Susan Fletcher: Noidan rippi

Ylämaan laaksossa, Glencoessa kauriit muistelevat tyttöä, joka kulki heidän polkujaan yökiitäjiä hiuksissaan. Vuorella seisoo uroskauris sateessa ja mylvii surumielisesti: Corrag, Corrag…Lumihiutaleet kaipaavat häntä, joka oli lumeen syntynyt ja ratsasti tammallaan hiukset ja harja hiutaleissa. Pilvet kuljettavat edelleen varjoaan pitkin laakson pohjaa, hipaisevat lammaslaumaa ja kanervikkoa, etsivät soilta, mutta eivät tavoita tyttöä, joka oli usvaa ja tuulta, villi ja kesytön. Laaksossa kaiku vastaa: Corrag, Corrag…

Susan Fletcherin Noidan rippi (Corrag, Like 2011, suomennos Jonna Joskitt) on kuin mustaselja, yrtti, jota tulee vaalia kuin jalokiveä. Tätä et lue huolimattomasti ja poissaolevana, tässä olet yhtä syvällä ja pimeässä kuin noidaksi tuomittu vankityrmän kahleissa seinien tihkuessa limaista kosteuttaan. Luet tätä yöllä, kun aika on otollisin ja kalpea kuu valaisee ikkunasi takana. Luet tätä kirjaa, joka kertoo 1600 –luvun Englannista ja unohdat hengittää. Kuningas Jaakko on paennut ja Oranian Vilhem on asettunut Englannin hallitsijaksi, mutta monet vannovat edelleen uskollisuutta kuningas Jaakolle, myös pastori Charles Leslie, joka Invaryn kaupunkiin saavuttuaan 26. helmikuuta 1692 asettuu majataloon aikoakseen tavata tyrmään kahlittua noitaa Corragia, Glencoen verilöylyn silminnäkijää. Täältä Charles myös kirjoittaa vaimolleen Janelle kirjeitä, joita lukemalla pääsemme seuraamaan paitsi sen aikaisen, noituuteen uskovan ja sen tuomitsevan kirkonmiehen suurta mielenkääntymystä kuin myös noitana hirtetyn Coran tyttären, Corragin, elämää Ylämaan metsissä ja vuorilla sen jälkeen kun hän oli paennut sinne äitinsä käskystä: Lähde luoteeseen! Ja miten kiintoisa pieni yksityiskohta, se että kirkonmies valehtelee nimensä pelosta tulla tunnistetuksi jakobiittilaisena ja ilmoittaa olevansa Charles Griffin, vaikuttaakin yllättävään loppuratkaisuun. Corragille, jota hän käy haastattelemassa syöpäläisiä kuhisevassa tyrmässä, hän on kuitenkin Leslie.

Pastori Charles Leslie. Nimenne tuntuu tutulta.

Leslie – kuin puissa suhiseva tuuli, tai rantaan vyöryvä meri…

Näin, että säpsähditte noitaa.

Hyvä on, minä kerron tarinani.

Mitä pyydän vastineeksi?

Kertokaa minusta. Minusta. Pienestä elämästäni. Sanokaa Corrag oli hyvä. Sanokaa, että hän ei ansainnut kuolla liekkeihin, eikä yksin. Istukaa luonani ja kuunnelkaa elämäntarinani, niin kerron lopulta Glencoesta. Lumisesta yöstä. Jona minulle rakkaita ihmisiä kaatui ja kuoli. Mutta osa jäi henkiin.

Ja näin rakentuu Noidan ripin runko. Kirkonmies ja vangittu, polttoroviolle määrätty noita auttamassa toisiaan. Ja kaiken välissä Charlesin kirjeet vaimolleen Janelle, joista saamme lukea myös pariskuntaa kohdanneesta rakkaan tyttären kuolemasta.

