TÄLTÄ KOHTAA - PÄIVÄKIRJAT VUOSILTA 1975 - 2004

1.1.1979

Ihmisen, yhden, minä kumminkin vielä haluaisin. Niin pysyvän kuin voi. Tulee aikoja jolloin ei jaksa kirjoittaa. Ja silloin on enemmän yksin kuin siinä ehdottomassa kirjoittamisyksinäisyydessä. Ristiriitainen asia, koska miespuoliset ihmiset eivät yleensä kestä sitä vaihetta jolloin naiskirjailija tietoisesti yksinäistyy työtään varten. Eikä niitä miehiä sitten taas enää ole saatavissa kun tarvitsisi!


Näin kirjoittaa päiväkirjaansa vuoden 1979 ensimmäisenä päivänä elämäni majakka Aila Meriluoto kirjassaan Tältä kohtaa – Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010, toimittanut Anna-Liisa Haavikko). Jos muistatte tässä kuussa tekemäni postauksen Kirjailijaesikuviani, siellä oli etuoikeutetusti mukana Aila Meriluoto. Hän on kulkenut mukanani koko elämäni. Hänen Lasimaalauksensa räjäytti aikanaan tajuntani, mutta Sairas tyttö tanssii aiheutti täydellisen villiintymisen. Katsoin kirjan lupakirjaksi villeimpään teinielämään, mitä ikinä on koettu! Halusin olla rohkea kuin Aila, kirjoittaa kuin Aila, tehdä mitä itseä huvittaa, kuten teki Aila – vaan ’tietyt’ realiteetit kuitenkin matkassa.

Kun luin Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953-1975, jonka teille nyt juuri muistinvirkistykseksi uusin, tajusin jääneeni Ailasta jälkeen, sillä ikinä en olisi uskaltanut julkaista omia päiväkirjojani editoimatta pois kaikkea eroottista ja sittenhän siinä ei kovin paljoa kiinnostavaa olisi lukijalle enää ollutkaan. Ja nyt, nyt Aila uskalsi pitkän pohdinnan jälkeen julkaista jatkon. Vaikeaa se oli hänelle nyt ja myös varmasti ensimmäisen jakson kohdalla vielä enemmän, sillä hän sai suorastaan sokin luettuaan omatahtoisesta vahvasta elämästään. Kirjassa Tältä kohtaa Aila kertoo, miltä tuntui luettua:

7.2.1993


Pitemmälle en jaksanut lukea, enkä myöskään aikaisempaa. Oli päästävä eroon, juuri sillä hetkellä, ei sekuntiakaan myöhemmin. Suihkussa pesin itseäni yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes maailma jotenkin vinksahti paikoiltaan, hiukan vain mutta niin että yhteydet hämärtyivät. Palasin jalat täristen ja pakotin kuvat taas liukumaan yhteen. Pelottavaa.

Tältä kohtaa on äärettömän voimakas ja uskalias kertomus naisesta, joka kulkee omaa tietään vielä ikääntyneenä ja jo hauraana. Kirja alkaa ajasta, jolloin professori Jouko Paakkanen ei ollut vielä kuvioissa, mutta tuli kohta. Kun Jouko ja Aila menivät yhteen, syntyi jättiperhe, jossa yhteensä kymmenen lasta, vain Joukon kolme nuorinta olivat enää alaikäisiä parin avioituessa. Aikuiset lapset tekivät kansantaloustieteen proffasta ja boheemista kirjailijasta isovanhempia ja pian kesäasunnolta löytyi ruokapöydästä iloinen ja aina vähintään kahdenkymmenen hengen Paakkas- ja Meriluotoklaani. Sama tapahtui melkein joka joulu.

Tältä kohtaa päiväkirjojen uskallus ei lakaise maton alle aviomiehen viehättävyyttä, mutta ei myöskään hänen maanisia kausiaan. Rikkalapioon eivät joudu myöskään pariskunnan varsin hallitsematon rahan ja alkoholin käyttö, eivät seksuaaliset huipennukset kuin eivät myöskään niiden alavireet. Mitään ei Aila kätke luurankona kaappiin, ei yhtään säästele itseään, vaan laittaa likoon myös oman naiseutensa kertomalla vavahduttavia yksityiskohtia vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomista värisyttävistä harmeista, jopa kauhuista. Silti: Kaikkeen väliin mahtuu hohtoa ja myös jopa glamouria, sillä olihan pariskunta Paakkanen-Meriluoto Helsingin kulttuurikermaa ja itseoikeutettuna läsnä monessa. Myös Linnan juhlissa, josta vain Aila rohkenee kommentoida näin:

10.11.1995


Paska reissu mutta tulipahan tehtyä.

