HAUSKAA VAPPUA!

Hauskaa vappua kaikille! Kuvassa muistutus huomiselle aamulle. Nämä tiirat on kuvannut merellä vappuaamuna klo 5 sisareni mies Pekka Mäkinen. Kuvan nimi on Silliaamiainen.

Dancing Queen 

TÄHTIÄ, VAPPUA JA JUAN MANUEL DE PRADAA

Vauhdikas viikko kääntyy vähitellen vapuksi. Viikon saldo on ollut aurinkoa, sattumuksia, tähtihetkiä sekä todella paljon puutarhaa. Täthihetkiäni olivat, kun sain taidekortin kiitoksena kirjaelämyksestä, jonka tein teille Noidanripistä. Tänään tuli myös meili, jossa kiitettiin samasta arvostelusta. Olen otettu ja niiaan: Kiitos♥

Viikon Sunshine oli Akissfromthepast joka sai minut nauraman päivänä, jolloin kaikki ei ollut hyvin. Käykää hänen blogissaan niin tajuatte, että ei elämä ole ihan niin kova juttu, miltä joskus tuntuu.

Vappuna en aio olla koneella kuin ehkä kiertelemässä teidän blogeissanne. Jos minulla ei ole erityistä sanottavaa, jätän tunnukseni, joka on tämä: ♥

Aiomme keskittyä nyt vain toisiimme, herkutteluun ja puutarhaan. Parisuhteen tärkein avain on muistaa vaalia läheisyyttä. Se ei valitettavasti onnistu ainakaan vielä koneelta käsin;-)

Vanhojen raikuliblogivappujen muistoksi, voitte lukea Juan Manuel de Pradan kirjasta Pimpit (Cõnos, Like 1997) vaikka luvut Pimpin rouskuttaminen ja Loreto-tädin pimppi. Pimpit ei ole ollenkaan pornoa vaan hulvattoman hauska ylistys sille, mikä pyörittää maailmaa eli pimpille. En silti suosittele tosikoille.

Huomenna saatte vielä perinteisen vappukuvani, joka muistuttaa eräästä asiasta... 

Kiitos tästä viikosta ja toivotan kaikille mukavatunnelmaista vappua!

♥:lla Leena Lumi

kuva Francisco Goya

GRILLI KUUMANA

Liikun yleensä ruokakirjojen kanssa vahvoilla jäillä, mutta Paul Svenssonin Grilli kuumana (Paul grillar, Otava 2011, suomennos Jaana Iso-Markku) aiheutti minussa huimausta. Onneksi kuitenkin tunsin huimauksenkin läpi tatti- ja rakuunatäytteisten kuhakääryleiden sekä halstratun makrillin elvyttävän tuoksun. Tulin hirrrrrvittävän nälkäiseksi ja päätin katsastaa mitä Strömsö –ohjelman tv-kokki tarjoaa kirjassaan sen jälkeen kun on luovittu ensin läpi grillin toiminta, sen varusteet, sytyttäminen, polttoaine ja grillaustekniikat. Siis tällaista on kirjan alussa, mutta uppoaa miespuoliseen elämänkumppaniini kuin kuuma veitsi voihin. Ja loput voinkin lukea minä ja valita kirjasta niitä herkkuja, joita haluaisin hänen minulle grillaavan.

Kirjan kantava ajatus on, että suurin osa maailman ihmisistä haluaa mieluiten grillattua ruokaa, jos saa valita. Myönnän itse kuuluvani intohimoisesti grilliruoan ystäviin. Kirjan toinen johtoajatus on, että miksi annamme grillikauden määräytyä kalenterin mukaan? Miksi grillaamme vain suviaikaan? Kautta aikain ihmiset ovat säässä kuin säässä kokoontuneet tulen ympärille ja grillaus on sen nykyajan vastine.


Meillä on iso parveke, jossa on vain puolikate, mutta olemme grillanneet jouluaatonaattonakin, kun saimme vieraan, joka ei voi elää ilman mieheni grillaamaa lohta! No, reipas Lumimies puki vain kunnolla päälle ja minä seurasin untuvatakissa mukana kera vieraamme. Pidimme siis grillaajalle seuraa ihan suvityyliin, mutta nyt oli akrtista eksotiikkaa, kun satoi lunta ja kaikkialla kynttilälyhtyjä sekä talvipuutarhan lumo ihan vieressä. Tästä yhdestä kerrasta aukeni meille uusi tapa jatkaa grillikautta reippaasti jouluun. Minusta Paul Svensson on ihan oikeassa siinä, että hiukan partiohenkeä kehiin ja se on siinä!

