sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi


Siellä missä minä haaveilin olevani, oli luistelijoita järvellä, kahvia termarissa, appelsiineja. Luulajassa näin uudestaan jäänsärkijät, joille olin heiluttanut hyvästit Tukholmassa. Kuinka minä kestän? Suren. Jatkan yrittämistä. Lasken askelia. Lumi oli ollut maassa kuukausia. Heitit huomenlahjan minulle kuin koiralle. Ehkä se oli ensimmäinen merkki. Tämä päivä maistuu raudalle. Me tiedämme olevamme yksinäisiä. Lapset tulivat perä perää. Heille ei saa tapahtua mitään pahaa. Heidän kätensä kurottivat taivaaseen. Me poimimme tähtiä. Tiskasimme. Söimme toinen toisemme. Meidän unelmamme surivat alkuperäänsä. Me unohdimme antaa toisillemme tilaa. Pelkäsimmekö me kuolemaa? Kyllä, mutta enemmän me pelkäsimme elämää.

Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi (Oktoberbarn, Like kustannus 2021, suomennos Petri Stenman) tuli minulle lupaa kysymättä. Se tökkäsi samalla herkästi ja lujaa. Se ravisutti minua ja yritti aliarvioida kirjoitusjumiani, johon olin uponnut kuin suohon. Kirja toisensa jälkeen vain puudutti minua, kunnes kohtasin Lindan. Ohut, mutta ei ’ohut’ kirja. Taas kerran vahva teos vain 190 sivulla. Tähän ei ole mitään lisättävää. Ei mitään pois otettavaa.

Lindan kieli on musiikkia. Kuulen jääurut. Kaisla saa talvikaulustaan kokien joka hetkellä kilahduksen, jota ei ole toista samanlaista maailmassa. Se toistuu ja toistuu, kunnes hiljaisuus. Se on Lindan kieltä. Hän kirjoittaa minä -muodossa. Tehot nousevat päähäni. Hän on avioliitossa kuuluisan kirjailijan kanssa, on itsekin kirjailija ja neljän lapsen äiti. Unessa istun Lindan kanssa kahvilan nurkkapöydässä ja hän kertoo enemmän heidän avioliitostaan. Yksityiskohtia. Mistä oikeasti alkoi murtuma? Sellainen kiinnostaa minua lukijana. Olen sitä sorttia, että sitä ollaan tähtiin kirjoitetussa suhteessa tai ei olla. He olivat. Miksi siis ero? Ei miehesi olisi saattanut jättää sinua ahdistuksesi ja levottomuutesi takia. Ei siksi, että aallot kerta kerran jälkeen iskeytyivät sinuun, murtuivat vasten päätäsi. Ei edes pelon ja imun takia. Pohjaimu on vaarallista, mutta tarvitsit vain rakkaasi ja lapsesi. Et yksinoloa. Usko minua, tiedän mitä tarkoitat:

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

Pimeässäkin koit valoa, jossa muistit osaavasi kirjoittaa. Ja mikä rakkauden määrä sinussa olikaan, vaikka en kuullut nauruasi. En kuule sitä, kuten kuulin Lucia Berlinin naurun. Eikä teissä ehkä ollut mitään samaa, mutta olitte molemmat äitejä, jotka osasivat kirjoittaa. Äitejä, jotka herättivät hämmennystä. Levottomia tuhkimoita. Maailma pelkää erilaisuutta, mutta eihän miehesi pelännyt. Hänellä oli omat syynsä. Heillä aina on. Tämä murtuma, tästä se alkoi, ei aalloista:

Minä uskoin tähtiin kirjoitetun, että me olimme me, hän ja minä. Minä myös kerroin sen sinulle, kun sinä sanoit haluavasi erota. Siitä on jo kauan, kun käyttäydyit ikään kuin meidät olisi kirjoitettu tähtiin, sinä sanoit, ja niin me otimme auton ja ajoimme maaseudulla ja puhuimme, oli alkukesä, kaikki kukki ja samaan aikaan tuntui siltä että juuri nyt, seinät kaatuvat ympärilläni. Mutta elämän ja kuoleman aistimuksesta huolimattakin tunsin eräänlaista iloa siitä, että sain sinuun yhteyden. Me puhuimme toisillemme, ja siitä oli kauan kun olit puhunut minulle sillä lailla. Me olimme ihan viimeisen kerran me kaksi.