Aila paljastaa nyt vahvemmin kuin koskaan, miten hänellä on tahto ja halu puhua asiat halki, näyttää ja ’todistaa’. Häntä innoittavat eniten vääryys ja epäoikeudenmukaisuus, jotka saavat hänet kuohumaan. Tästä pääsemmekin sitten kirjailija Aksel Sandemoseen, sillä onko suurempaa vääryydestä kertovaa kirjaa kuin Sandemosen Jante-kirja Pakolainen ylittää jälkensä. Aila lukee myös Kadonnut on vain unta sekä Ihmissuden ja huomaa, miten on aikaisemmin arvottanut kaksi viime mainittua ohitse Jante-kirjan, mutta nyt Pakolainen ylittää jälkensä vie häntä täysillä ja hän toteaa ihmetellen:

14.3.1996


Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.

Tähän kohtaan on sanottava, että vain kiitos Ailan, löysin Aksel Sandemosen tuotannon, josta onkin tullut kirjallisen minäni peruskallio. Ihmissuden Felicia Venhaug on alter egoni ja Kadonnut on vain unta, yksi maailman parhaista kirjoista ja Pakolainen ylittää jälkensä pitäisi liittää koulujen opetukseen, että saataisiin estettyä uudet Jantet.

Aila analysoi ja pohtii paljon omia tuntemuksiaan ja reaktioitaan, arvoaan kirjailijana, mutta myös miehet saavat paljon muistelusta, mutta todesti ja kuumasti on vain Jouko:

3.10.1980


Mistä johtuu…? Miten on mahdollista…?


Siis sanat yhä puuttuvat. Mutta miten se voi yhä vaikuttaa näin, pelkkä ajatuskin, niin että koko alaruumis kouristuu. Ja minä olen vajaan neljän vuoden päästä kuudenkymmenen. Ikä on harhaa, yhteiskunnallista painetta. Ei muuta.

Aila elää ikäisekseen innostunutta ja vilkasta elämää. Hän kirjoittaa paljon, mutta myös lukee ’hillittömästi’. Paitsi uudelleen Sandemosea, hän innostuu Peter Høegin Lumen tajusta ja myös Bo Carpelanin Axelista, jota analysoi hyvin kiinnostavasti. Luvussa ovat myös mm. Helvi Hämäläinen, Philip Roth, Aino Kallas ja Günter Grass. Aila tekee myös runsaasti käännöstöitä, sillä rahaa kuluu. Siellä täällä vilahtaa Emily Dickinsonin kääntäminen, jota hän tekeekin, mutta aika rasittuneena, sillä Emilyn kielihän on osin muinaisenglantia ja hän viis veisasi kielioppisäännöistä. Työnsä puolesta näen Ailan jatkavan Emilyn kääntämistä. Kahdenkymmenenviiden vuoden avioliitto Paakkasen kanssa päättyy puolison kuolemaan ja on samalla myös Tältä kohtaa päiväkirjojen lopetus. Joku tie kuljettiin loppuun, mutta uusia aukeaa.

Pöydälläni on The Compelete Poems of Emily Dickinson,  Kanadasta lahjana saatu ja minä en ikinä selviä kirjan antaumukselliseen hurmioon ilman Ailan apua. Siis olen peilannut vahvasti itseeni, mutta muuta en voinut, sillä sairaanakin on tanssittu, mekot ovat menneet taululle, Peter-Peteriä on tapahtunut, pahoja unia on nähty ja vaarallista on koettu, joten miten olisin muuta voinut…, mutta Tältä kohtaa on vain Ailan uskallusta: rohkeaa, herkkää, alastomista alastominta…


18.9.1995


On niin huikean kaunista ettei koskaan. Aamu syntyy sumusta, se on maidonvalkoinen kauttaaltaan. Parvi vesilintuja lentää saunalahden perukasta, ohuen harson läpi näkee niitten menon suoraan paksuun läpitunkemattomaan valkoisuuteen. Puolenpäivän maissa usva alkaa hälvetä ja yhtäkkiä kirkkaus on siinä, sinisen sininen taivas, kultainen aurinko, sininen vesi, kultaiset puut.

Ja jossain soi kimeä metsä. Tuuli kääntää Rainer Maria Rilken runosivuja ja Aila muistaa miten...

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jokke Jaana ja Karoliina.