Grilli kuumana kirja sisältää 70 ruokaohjetta lihasta, kalasta, linnuista ja kasviksista sekä noin 40 marinadien, kastikkeiden ja maustesekoitusten ohjetta. Kirjassa grillillä valmistetaan kaikki pääruoasta makeisiin jälkiruokiin. Ja myös leivonnaiset, joista esimerkkeinä sitruunamarenkitorttu, fiselle, pitaleipä, hampurilaissämpylät sekä focaccia.

Ohitan mieluusti punaisen lihan osuudet, mutta sen verran kurkistin, että näyttäisi olevan takuulla herkkua kunnon liharuoan päälle ymmärtäville. Sen sijaan kirjan osa Kala ja merenelävät kolahti voimalla. Ja näin Paul:

Tule mukaani niin kylmiin, ihaniin talvigrillauksiin Norjan Nordkapissa, jossa valmistetaan turskaa ja rapua, kuin kesäisiin päiviin mökilläni Tukholman saaristossa, jossa grillataan kuhaa ja ahventa. Valitsemani raaka-aineet ulottuvat edullisesta ja yksinkertaisesta silakasta ihastuttavan ylelliseen osteriin.

 Sitten saammekin kuhaa monella sortilla, kuten myös makrillia, lohta, kuningasrapua, turskaa, seitiä, ostereita, silakkaa, nieriää ja mustekalaa. Jopa hauki kelpaa Paulille, sillä hän valmistaa Kesäravun makuista haukea.


Kirjan eksoottisin luku on Kastikkeet ja tahnat. Minua hiukan tässä huvitti, sillä olen yksinkertaistanut tämän lajin sillä, että ’tzaziki sopii kaikkeen ja ellei sovi, ollaan ilman’. Paul taas on sitä mieltä, että:


Grillijuhlissa ei ole tärkeää se, että kaikki lisukkeet sopivat täydellisesti toisiinsa, vaan se, että on valinnanvaraa.

Ja totisesti, Paulin grillijuhlissa on! Kuvassa vain muutama esimerkki, joita ovat tartarkastike, ruskistettu voi, tonnikalakastike, majoneesi, valkosipulikreemi, ohrasalaatti, fenkoliaioli, munakoisokaviaari, punaviinillä maustettu paistinliemi, hampurilaiskastike ja coleslaw. Kuvassa eivät näy: meritartar, tillikreemi, valkopapukreemi, tomaattihilloke, graavattu sitruuna, kantarellikastike, omenakastike ja kermaviilikurkut. Monipuolinen herra tämä Paul Svensson ja huumorissakin löytyy, sillä kirjan lopussa valmistetaan keittoja grillillä ja hauska kokkimme toteaa:

Keiton valmistaminen grillissä on paljon helpompaa kuin keiton valmistaminen naulan nenässä, joten niin kannattaa tehdä usein!

Kirjassa on selkeät ohjeet ja näyttävät kuvat. Suosittelen tätä kirjaa kaikille grillaukseen hurahtaneille herkkusuille, reippaille ulkoilmaihmisille sekä suven hyödylliseksi kuin myös hauskaksi tuliaisviemiseksi vaikkapa mökki- tai venevisiitille. Ja vappuna viimeisetkin avaavat grillikauden, joten tässä lahja isännälle ja sitten se samppanja vappupartyn emännälle!

VERIKALLIO

Nyt on viidestoista toukokuuta 1957.

Aurinko paistaa, mutta koillisesta tuulee viileästi. Tytöt kävivät päivällä pitkällä pyörälenkillä.


Sillä aikaa kun he olivat poissa sattui omituinen tapaus. Seisoin ulkona kuistilla katselemassa pelargoneja – ja näin pienen peikkopojan, joka käveli kivilouhokselta tännepäin.