Tuo viimeinen lause on ehkä maailman surullisin lause ikuiseen rakkauteen uskoville. Heille joiden mielestä tähtiin kirjoitettu ei voi sammua. Tiesit kuitenkin miehesi sanojen olevan kuin kiveen hakatut. Mitä hän sanoikin, se oli ja piti. Tosin varjoa ei saanut hänen ylleen langeta. Hän tarjosi ratkaisuksi erilleen kasvamisen. Se olisi muille. Sinulle jäi vain loputon putoaminen.

Jotenkin en hengittänyt kun luin Lindan Lokakuun lasta. Hammaslääkärini ei hokenut vieressäni ja muistuttanut hengittämisestä. Sellaista se on väkevää lukiessa. Antaa sen viedä mukanaan. Sitten vielä se teidän yhteinen matkanne Kreetalle. Se oli kuin esitys lapsille, että kaikki voi jatkua, vaikka äiti ja isä eivät enää asukaan yhdessä. Kerroit paljon sairaalasta, jossa sait sähköä niin monta kertaa, että en laita sitä lukua tähän. Siellä olit vuosina 2013-2017. Mietit siellä yhtä asiaa samoin kuin Camille Claudel Anne Delbéen hänestä kirjoittamassa elämäkerrassa: Kuka veteli naruista? Minäkin olisin halunnut tietää sen silloin ja nyt. Tässä suhteessa naiset ovat aina olleet heikompia. Miehet ovat saanet naisensa minne ovat halunneet. Epäilen Camillen tapauksessa R:n olleen naruista tempoja, mutta eihän kai mies, jonka kanssa olitte rakastaneet niin paljon ja halunneet kaikki suloiset lapsenne. Eihän? Onneksi et kokenut Frances Farmerin kohtaloa. Onneksi niistä vuosista on jo hiukan aikaa.

”Ruusu ruukun särkyneenkin se sentään ruusu ain on.” – Fröding – suom. Valter Juva

Linda, Linda….aika poimia simpukoita, tähtiä, elämyksiä, tehdä uusia muistoja…niitä, jotka eivät maistu raudalle. 

torstai 25. helmikuuta 2021

Torstai on toivoa täynnä, tähtiä lattialla, vanhoja huonekaluja ja kohti maaliskuuta!


Uusimmassa Unelmien Talo&Koti -lehdessä esitellään Ilona Pietiläisen kotia. Kiinnostavaa koko lehti, mutta


Ilonan tähtilattia vasta ihanuus onkin. Tähtiä voi taikaan ja lumoon uskova poimia milloin mistäkin: kurottaa tähtiin tai kyykistyä alas tai ottaa kiinni lumihiutaletähtiä, joista yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Ilona Pietiläisen kirjoittaman jutun nimi on Kalliolle kukkulalle ja kuvat lehdessä ovat myös Ilonan ottamat. 


Olin aloittaa, että muistattehan miten melkein kaikki kalusteemme ovat huutokaupoista tai  roskalavoilta ja sitten vain maalia, kuten jutussa Kotivälähdyksiä esitellyt opintolainalla ostetut tuolit ja toiset äiti olisi heittänyt pois, mutta meille kelpasivat. Rottinkinen kukkapöytä lasihyllyllä oli todellisen haun alla ja äiti sen sitten löysi. Ostin eilen hortensian, joka on mainittu sisustuksellisemmaksi kukaksi ikinä. Se käy aina. Tuon ison ruukun pohjalle laitoin ensimmäisen kerran Leca soraa, joka tasoittaa kosteutta ja mahdollistaa myös reiättömien ruukkujen käytön. Aion tänä keväänä vaihtaa mullat lehtikaktuksiimme, joista osa voi vahvasti, osa ei. En muista milloin vaihdettu...Leca soraa jäi niillekin.


Tässä ne fiinimmät tuolit. Muistan nämä lapsuudesta olohuoneessamme, mutta ei tämän värisinä.

