VÄLÄHDYKSIÄ, SIRPALEITA

Don’t cry my doll don’t cry
I hold you and rock you to sleep
hush hush I was only pretending now I’m
not your mother who died.

I shall feed you from the shiny dark bush
just left of the door

Marilyn Monroen Välähdyksiä, sirpaleita (Fragments, WSOY 2010, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen) on sensaatio, jota vailla Marilyn Monroen elämän väärinymmärryksestä kärsineet ovat saaneet olla tähän hetkeen asti. Tämän kirjan ovat toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment ja esipuhe on Antonio Tabucchin, siis jälleen paljon miehiä Marilynin ympärillä, mutta kerrankin heille on loistanut järjen armoitettu valo ja Marilynistä kerrotaan, ei se mikä Marilyn näytti olevan, vaan se mitä hän ajatteli. Kävin kirjaa läpi tuntohermoillani ja koin täydellisen tyydytyksen tilan: Vihdoinkin Marilyn Monroelle on annettu mahdollisuus tulla esiin omana herkkänä, älykkäänä, empaattisena, kirjallisena itsenään. Omanaan.


Jo esipuheessa aloin kyynelehtiä. Antonio Tabucchi ja esipuheen nimi on Perhosen pölyä.

Tämä teos on kolikon toinen puoli: se ei kumoa elokuvien Marilynin ihannekuvaa, tuota upeaa ulkokuorta jonka luonto Marilynille soi, vaan päinvastoin antaa sille uskomatonta voimaa. Ruumissa, jota Marilyn aika ajoin kantoi kuin matkalaukkua, eli älykön ja runoilijan sielu, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan.


…ja hänestä olisi sanottu, että Sylvia Plathin tavoin hän tappoi itsensä, koska oli liian herkkä ja älykäs, ja liian älykkäät ja herkät ihmiset kärsivät enemmän kuin vähemmän herkät ja älykkäät, ja heillä on taipumus tappaa itsensä…


”Kokoelmani kaunein perhonen ilmestyy yhtäkkiä minulle tuulen mukana ja tanssii tuulen tuiverruksessa.”


Perhonen tietää, että jos kaksi sormea puristaa sen siipiä, ne menettävät maagisen pölyn, jonka ansiosta se voi lentää.


Kenties Marilyn, joka oli haaveillut olevansa perhonen, eräänä päivänä ajatteli…


Marilyn kirjoitti paljon, joten kirja Välähdyksiä, sirpaleita on hänen kirjansa.  Hän kirjoitti siitäkin huolimatta, että kärsi jonkinasteisesta dysleksiasta, joka olisi tänä päivänä tunnistettu ja autettu. Hän kirjoitti runomaisia katkelmia ja runonaihioita paperilappusille ja vihkoon. Hän käytti myös mustaa Record-vihkoa, Waldorf-Astorian logolla varustettuja sivuja, italialaista kalenteria etc. Hän kirjoitti paitsi runoja, myös tavoitteitaan, pyrkimyksiään, kirjeitä, vuorosanojaan eri rooleihinsa, ostoslistoja, ruokaohjeita…Niin, tekee mieli kysyä, kuinka moni liittää Marilynin yhteyteen ruoanlaiton, runouden ja yleensä kirjoittamisen?

Hän oli myös äärettömän kunnianhimoinen näyttelijä, joka halusi lisäkoulutusta ja näytellä etenkin Shakespeare-rooleja Juliasta Lady Macbethiin. Hän uneksi Dostojevskin Karamazovin veljesten Grušenkan roolista, jonka hän toivoi voivansa tehdä Lee Strasbergin ohjauksessa. Hän halusi myös perustaa toiseen kertaan oman tuotantoyhtiön - tällä kertaa Marlon Brandon kanssa.

Näytelmäkirjailija Arthur Miller, jonka kanssa Marilyn oli avioliitossa ja jota hän ilmiselvästi rakasti todella, jopa vielä silloin kun filmattiin Sopeutumattomat ja heidän välirikkonsa tunnelmat näkyivät koko filmissä ja etenkin Marilynissa, on sanonut osuvasti:


Jäädäkseen henkiin hänen olisi pitänyt olla kyynisempi tai ainakin lähempänä todellisuutta. Sen sijaan hän oli runoilija, joka seisoo kadunkulmassa ja yrittää lausua säkeitään väkijoukolle, joka raastaa vaatteet hänen yltään.

Silti. Ei Marilynin olisi tarvinnut olla yhtään mitään muuta. Muiden olisi pitänyt olla muuta. Tämä hauras, älykäs nainen olisi tarvinnut sen ymmärryksen, jota nyt jälkikäteen hänelle vihdoinkin suomme. Me suomme ja hänen oma kirjansa suo. Elämä vihdoinkin sallii hänen olla hän.

Välähdyksiä, sirpaleita, mikä onnistunut nimi!, on erittäin intiimi teos. Vaikutelma on väistämätön, sillä joka toinen sivu on valokuva Marilynin henkilökohtaista kirjoitusta, hänen syvintä sisintään. Lukija on tirkistelijä, mutta nyt ymmärtääkseen ja antaakseen Monroen vihdoinkin käyttää omaa ääntään, eikä hänen tarvitse enää teeskennellä hilpeää, vaan hän saa vihdoinkin olla ihan oma itsensä.


Hän oli nainen, jolla oli yli neljänsadan teoksen kirjasto klassikoista (Milton, Dostojevski, Whitman) nykykirjailijoihin (Hemingway, Beckett, Kerouac). Hän luki myös Rilkeä, Freudia, Joycea…oli kiinnostunut maalaustaiteesta ja ihastuu Rodinin Jumalan käteen…Ilmeisesti vain Actors Studion opettaja, ohjaaja Lee Strasberg, jolle Monroe testamenttasi jäämistönsä, aavisti todellakin, kuka Marilyn oli.

Tämä kirja on vuoden koskettavin kaikille meille, jotka olemme vaalineet virvatulta saada Marilynista rehellinen kuva. Tämä teos on loistava osoitus siitä, että lopuksi tulee aina Totuus ja silloin Perhonen lentää!


Kun äsken katsoin ulos sairaalan ikkunasta jonka takana lumi aiemmin peitti kaiken näkymän olikin äkisti vaimennetun vihreä. Ruoho, takkuiset ikivihreät pensaat – tosin puut valavat minuun hivenen toivoa – lohduttoman paljaat oksat lupailevat ehkä kevään tuloa ja ehkä ne ounastelevat toivoa.


Älä itke nukkeni älä itke
pitelen sinua sylissäni ja tuuditan uneen
hys hys minä vain teeskentelin nyt etten ole
sinun äitisi joka kuoli.

Minä ruokin sinua tummana kiiltävästä pensaasta
heti ulko-ovesta vasemmalla.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Paula ja Susa