Vai mikä se olisi voinut olla? (Ellan päiväkirjasta)

Johan Theorin lunastaa uusimmassa kirjassaan Verikallio (Blodläge, Tammi 2011, suomennos Outi Menna) kaikki ne odotukset, joihin Hämärän hetki ja Yömyrsky lukijansa haltioittivat. Kaikki alkaa nyt jo kirjan kannesta, joka on täydellisen tyylikäs jännityskirjan kanneksi ja Anders Carpelanin suunnittelema. Olemme tälläkin kertaa Öölannin maisemissa ja saaren oudossa lumossa, mutta tarina, tarina on aivan eri. Johan Theorin ei toista itseään. Ei, vaikka kohtaammekin jälleen sympaattisen merikapteeni Gerlof Davidssonin, joka tässä teoksessa lähtee pois vanhainkodista huolimatta korkeasta iästään ja vaikeasta nivelreumasta. Jotenkin tykästyin Gerlofiin aivan valtavasti jo ensi tapaamisella. Hänessä on isoa elämän ymmärrystä, sympaattisuutta ja kuitenkin vaaran tajua. Gerlofin vaimo Ella on kuollut syöpään runsaat parikymmentä vuotta sitten ja kun Gerlof nyt palaa heidän kotiinsa, hän löytää vaimonsa päiväkirjat ja alkaa huonoa omaatuntoa potien, mutta kuin uhmalla, lukemaan vaimonsa muistiinpanoja, joihin Ella oli kirjoittanut päiviensä tapahtumia miehensä ollessa pitkiä jaksoja merillä. Kauniisti kirjan lumous syntyykin kahden naisen kirjoituksista, Ellan päiväkirjoista sekä Vendelan, saarelle palanneen kuuluisan elämäntapavalmentajan Maxin vaimon, käsikirjoituksesta, jossa hän kertoo saaren keijuista.

Keijukaiset seuraavat maastossa olevia energialinjoja. Linjat ovat suoria, ja jos ihminen rakentaa talon linjalle, häntä kohtaa epäonni.


Älkää antako Aloysiuksen tulla sokeaksi. Antakaa sille vielä muutama vuosi lisää..

Keijukaisia ei pidä pelätä. Ne eivät ole ilkeitä. Ne eivät halua aina tavata meitä, mutta ne eivät myöskään halua meille pahaa. Jos me kunnioitamme niitä emmekä tuhoa luontoa, jossa ne liikkuvat, ne eivät tee meille mitään. Ne päinvastoin auttavat meitä etsimään kadonneita esineitä – tai löytämään itsemme.

Kirjan tarina alkaa tuhkakeskiviikosta ja päättyy vappupäivään eli siis varsin osuvasti tähän ajankohtaan nähden, missä nyt olemme. Kirjan rikoksellisessa keskiössä on Per Mörner, joka on perinyt mökin kivilouhoksen laidalta. Hänen tyttärensä Nilla sairastaa vakavaa syöpää, jonka ainoa apu on hyvin vaativa ja erikoinen leikkaus. Saman aikaisesti Perin isä Jerry, joka on kuuluisa pornokeisari heittäytyy Perin vaivoiksi sairaana ja vanhana, melkein puhekyvyttömänä, vaan ei aivan, sillä Vendelan ja Maxin pienillä kutsuilla hän saa tuoduksi julki, millä on itsensä elättänyt. Per on yrittänyt koko ikänsä pitää Jerryn erossa perheestään, mutta nyt kaikki tuntuu luisuvan hänen käsistään ja alkaa outo tapahtumasarja, joka vaatii uhrinsa. Täytyy sanoa, että harvoin tapaa niin kalseaa tyyppiä kuin on Jerry Morner. Hänen hajunsa, välinpitämättömyytensä, muutamat lausumansa sanat, egoisminsa ja tuhannet pornolle uhratut nuoret tytöt varjostavat jopa Öölannin saaren kauneutta, sen saaren, jossa Vendela on elänyt nuorena tyttönä hyvin oudossa talossa. Lapsuus ajoi hänet näkemään saaren peikot ja keijut. Ja keijuille hän esitti elämänsä isot toivomukset niin lapsena kuin aikuisena. Nytkin hän juoksee alvarilla mennäkseen keijukivelle, sillä hänen koiransa Alosyius on vanha ja sokeutumassa…ja samalla hetkellä Gerlof lukee, mitä Ella on kirjoittanut:

Nyt on 18. syyskuuta 1957.