Ensimmäinen opistolainaerä sijoitettiin ruokapöytään ja neljään tuoliin. Ne olivat 1970 -luvun vihreät. Sitten joskus siniset ja nyt tätä vaaleanpunaista puuterista Pionia. Näitä on kolme ja kaikki käytössä. Joidenkin värien liitot ovat 'match made in heaven' ja tietty vihreä ja puuterinen vaaleanpunainen ovat siitä yksi hyvä esimerkki.


Maalaten tulee joutuisasti näkyvää. 


Lakalla myös saa näyttävää, jos on kärsivällinen. Jostain onnistuin sen vaihteen löytämään ja niinpä alla on pöytä, jona löysimme osissa äidin roskalavalta ja värikin oli ihan eri. Takana näkyy biblioofiilin vanhimpien kirjojen piironki, joka myyjiltä jäi tänne varastoon. Sitä ei ole aiottu tuunata, vaan kaikki läikät ja urat mitä siinä on, saavat näkyä.


Tässä sitten se roskalavapöytä. Eräs kahvittelija yritti ostaa! Olisi pitänyt huomata ottaa lähtötilannekuvat, mutta ei niitä huomaa, kun kiinnostava kohde on löytynyt.

Nyt vaihtuu kohta kuukausi, mutta minulla ei ole ikävä kevättä. Pidän talvesta ja lumesta. En kestä vielä nähdä esikoita, kun niitä on kuitenkin touko-kesäkuulla jo ziljoona puutarhassa ja joka kiven kolossa. Kiva kukka kun leviää ja sitä malttaa jakaa ja on tullut puolivahingossa joitakin eri sortteja. Yksi on kaivettu alpeilta ja on levinnyt hyvin. Toiset ovat talon ensimmäisen rouvan jäljiltä ja sitten niitä runsaimpia en enää muista eli ovatko vain levinneet leviämistään. Monta vuotta olen jakanut pesufatillisen toisensa jälkeen, nyt taidan rauhoittaa kevään, että löytävät viimeisetkin tyhjät kolot.


Tänään ihmettelen taas yhdessä ryhmässä, että miten tämän tähtimallisen kaktuksen saa uudelleen kukkimaan. Ei ole onnistunut minulta eikä siskoltani. Mietin nyt että laittaisin saviruukkuun, koska se Leca sora tasaa kastelun virheitä. Ulos en enää vie, sillä näitä oli vaaleanpunainen ja valkoinen myös tähtimallisina, ja suvi vei ne. Niitä käytiin kastelemassa ellei satanut etc. Tässä nyt ainoani♥


Tulppaanit ovat aina tervetulleita olipa mikä vuodenaika tahansa!

Vuodenajat siirtelevät ajatuksiamme, mutta aina niihin mahtuu tähtiä. Tähtikaktuksia, tähtilattioita, tähtiä hohtamassa makkarin katossa, tähtiä taivaalla...

Mukavaa loppuviikkoa kaikille tasapuolisesti♥ On tapahtunut monenlaista ja taitaa olla, että nyt kirjoitusjumini pelastuu erään kustantamon kirjalla, joka tuli pyytämättä. Aavistinkin tarvitsevani jotain aivan erilaista...Toivo elää♥

Love
Leena Lumi

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Missä Jyväskylässä myydään kuorellisia saksanpähkinöitä? ja ainakaan se en ollut minä, joka sanoi, että ei enää yhtään muumimukia...


