siis onko se jotain hevosesitystä?? Pitääkin lukea tuo kirja. Olen ennen lukenut vain haudankaivajan pojasta hollantilaisen Maarten t'hart'in kirjoittaman kirjan. Mä en tajua, miksi hänen kirjojaan ei käännetä suomeksi.
VastaaPoistaAllu, älä lue tätä vielä!
VastaaPoistaEi mitään hevosesitystä. mMinä en tykkää, kune läimiä koulutetaan tekemään luonnottomia temppuja ja katsojat eivät tiedä, mitä 'apuja' koulutuksessa on käytetty.
Sinähän kuulit tämän viimeksi? Ludvig van Beethoven Piano Sonata No. 23. Mulle aukeavat sun jutut helposti, mutta Israelin suunta joskus tökkii. Lumimies on nyt keksinyt,että siellä on sensuuri;-) Välillä, kun menen Jaelille, Anulle tai S:lle, mun koko kone jösähtää pitkäksi aikaa. Joudun sulkemaan kokonaan ja aukaisemaan uudestaan.
Minä en siis sanonut tästä mitään kun en ole sitä lukenut. Mutta aion kyllä =) katsoinkin jo kirjastosta, mutta lainassa olivat kaikki kopiot. Nyt pitäisi aloittaa se Kirjan kansa...
VastaaPoistaAnni, no ajattelin sun vain ihmettelevän, että 'mikä Haudankaivajan tytär' Top-Tusinaan mahtuu...Anna sitten kommenttia Kirjan kansasta sen postaukseen ja Haudankaivajan tyttärestä, kun olet sen selvittänyt. Ja tietytty teet omat jutut, joihin taas minä kommentoin.
VastaaPoistaOli kiva, kun Siilin eleganssiin ja Perunankuoripaistokseen tuli niin hyvin kommentteja. Palaute on tärkeää. Mistäköhän löytäisin jonkun dekkariblogilaisen, jonka kanssa voisin alkaa vaihtaa mielipiteitä, kun dekareita ei kommentoi kuin paras ystäväni, joka elää niistä...
Minä sorruin lukemaan kreikkalaista dekkaria, kirjailijan nimi Petros Markaris ja muuten hyvä, mutta jotenkin ärsyttää tuo Kreikan tilanne jo muutenkin ja kirjassa tulee tietenkin paljon kreikkalaisten hulluuksia esille. Väärä ajankohta sille kirjalle, mutta luen se nyt kun aloitin.
VastaaPoistaAllu, minäkään en pidä siitä kuluisasta italialaisesta naisdekkaristista, jota kaikki nyt ylistävät. En muista nimeä. Pidän brittidekakreista ja sitten muutamista pohjoismaisista naisjännityskirjailijoista kovasti. Ja Saksasta on nyt tullut sitä Andrea Maria Schenkeliä, joka perustuu tositapahtumiin ja molemmat lukemani ovat olleet vertahyytävän ihastuttavan pelottavia.
VastaaPoistaKokeile Minete Waltersin Kuvanveistäjjää, Pirunkettua ja /tai Häpeänaamiota.
Jestas miten saatkaan minut uteliaaksi tuohon kirjaan...itse asiassa minulla ei ole tällä hetkellä mitään aloitettua kirjaa...ehkä käyn ensi viikolla kirjastossa!
VastaaPoistapakko ilmoittaa että luen aika perinteistä dekkaria juuri nyt! :O (siitä lisää myöhemmin blogissani) ja avasin myös ensimmäisen Fossumini. Ja Pirunketunkin otin mukaani kun sattui näkysälle. Mutta ei minusta dekkaribloggaajaa saa. Tällai kuitenkin innostetaan toinen toisiamme monenlaisiin kirjoihin...
VastaaPoistamä en uskaltanut sanoa mitään tästä haudankaivajan tyttärestä kun pelästyin että minulla on joku mihan mahdoton aukko sivistyksessä kun en ole sitä lukenut. Jos äitini piti kirjojen lukemista vaarallisena niin isäni opetti että "hullukin käy viisaasta jos on vaiti" ;)
Hei taas. Tulin vielä kommentoimaan...sinisestä kaivonpumpusta....