Juuri nyt istun verannalla kirjoittamassa. Kun tytöt olivat lähteneet, tulin ulos ja löysin alimmalta porrasaskelmalta jotain omituista: joku oli jättänyt kiviportaalle korun. Ruusun muotoisen rintaneulan, joka näytti hopeiselta, mutta ei kai se sentään hopeaa voi olla? Se on varmaan lahja pieneltä peikkopojalta, mutta en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä sille, enkä pidä tästä ollenkaan.


Taitavasti Johan Theorin on kutonut yhteen kovan ja satuttavan pornotarinan sekä Vendelan keijut ja Ellan peikkopojan. Theorin kirjoittaa ällistyttävän omaäänisesti! Olen hänen takiaan hylännyt jo kaksi itseään toistavaa jännityskirjailijaa ja siirtynyt Öölannin saaren kummitusmaisten tarinoiden maailmaan. Sinne, missä Vendela juoksee nummilla, milloin ei popsi pillereitä, vie koruja toivomuskivelle huomatakseen jopa omaksi kauhukseen, että hurjimmatkin toiveet toteutuvat, sinne, missä todellinen ja epätodellinen syleilevät toisiaan aamu-usvassa. Theorin uskaltaa tuoda fantasian aikuisten rikosdraamaan ja se toimii. On kuin saisi välillä veitsestä ja sitten keijujen taika parantaisi kaiken kunnes vappuaaton yön roviot alkavat lähestyä ja tajuat, että takanasi on vain Verikallio, etkä pääse pakoon.


Kun aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt, raja maailmojemme välillä muuttuu häilyvämmäksi. Mahdollisuudet kasvavat. Silloin se, joka on jättänyt kaikki huolet ja murheet kotiinsa ja lähtenyt ulos luontoon, saattaa kokea hetken jolloin aikaa ja tilaa koskevat säännöt muuttuvat ja portti toiseen maailmaan avautuu. Silloin on mahdollista, että avoimin mielin ympäristöönsä suhtautuva pääsee kohtaamisiin keijukaisten kanssa.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi ja Susa

JOHAN THEORIN

Johan Theorin syntyi Göteborgissa 1963 ja asuu siellä edelleen. Hän on journalisti ja käsikirjoittaja. Theorin on viettänyt kaikki kesänsä Öölannin saarella.

Hänen esikoisteoksensa, Hämärän hetki, oli välitön menestys niin Ruotsissa kuin monessa muussa maassa. Sen oikeudet on myyty 17 maahan. Hämärän hetki (Tammi 2008) sai vuonna 2009 Daggerd Awardin esikoiskirjojen sarjassa.

Hämärän hetki palkittiin Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisen palkinnolla 2007 ja heti seuraavana vuonna hänen toinen teoksensa Yömyrsky sai vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon. Yömyrsky (Tammi 2009) voitti myös 2010 arvostetun brittiläisen International Dagger Awardin. Crime Writer’s Associoation jakaa palkinnon vuosittain yhdelle englanniksi käännetylle rikosromaanille. Theorin päihitti toisen ruotsalaisen, Stieg Larssonin, jonka trilogian kolmas osa oli myös ehdolla.


Yömyrskyä seuraa nyt Verikallio (Tammi 2011) ja neljäskin Öölantiin sijoittuva rikosromaani on vielä luvassa.

Theorin itse kuvailee tyyliään sekoitukseksi synkeää rikostarinaa, skandinaavista kansanperinnettä ja kummitusjuttua.

Johan Theorinin kirjat on suomentanut Outi Menna.

kuva Eva Persson/ Tammi

AKISSFROMTHEPAST SAA KLIIVIATKIN KUKKIMAAN!