 Missä ihmeessä Jyväskylässä myydään kuorellisia saksanpähkinöitä? Niitä oli tänä vuonna pari kuukautta myynnissä ihan Keljon Prismassa, mutta nyt loppuivat kuin seinään ja vanhasta kokemuksesta tiedämme, että eivät tilaa lisää. Aivan kuin ne olisivat vain joulun juttu. Monia muitakin kauppoja on kollattu. Niissä on monta etua verrattuna vaikka maapähkinöihin, jotka eivät edes oikeasti ole pähkinöitä vaan hernekasveja. Voi laittaa jo illalla syöttöpöydälle ja isot linnut eivät niitä vie. Tulee siis edullisemmaksi! Jos laitat illalla maapähkinöitä tai auringonkukansiemeniä, yksi närhi vetää niitä kuin pelikaani kupuunsa tai tulee jopa variksia. Variksilla on muuta syötävää, sillä ne ovat Suomen maanteiden puhtaanapitolaitos. Myös kuorelliset hasselpähkinät käyvät. Auringonkukka sotkee valtavasti, mutta tarjoamme niitä mustarastaille, jotka asuvat kuusiaidallamme ja myös metsäkauriille, joiden sorkat ovat niin heikot, että eivät saa routaisesta maasta mitään irti. Sam a heikkous koskee mustarastaan nokkaa, sillä se ei kestä jäätynyttä, siksi rusinoita, omenalohkoja ja ajuringonkukansiemeniä sinne. Ruokinta-automaatteihin käytämme kuorellista auringonkukkaa. Kuorimaton kastuessaan tulee kuin taikinaksi, jota on vaikea kovallakaan pesulla irrottaa. Lintuharrastajat tietävät, että kylläinen orava ei mene linnunpesille eli tässä vain tarve saada oraville kohtuullista ja maistuvaa ruokaa kasvaa. Metsäkauriit saivat pitkään kaura- ja auringonkukkaseosta, kun toimme säkkejä Luvialta. Olisin kiitollinen tiedosta♥ Kiitos Ilona Pietiläiselle suloisesta oravakuvasta♥


Joku voi luulla, että minä olisin sanonut, että en kerää enää muumimukeja, vaan vain Wrendalea. Ei pitänyt paikkaansa kun näin tämän Tykkylumi -mukin Renkomäellä paluumatkalla Lohjalta kotiin. Se oli menoa.


Olinkin antanut jo melkein kaikki muumimukit Merille, mutta jättänyt meille vain kaksi Iltapurjehdusta ja yhden Tiuhti ja Viuhti -mukin, josta muistan aina kaksi kivaa tyttöä♥ Nyt meillä on sitten kaksi Tykkylumimukia, jotka teehetkeen sopivatkin.


Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että Wrendalen mukit ovat meille kova sana. Nämä rakastuneet pöllöt ovat niin...♥♥


Wrendalea on jo moneen lähtöön alkaen suosikkivillieläimestäni aina punarintaan ja monta sillä välillä.


Meillä on satanut niin paljon lunta taas, että tälle tutulle polulle emme nyt pääse. Minäkin joka istun paljon koneella tein eilen liikaa ja selkä on nyt mitä on eli käytän lumentyönnintä väärin...Kola ja etupiha ovat Lumimiehen juttu ja minun ovat sitten alapihan polut, että päästään mustarastaille ja kompostille. Taidan päästä tänään helpommalla, sillä huolimatta uudesta superpedarista, jollainen oli käytössämme kera uusien patjojen Lohjalla, eikä yhtään sattunut selästä tai polvesta yhtenäkään aamuna, olo on nyt kuin olisi selkäänsä saanut. Meidän uudet patjat ovat vasta tulossa. Yhtään en valita, sillä rakastan kuivaa lunta. Se on eläinten ja kasvien, jopa asuntojen suoja ja  mielialalle unelmien täyttymystä♥ Lähden nyt kävelemään polkua aamukauriin jälkien perässä...

Sunnuntaipäivän lumiterveisin
Leena Lumi


Pitkän pitkä kuusiaitamme tänään. Siinä asuvat kesäyön laulajat, joten joka päivä sinne niille sopivaa safkaa

Tämä aina silloin tällöin.


Lumisilta...

Aina silloin tällöin...sinisellä hetkellä♥

tiistai 16. helmikuuta 2021

Joulu helmikuussa!


Nyt vihdoinkin saimme kaivatun joulumme tyttäremme Merin ja hänen armaansa Samin vaaleanpunaisessa puutalossa Lohjalla. Tätä joulua en unohda jutussa kerroin, miten Mr. Murphy iski suunniteltuun jouluumme, mutta nyt toteutimme toiveemme. Nuoremme muuttivat sisään uuteen kotiinsa vasta noin vuosi sitten, mutta edellistapaninpäivänä ajelimme Aurinkolahdesta katsomaan mitä nuoret olivat ostaneet. Vuodessa on tapahtunut paljon ja remppa jatkuu, mutta saan sentään julkaista nyt muutamia sisäkuvia, joista osan on ottanut Meri, ne paremmat, muut minä. Kuvassa äiti ja tytär löhöilevät la eli meidän ns. jouluaattonamme takan ääressä ja molemmilla jaloissaan Tuula-Marjan kutomat/neulomat uudet sydänvillasukat. En voinut vastustaa kiusausta, joten tätä kuvakulmaa tulee niin, että myös sukat näkyvät kunnolla. Ja tuo seinä kera kynttelikön, huoh♥ Pääsette mukaan helmikuun jouluumme, josta puuttui vain se maaginen kuusi, tontut kaikki tallella ja piha joulujuhlavalaistu♥