VastaaPoistaMinulla on sellainen jemmassa ystävän luona. Se tulee meidän kastelukaivon kannelle rekvisiitaksi. Jos satun kuulemaan toisesta sellaisesta, vinkkaan kyllä sinulle!
Ja et usko, mutta minäkin pidän pilvikirsikoista aivan tavattomasti. Minulla on niitä kolme kappaletta etupihalla. Ja miten ne siinä viihtyvätkään. Kasvavat metritolkulla, ja kukkivat ja marjovat tolkuttomasti. Ensimmäisen ostin kolme vuotta sitten. Istutin sen pieneen kalliokuoppaan ja voi hurja kuinka se kasvaakaan siinä!!!
Anni, mun äiti sanoi, että kirjat taas tekevät minut hulluksi;-) Mutta tiedän tuon ajatuksen, jota jotkut jopa uskovat: Eli kun vaikenet, vaikutat viisaalta. Minun on varttikarjalaisena ihan mahdotonta tuommoista teeskennellä eli olen mennyttä kalua...Mutta huomasitko kuinka hiljaa olin korkeakirjallisen listasi ääressä...Menix sulta ohi;-)
VastaaPoistaOi!, ihanaa, että joku lukisi dekkareita. Googletin tänään dekkari blogit ja sittent utnui, että löysin sopivan ja aloin intona komentoimaan ja ikään kuin etsimään dekkariystävää. Kun olin jo lähettänyt kommnetin, huomasin, että siellä oli paljon muitakin kirjoja...Nyt sinä selvästi 'uhraudut' mun takia. Muista, että olen sanonut: Minette Walters Kuvanveistäjä, Pirunkettu ja Häpeänaamio. Niissä on tyyliä ja Minetten takia minä ajauduin näihin jännityskirjoihin. Ja nyt paras ystävä elää niistä, joten tämä jatkukoon.
Hyvin erikoinen on jännityskirja on Tiimalasi, jonka löydät hakukoneella blogistani. Sen kansi halveraa kirjan sisältöä, ohita se.
Keijukainen, hienoa, että sait pumpun. Otan mielelläni vastaan tiedotuksia pumpusta. Me kyllä ajateltiin laittaa se oikeesti toimimaan...
Pilvikirsikka on hurmaava! Minulla on etupihalla, keksipihalla ja sitten alapihalla kaarisillan lähellä. Siinä puuss aon kaikki kohdallaan: Kevään upea kukinta, muoto, ei tarvitse leikata, ei korjata satoa, ja mitä upein ruskaväri. Meillä on kaksi nyt ollut kaksi vuotta ja yksi kai pari viikkoa. En ole sanonut etteikö voisi tlla lisääkin. Kokeile myös yksi Tuurenpihlaja.
Minä ajattelin pitää pilvikirsikkani yksirunkoisina. Niillä nimittäin on jollain taipumus kasvaa joskus pehkomaisesti kuin tuomi.
Keijukainen, siis lue ihmeessä Haudankaivajan tytär. Siinä on onnellinen loppu ja naisen vahvuutta.
Tarkoitatko Donna Leonia, hän on tosin kai amerikkalainen ja olen jonkun verran lukenut, kun siellä on tuttuja paikkoja Venetsiasta kuvattu. Minetten Waltersit on jo kauan sitten luettu.
VastaaPoistaAllu, olenhan minäkin ollut paljon Itlaiassa, mutta ei Leon silti saa minusta lukijaansa. Tosin Venetsia on vielä kokematta, mutta silti: Ei sytytä, ei sytytä...
VastaaPoistaNo hyvä, että Waltersit ovat vieneet. Minulla on ollut suri ilo saada meilata hänen kustannusvirkailijansa kanssa. Kun olinmenossa suureen operaatioon sain Minetteltä oikein tervehdyksen ja toipumisen toivotukset. Mukanani sairaalass oli silloin joku hänen juuri ilmestynyt dekkarinsa.