A Kiss from the past on mukavatunnelmainen blogi, jossa käytyään tulee hyvälle tuulelle. Siellä kukkivat jopa kliiviat, joita minä olen tappanut monia, monia.. Olen niin puurtaja, raataja, että minun on saatava myös väliin jotain muuta kuin kirjabloggaamista ja tänään on vahvasti ollut sellainen päivä. Olen jo jonkin aikaa harrastanut mm. muutamia sisustusblogeja etc. ja osa löytyykin oikeasta sivupalkistani. Suosittelen Akissfromthepast -blogia tosikoille, uupuneille, uusia juttuja etsiville, hymyä ja iloa kaipaaville. Löytyy takuulla myös ihan konkreettisiakin ideoita. Nyt odotan vain, että saan ne kliivian elossapitämisohjeet, joihin takuulla liittyy jälleen jotenkin kuu...

Sabor a Mi

kuva Akissfromthepast

Kartiovalkokuusi - haaste ja viehätys

Kartiovalkokuusi (Picea glauca) on sellainen sokeritopan näköinen kaunis ja haasteellinen havuistutus. Se kasvaa hyvin hitaasti, mutta voi kasvaa jopa 2 metrin mittaan. Mitä iäkkäämpi, sen viehättävämpi havu on, sillä siitä tulee hyvin persoonallisen mallinen riippuen monista eri seikoista. Yksi muotoon jännästi vaikuttava asia on se, että jos siitä pääsee vaikka yksi oksa kevätahavan takia ruskettumaan ja leikkaat sen pois, minkä voi tehdä, kasvi pyöristää vähitellen oksansa peittäen leikkauskohdan. Näin syntyy myhkyröitä ja persoonallisia muotoja.

Kartiovalkokuusi on kaunis aina ja kaikkien kanssa♥

Kasvin haaste on se, että havu alkaa kevätauringossa ja tuulessa haihduttaa kosteutta, mutta se ei saa mistään uutta kosteutta, koska maa on vielä roudassa, joten kasvi alkaa ruskettua ja pahimmillaan se kuolee. Monet eivät tämän takia uskalla hankkia po. viehättävää kaunotarta ollenkaan. Mutta pelastus saapuu nyt!

(Yllä kuva syksyltä 2013)
Minulla on näitä ihanuuskasveja nyt yksitoista! Kaikki ovat eri-ikäisiä ja valon ja maan suhteen aivan erilaisissa paikoissa tontillamme. Yksikään ei ole kuollut. Tosin kerran istutin kartiovalkokuusen likelle valkoisen kivitalomme seinää ja se oli täydellinen virhe, joka kuitenkin muuttui iloksi.. Kasvi alkoi kuivua ja suutuin niin, että revin sen maasta ja viskasin takametsään. Iltapäivällä saapui naapurin rouva kahville ja ihmetteli, että 'missä se upea kartiovalkokuusi on tuosta seinän vierestä'. Johon minä: ’Se makaa juuret ilmassa takametsässä!’ Tomerana Tuula lähti hakemaan 'reppanaa' ja kaivoi sille kuopan kaarisiltamme varjon puoleiseen nurkkaan. Kastelin sen kerran ja sanoin:’ Kuole, jos haluat!’ Eikö mitä, siinä se vain paisuu ja kasvaa ihan komeana. Nyt näyttää siltä, että siitä tulee tämän lajin näyttävin meillä. Siitä yksilöstä on tulossa tänne kuva heti kun saan sen onnistumaan. Se on kaikkein eniten möykkyinen ja aivan hurmaava!

Ja syy, miksi nyt julkaisen tämän jutun on se, että jos sinulla on pihallasi kartiovalkokuusia, suojaa ne nyt puutarhaliikkeistä saatavalla hallaharsolla tai juuri tähän tarkoitukseen valmistetulla hupulla, mutta älä sillä säkkikankaiselle, sillä kartiovalkokuusi läkähtyy sen alla! Huolehdi, että kasvi saa ilmaa eli huppu ei saa olla mikään ilmatiivis pussi. Tämän huputuksen lisäksi kastele kasvin juuristoa huoneenlämpöisellä vedellä, millä nopeutat juuriston sulamista.

Laitan huput noin huhtikuun alussa ja otan pois vappuna. Mutta sen lisäksi tuuletan kartioita aika ajoin ottamalla suojat pois varjoisina päivinä. Joskus riittää vain parin viikon suojaus, riippuu säistä ja mitä aurinkosuojapuita on likellä etc.

Tässä kuva keväältä 2012 ja samasta kohtaa sitten lokakuulla.