Kauniin kuusen ehdimme vielä toivottavasti näkemään livestikin, joten alan kertoa nyt helmikuun joulustamme, joka alkoi perjantaina kun saavuimme illansuussa Lohjalle ja automme ohjautui vaaleanpunaiseen puutaloon osaten sekin ihmetellä, että Riihitontullekin oli laitettu omat ledit. Elämäni ainoa kerta kun sytyin punaisille ledeille, jotka oli tungettu tontun lyhtyyn ja ripustettu riihen/ladon seinään. Ei suostunut kameralleni, mutta kuvitelkaa se...


Vinttitonttu ohjasi meidät halien jälkeen yläkerran kauniiseen makuuhuoneeseen eli saimme isäntäväen makkarin, koska vierasmakuuhuone ei ole vielä remontoitu. Vuoden päästä taitaa jo olla...

Perjantai oli nyt joulun lapsemme syntymäpäivä, joten osasimme antaa sisustajalle toivotuinta (pst...se on Ikean lahjakortti). Vitriinin päällä lumiukko hymisi tyytyväisenä. Tapetin eksoottiset linnutkin olin kuulevinani...En ikinä kyllästy noihin perhosiin, joiden aprikoosin tai persikanväriset siivet värähtelevät keijuihin uskoville.


Vitriinistä oikealle on olohuone, uloskäynti terassille sekä olkkarissa tietysti takka. Tässä tilassa on myös ovi huoneeseen, joka on talon takakulmassa kuin pesä pitkämatkalaisille, mutta nyt se on vielä työhuoneena. Me tietysti käännymme keittiöön, josta leijailee houkuttava yrttien tuoksukimara: veitsellä pilkottua persiljaa ja basilikaa ainakin...


Meri yllätti meidät avocado-broileripastalla eli napakymppi. Ruokaisampi avocado-versio, jonka epämääräinen kuvani ei tee kunnia ruoan maulle! Kuulumisia, remonttisuunnitelmia, aaton odottelua, mutta ennen kaikkea: Onnea Meri♥


Aarikan tontut kuiskivat salaisuuksia joulusta...


Olohuoneen puolella Dina, 13,5 vee. Monesta tänä vuonna selvinnyt ja nyt kuin nuortunut, vaikka tässä onkin menossa torkkutunnelmat. Hän on alkanut bilettää öisin...Ovea terassille vartioi kotitonttu Harmaanuttu. Oven takaa löytyy jännittävä luminen maailma, jossa koiruuksille lanatut polut.


Äiti ja tytär ovat ihan vain...elokuussa nähty viimeksi♥


Lauantaina eli helmikuun jouluaattonamme me tytöt menemme vanhaan tyyliin varhain saunaan. Viivymme kauan pehmeissä löylyissä ja välillä vilvoittelemme alakerran punaisella sohvalla suunnitellen millainen alakerran muutos onkaan tulossa. Sillä aikaa miehet kokoavat keskikerroksen suihkukaapin, jota valitsimme virtuaalisesti Merin kanssa nautiskellen. Siinä  se nyt on enää ovia vailla, mutta nekin tulivat ennen jouluateriaa ja lahjoja. Aattoon kuuluva sarjakin katsottiin. Musiikkina alakerrasta kuului soittoharjoituksia rummuilla. Kuvat ovat kummankin rumpalin työskentelystä, mutta pitäähän jotakin jättää jemmaankin.


Joulupöytä odottaa perhettä....


Konjakkilohta uunijuureksilla, jotka ovat taivaallisen hyviä. Onneksi sain tietää, miten tämä maku saadaan aikaiseksi. 


Jälkkäriksi oli Samin herkullista Iris coffeeta valmistettuna suklaakahviin.