Susan Fletcher on Noidan ripissä yhtä vahvoillaan kuin hän oli Meriharakoissa. Viime mainitun loukattu, katkerakin, suolaisen meren kastelema vahvuus taipuu Noidan ripissä keijukaismaisen hennon Corragin sitkeäksi elämänlangaksi, joka kuin lukin seitti kantaa yön kastetta laakson aamussa aikomattakaan katketa. Fletcherin kieli voisi olla gaelin kieltä, sillä olemmehan Ylämaassa, Skotlannissa, mutta se onkin noitien, velhojen ja keijujen kieltä ja oi häntä, joka on heikkona tällaiseen...hän on mennyttä, kuten minä ja Susa!

Tiesinhän minä, mikä ihmisessä on kaunista. Olin nähnyt, kun nainen kiinnitti hiuksensa hilkan alle, työnsi vaaleat kutrit piiloon – ja minulla oli tumma tukka eikä hilkkaa lainkaan. Edellisenä päivänä olin juonut järvestä pää vedessä ja noussut levärihma ja kotilo hiuksissa. En ollut huomannut niitä koko päivänä. Kotilo oli riippunut hiuksistani kuin hedelmä puusta. Se piirsi minuun märän hopeajäljen, ja minä kannoin sen Kolmelle sisarelle, niin että se näki sellaista mitä muut kotilot eivät päässeet näkemään.

Ja mitä erityistä vielä tekee Fletcher kirjassaan: Nimeää luvut niiden yrttien mukaan, joita Corrag kerää ja joilla hän parantaa! Näin:

”Sen valtiatar on Kuu.”

Likusteri

The Complete Herbal
Nicholas Culpeper
1653

tai näin:

"Tämä yrtti on Venuksen, ja Venus sanoo, että mies ja vaimo, jotka syövät sen lehtiä yhdessä, saavat välilleen rakkauden.”

Talvio

Ja kun Corrag haluaa hiustensa tuoksuvan houkuttavasti, sillä sekin päivä tulee, hän hieroo niihin murskattua rosmariinia…

Ja kaiken aikaa kun Fletcher antaa Corragin kertoa Leslielle elämästään, väki kaupungissa kerää sytykkeitä roviolle. Vain kevään tulon viivästyminen hidastaa polttotuomion täytäntöön panoa ja kaikki noidan vihaajat, ’kunnon kansalaiset’ odottavat jo innoissaan kevään ensimmäistä kaunista päivää, joka lykkäisi vuokkoja esiin, että saataisiin paha pois päiviltä.

Sumua varmasti ikävöin, kun olen kuollut – sumussa kävelemistä, sen tuoksua.

Kirja on niin kaunis kertoessaan Corragin elämästä osana Ylämaan luontoa, hänen suhteestaan MacDonaldin klaaniin sekä rakkaudestaan Alasdair Og MacDonaldiin. Fletcher kirjoittaa niin lumoavasti yrttien keruusta, siitä miten niitä käytetään, aamu-usvasta, Corragin kylpemisestä putouksella, uroskauriin hengityksestä, lumihiutaleista, jotka leijuvat, mutta eivät putoa maahan…että lukija haluaa heti muuttua itse Corragiksi…ei, vaan hän muuttuu Corragiksi.

Ja sitten tulee se päivä, kun pastori Leslie kirjoittaa

Jane

Olen alkanut lukea Raamattua toisella tavalla. Raamattuni sivut ovat kosteat, mikä hankaloittaa lukemista. Mutta siinä missä olen ennen etsinyt johdatusta, etsin nyt jotakin muuta. Etsin vahvistusta – sille että salatut aatokseni ovat jaloja, arvokkaita. Sillä hetkittäin minut valtaa outo mieli, Jane – olen alkanut ajatella toisin kuin ennen.

Charles

Glencoen laaksossa vuoret käpertyvät suojaamaan pientä majaa, joka oikeastaan on enää vain kasa sammalta, oksia ja kiviä. Uroskauris kulkee ohi, nuuhkii hetken ja saa silmiinsä kuvajaisen keijusta, joka tarjosi hänelle minttua. Pilvet kuljettavat varjoaan laakson pälvissä, joista nousee raunioyrttiä ja tuuli, tuuli…Sassenach, Sassenach!

*****

Noidan ripin ovat arvostelleet lisäkseni ainakin Sonja Nino Anni,  Susa, Naakku, Ahmu ja Elma Ilona.