Tämä kuva on välisoitto tältä vuodelta eli 2012. On lokakuu ja nyt kartiovalkokuusia on jo yhdeksän;-) Jos haluat nähdä lisää kasveistani, mene Leena Lumi's Flower Power

*****
Kartiovalkokuusen menestymisvyöhykkeet ovat I-III, mutta olen kaatanut jo tämänkin teorian, sillä minä asun IV vyöhykkeellä yhdentoista hyvin viihtyvän Picea glaucan kanssa. Tosin saaremme saattaa Päijänteen ympäröimänä olla III-vyöhykettä, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Muistathan, että kartiovalkokuusi ei pidä siitä, että jokin toinen kasvi hipelöi sitä. Minä olen esimerkiksi nyt istuttanut yhden yksilön liian likelle kaunista jalosyreeniä ja aion hoitaa asian niin, että leikkaan syreenistä pois sen oksan, joka uskaltaa koskettaa haasteellista havuani. Syreeni kestää moisen pikkuleikkauksen hyvin, eikä sen kanssa tarvitse odottaa korjaavaa kasvamista.

Olen huomannut, että kartiovalkokuuset pärjäävät niin auringossa kuin puolivarjossa. Jos kysyt tätä puutarha-alan liikkeestä, saat joka kerta eri vastauksen. Minun tietoni perustuu käytännön kokemukseen 28 vuoden ajalta. Jos edellä kerrottu tuntuu kovin työläältä niin voin luvata, että iän myötä kasvin sietokyky kevätahavan suhteen paranee. Minulla on jo nyt neljä kartiovalkokuusta, joita en peitä ollenkaan, korkeintaan kastelen pari kertaa huhtikuun puolivälin jälkeen.

Yllä kuva lokakuulta 2013. Ja samana vuonna vähän aikaisemmin alla.

...taitaa olla syyskuuta. Sen loppua omenoista päätellen.

Tähän kauniiseen havuun tulee melkein riippuvuus. Syksyllä kun kaikki alkaa jo olla kuollutta, nämä 'sokeritopat' näyttävät hyvin viehättäviltä. Ja talvella, kun niiden ylle on satanut ensilumen, ne ovat lumoavan täydellisiä. Ja ihan kohta, kun nostan huput pois, kartiovalkokuuset ovat ensimmäiset kevään katseenvangitsijat, koska lehti ei ole vielä puissa eikä pensaissa. Nämä kaunottaret ovat vaivan väärti!

Tässä yllä mainittu 'mörrimöykky' marraskuun ensilumessa 2013, kerran jo ihan ruskeana seinän vieressä kasvanut, sieltä kompstin taakse kuivumaan hylätty...Tapaus todistaa, että ikinä ei kannata heittää toivoa kartiovalkokuusen kanssa.Tämä on muuten aika suuri jo. Minusta kuva ei anna esille kokoa.

Sama toisesta kulmasta kuvattuna.

Tässä viimeisin eli aivan eri tavalla kasvava. Kapea, hoikka, sirohko...Ovat nämä vaan niin jännittäviä! Alakuva on vuodelta x eli ei muistikuvaa, mutta ainakin parin vuoden takaa ja jo kunnon lumilla. Voisi olla tammikuuta...// Nyt on huhtikuu 2014 ja on satanut pari päivää eli kartiovalkokuuset ovat olleet ilman suojia. Näitä on monta ja toka kuvassa näkyvä isompi taitaa olla jo parimetrinen ja on tosi upea. Yritän kuvata tänne tänä keväänä ja kesänä lisää, että tajuatte, miksi näitä niin haluan. Vapusta ei enää huppuja ja silloin ovat oikein edukseen kun upeat ja vaihtelevat muodot näkyvät.

*****

Nyt on toukokuu 2014 ja ensimmäiset kevään kartiovalkokuuset tässä:

Tämä jutun vanha tuttu kuvattuna eilen 13.5. vesisateessa. Tätä kartiovalkokuusta en ole hallaharsottanut tänä vuonna päivääkään ja hyvältä näyttää. Syksyllä voisin mitata korkeuden, sillä esikoista on seurattu alusta asti.