Taika jo katselee, että eikö lahjoja avata ollenkaan. No avattiin toki ja nuoret saivat mm. Muumien vieraskirjan ja Ilona Pietiläisen Talven henki Anna joulun tulla, Meri sai vaatteita ja kosmetiikkaa ja Sami uudet Reinot. Yhteisesti nuorille jatkoimme Taika-sarjan kartuttamista. Me saimme jotain, jonka kerran jätimme ostamatta Ikeasta, koiruudet saivat nameja, koska olivat jo joulukuun jouluna saaneet leluja. Ja tietysti suklaata! Oih, joulun taikaa! Ja ulkona maa valkoisena.


Oi Jouluyö♥

Seuraava päivä oli mitä mainioin lenkkeilyyn ja Dinakin oli niin pirteä, että ei kertaakaan pyytänyt syliin. Erittäin kiinnostavia posteja koiruuksilla ystävänpäivänä eli meidän jouluaattonamme. Kotiuduttua Sami asettui keittiöön valmistamaan hänen salaisen reseptinsä pizzaa. En huomannut ottaa kuvaa, sillä kaikki todistavat, että jo vuosi aiemmin tapahtui sama: minä vain söin eikä kamera tullut mieleenkään.


Kirjabloggaaja rentoutuu, kun muut pelaavat lautapelejä. Kohta hän nousee yläkertaan noin satavuotiaan talon henkiä kuuntelemaan ja lukemaan kirjaa, jonka oli lukenut, mutta ns. oikean joulun draamoissa unohtanut.


Nyt olette päässeet mukanamme helmikuun jouluumme. Toivottavasti viihdyitte. Maanantaiaamuna Sami lähti töihin, kun me vielä nukuimme. Lounaan jälkeen lähdimme hyvin, mutta haikein mielin ajelemaan Keski-Suomea kohti. Meri vilkutti ikkunassa ja koiruudet oli lähtöpussattu. Välimatka kasvoi, mutta nyt piti nauttia siitä, mitä olimme yhdessä aikaansaaneet eli ei tämä helmikuun joulu ollut ollenkaan hullumpi idea. Olihan meillä länsirannikon perheen kanssa jo lokakuun joulukin. Kiitos rakkaasti Meri ja Sami♥

perheterveisin
Leena&Reima

torstai 11. helmikuuta 2021

Iloista, lumista ystävänpäiväviikonloppua kohden!

Luonto on kuin lunta, unta ja unelmaa. Voiko talvelta enempää toivoa. Ei voi. Se on tässä ja nyt. Viikonloppuna on ystävänpäivä ja se on tässä blogissa myös jo 12 -vuotissyntymäpäivä. Silloin on usein ollut pieni party, mutta minä vietänkin tällä kertaa perhejoulua. Meillähän oli sellainen unohtumaton joulu, että tapahtui kaikki mahdollinen, mitä ei olisi voitu edes kuvitella. Ja vielä sen jälkeenkin eli se silmäjuttu, joka kaikkien tietojen valossa ilmoitti olevansa pahempi kuin olikaan, joten en voinut edes lukea. Sitä tunsi olevansa vain lastunen tuulessa...

Nyt näyttää vahvasti siltä, että joulumme toteutuu ja olen siis poissa somesta jonnekin ensiviikon alkuun ainakin. Nyt en nosta selkääni stressireppua, että 'voi, voi, kun sekin kirja on kesken ja...' Minä lähden  kevyesti ja kiitos Eeva Naapurin, myös huolettomana metsäkauriiden, oravien ja mustarastaspopulaatiomme suhteen, Eeva huolehtii. Kiitos♥

Pitkän viikonlopun menu ei ole jouluinen, mutta joulusta ovat esillä kaikki paitsi maailman kaunein kuusi

Kaksi joulutonttua ajelee hiljalleen kohti yhteistä joulua lahjakassit mukana ja myös joulun lapsemme syntymäpäivälahja. Dina on toipunut leikkauksesta hyvin ja perilläkin on luvassa lunta, joten valkean joulunkin saamme. Luvassa on ainakin konjakkilohta, naurua, pälpätystä, kohtaamisen tuomaa sydänlämpöä eli tavallaan samalla myös ystävänpäivääkin. Merin ja Samin ruokayllätykset ovat jatkuva odotuksen aihe. Oi perhe ja joulu, niin ne kuuluvat yhteen.