Pikkuinen sillan auringon puoleisessa osassa vähän ruskettui viime keväänä kun olimme itse poissa pari viikkoa toukokuun alusta. Nyt pidin hallaharsoa aurinkoisina päivinä huhtikuun lopulla ehkä parisen viikkoa ja kastelin myös huoneenlämpöisellä vedellä, että juuristo sulaisi. Voi kyllä aika hyvin.

Hurmaava mörrimöykkymme, joka vain paranee. Ei ole suojattu auringolta yhtään päivää eikä myöskään ole ollut tarvetta sulatella juuristoa. Kaikkein jännittävin muoto!

Verratkaa kuva kaksi. Nämä ovat talon pohjoispäädyssä, mutta ylempi saa auringon rökitystä aika paljon ennen kuin lehti tulee puuhun. Alempaa suojaa täysin talon seinä. Ylempää olen kastellut sekä suojannut huhtikuun pari viikkkoa, mutta vain aurinkoisina päivinä. Alempaa ei ole tarvinnut suojata ikinä. Hauskaa miten köynnöshortensia jo nyt kasvaa noin linssiluteena oikeassa reunassa;)

Palataan näihin vielä suven tai viimeistään syksyn aikana.

Kuvassa mörrimöykkymme marraskuun lopulla 2014. Ensi suvena hipoo siltaa, joten jännittävää nähdä miten se siihen reagoi.

Ensilumi tuli ja suli, marraskuu kääntyy lopuilleen ja... Jutussa pääroolissa viehättävät sokeritoppamme.

On viileän toukokuun puoliväli 2015 ja kävin eilen lehdossa ja puutarhassa kuvaamassa sateessa. Kuvassa edessä isot lehmukset ja takana kummankin sillan päädyissä, mutta eri puolilla, kartiovalkokuuset. Vain pari viikkoa pidin aurinkoisella ilmalla nuorimpien päällä hallaharsoa, mutta sulattelin ahkerasti juuristoja. Yhtään ei ole ruskeutta näissä ihastuttavissa 'sokeritopissa.'

Kuvassa Mörrimöykky hyvässä kunnossa. Kukapa olisi uskonut! Kuvassa näkyy neljä kartiokuusta, joista kolme talon päädyn japanilaisessa rinteessä. Seuraavalla kerralla näkyy viidentenä huippu toisesta sillan kartiovalkokuusesta ja kuudentena kun hieman siirrän kameraa, myös pikkukuusi green housen kulmalta. Yhdessä kuvassa näitä siis kuusi;) Vähänkö pidän!

Lehdosta onnenpensaan kautta kuvattuna kaarisilta kartiovalkokuusineen...ja jättimäiset lehmukset.

Popradissa Zakopanen läheisyydessä kartiovalkokuuset kasvoivat näin komeina lokakuussa 2015.

Tänään 22.11. satoi kunnon ensilumen tänne harjukaupungin saarelle. Kartiovalkokuuset näyttävät aika hassuilta. Kaarisillan 'pienokainen' ja

ja tässä myös, mutta toisesta suunnasta kuvattuna.

Kuvassa oikealla näkyy myös 'mörrimöykky', josta onkin ollut paljon juttua. Jos lumen kuorma kasvaa tosi paljon, kevitän, vaikka siinä kauneutta menettääkin, mutta ei ole kiva jos näin vaalitut painuvat pahasti vinoon. 


Leena Lumin puutarhassa

Pohjoispäädyn kartiovalkokuuset voivat näin hyvin kesäkuussa 2017. Ja nyt niiden edessä kasvaa Revontuliatsalea Northern Hi-Lights, joka kukkii yhtä hyvin tässä kuin etelän puolella, kukat vain tulivat myöhemmin.

Etupihan atsalea on näin komea jo ja sen takana näkyy tänä keväänä istutettu yhdestoista kartiovalkokuusi!

Jotenkin nämä molemmat kasvit niin sopivat toistensa seuraan...

Heinäkuussa 2017 on satanut viikkoja ja ensimmäinen kartiovalkokuusemme on ehkä jo minua pidempi. Köynnöshortensiatkin tekevät ennätystään eli kyllä niillekin sade maistuu.

Ja tässä sama toisesta suunnasta.

Syyskuussa 2017 seurataan tarkasti syyshortensia Wim's Rediä, mutta saadaan mukaan muutakin eli vasemmalla yksi vanhimmista kartiovalkokuusistamme, sama joka on kuvassa 8 ihan pieni.

Siis etupihalta. Yritän kuvata kartiovalkokuusia vielä tarkemminkin tältä syyskuulta.

Kallionauhuskuvassa puolestaan se nuorin kartiovalkokuusemme eli yhdestoista:)

Sama pienokainen ja takana näkyy toinen yli 30 vuotta vanhasta syyshortensiasta, paniculata 'Grandiflora'.

Kuvassa näkyvät sekä nuorin että toinen vanhimmista kartiovalkokuusista. Kolmaskin etupihalla on, mutta se on toisella puolella ja kookkaan syyshortensian takana, joten kaikkia en saa edes etupohalta yhteiskuvaan.

Lokakuun ensimmäisenä päivänä 2017 otetussa kuvassa näkyvät mielestäni etupihan kartiovalkokuuset kivasti.

Japanilaisen eli pohjoisen rinteen kartiovalkokuuset lokakuun ekana 2017. Alkusuven kuvissa näkyvä kukkiva atsalea tässä jo ruskassa.

Ensimmäinen kartiovalkokuusemme kuvassa kanssani 6.10.2017. On mittaiseni, ei yli minun vielä. Samanaikainen jyrkässä rinteen kulmassa saattaa olla tätä korkeampi jo, pitäisi ottaa toimeksi mitata. Mitä ihanin syyspäivä!

Ja sama marraskuun ensilumen päivänä 2017.

Pohjoispäädyn korkeampi kartiokuusi on kasvattanut kahta latvaa alusta asti. Annoimme sen vain olla. Yhtenä talvena oli pakko ottaa puutarhanarua, kun tuli paljon märkää lunta, että kasvi ei vain halkeasi, mutta nyt sen on annettu olla ja varisteltu vain joskus raskaimmat lumitaakat pois. Suvella kaksilatvaisuutta ei edes huomaa ellei ymmärrä katsoa kunnolla.

Tältä näyttää kauempaa ja saattaa olla korkeampi jopa kallion reunassa kasvavaa...Takana kuusiaitamme, jossa asuvat mustarastaat. Niille viedään talviaamuina halottuja omenoita, siemensekoituksia ja talikiekkoja, sillä niiden nokka ei kestä jäätynyttä. Muutenkin ne ovat aika arkoja ja maastasyöjiä, joten ovat aivan erityishuomiomme kohteena.

Mörrimöykky ensilumessa 2017 marraskuulla.

Sama toiselta suunnalta. Sanotaan, että tämä kasvi haluaa kasvaa tilassaa, mutta nyt silta ja kuusi ovat kiinni toisissaan, joten ans katsoa...

12.12. 2017 iltapäivänä hämärässä kuvattu etupihan 'sokeritoppa', jolla on jo näin mahtava lumipeite. Kevään poikanen taustalla värjöttelee vielä sutjakkaana ilman lumen suojaa.

Ensilumi 25.10.2018. Taustalla silta kera kahden kartiovalkokuusen, joista

edessä oleva pienenmpi on yltänyt tasan samaan korkeuteen takana olevan mörrimöykyn kanssa. Mörri vain paksuuntuu, kun toinen kasvaa pituutta. Veikkaan edessä olevasta korkeaa ja hoikkaa jatkossakin.

Nämä pohjoispäädyn kartiovalkokuuset oli lumi painanut aivan haralleen ja kuten tiedämme, sitomisesta  'sokeritopat' eivät pidä. Nyt on kaikki korjaantunut itsestään. Tuo ylempänä oleva on toinen vanhimmista ja suuremmista myös. Tästä kuljen paljon rauniorappusia pitkin alapuutarhaan. Edessä atsalea Northern Hi-Light viimeisenä hyvästelee kukillaan. Äiti saapuu huomenna, ehkä hän ehtii vielä näkemään...

Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi näet vasemmalla kaarisiltamme ja puiston penkin, jotka ovat lehtomme alaosaa. Suvea 2019

Ja vähän likempää sama.

Köynnöshortensian kukintokin kaartuu kivasti pohjoispuolelle

.

Tässä nuorin kartiovalkokuusi kera atsalean.

Kartiovalkokuusi lumessa.