Olen kuitenkin kerännyt teille muutamia juttuja menneiltä vuosilta ja ystävänpäivältä oikeaan sivupalkkiin ylös. Kuvassa Anna-Mari Westin Ystävyys on elämän suola. Löydätte jutuista viisauksia ja kuuluisia sitaatteja ystävyydestä. Mieleeni tuli, kun nyt on yksinäisyys yksi elämän vitsauksista, että juuri ystävänpäivänä voisikin tavata tai vaikka soittaa, jos pelkona on korona, hänelle, jonka arvelet kaipaavan seuraa. Tällainen henkilö voi olla vaikka joku kauan sitten jonnekin kadonnut ystävä. Elämä vie, joten aina tulee paitsi kohtaamisia myös eroja. Muistaminen juuri ystävänpäivänä voi olla toiselle ymmärrystä suurempi asia. 

Toivotan kaikille tasapuolisesti mitä hauskinta ja lumisinta ystävänpäivää♥

ystävänpäiväterveisin
Leena Lumi

*****

PS. Olen poissa somesta jonnekin ensi viikon alkuun, joten kommentit eivät avaudu ennen kuin olen jälleen tilaisuudessa niitä avata. 

tiistai 9. helmikuuta 2021

Täällä sitä ollaan, mutta kaikenlaista muutakin kuin ihanaa lunta: Novaa, Ikeaa, Ratsulan jakku, ryppyvoidetta, lounas, silmälääkäri....


Vuodenaika antaa parastaan, mutta elämä kulkee omaa uomaansa. Ensin Tätä joulua en unohda!, sitten viime viikon maanantaina väliaikatsekkaus vuoden 2016 tapahtumaan, uudessa Jyväskylän sairaalassa, Novassa. En ole tainnut ikinä kehua sairaalaa, mutta nyt sen teen. Koska olin rankassa päivässä, en tietenkään huomannut kuvata! Lyhyesti ensivaikutelma, kun sisään astuu, ei tunnu sairaalalta tai sitten ollaan jossain unessa. Ihan hiljaista, hyvällä tavalla. Missään ei huuda televisio, kuten yleensä on paikoissa joissa odotetaan pääsyä lääkärille ja myös potilashuoneissa. Avara sisääntulo ja rappusia ensimmäiselle tasanteelle. Katse oikeaan alas: hirsimökki! Sen ulkoseinällä lapsi teki virtuaalipalapeliä aikuisen kanssa ja mökistä näkyi ainakin kahvitila. Katse vasempaan, Hiljaisuuden katu, jossa loosit. Yhdessä hoitaja ja potilas hiljaa juttelemassa, yhdessä joku mietti elämäänsä...Väritys kaunis harmaaseen taittava vihreä eli kuin meidän keittiön kaapistot

ja muuten luonnonvalkoista, ehkä white off tai Edelweiss...Jännittäviä valoratkaisuja ja huoneet ovat yhden hengen huoneita kaikki. Enää kukaan ei voi huudattaa televisiota, jos joku haluaa lukea tai nukkua. Siitä saa päättää itse. Tiedän kohta enemmän sillä serkkuni on menossa sinne piakkoin operoitavaksi. No, kun kotiin päästiin olivat voimat ihan loppu. Seuraavina päivinä sain luettua kirjan tai kaksi ja reipas sauvakävelykin tehtiin. Siihen se sitten loppuikin, sillä kolmantena aamuna heräsin oikea silmä melkein umpeen muurautuneena. Oltiinkin jo perjantaissa ja kun koitti la luin toisella silmällä puhelimestani ET-lehden jutun Oodi silmilleni ja nauroin kyynelten läpi. Varasin ajan silmälääkärille heti maanantaiksi, sillä onko olemassa mitään silmälääkäripäivystystä...minä en ainakaan löytänyt. 


Kartiovalkokuusi, yksi yhdestätoista, lumikuorman alla. Hyvin ne ovat niistä selvinneet ja oikaisseet itsensä kun aika on. Niin, olin sitten tilannut kampaajankin ja sekin oli peruttava kiitos silmäni. Alla köynnöshortensia


Odottavan aika oli pitkä enkä voinut lukea! Maanantaina sitten silmälääkärille ja tutkimus oli perusteellinen. Ei mitään irtaumia, joita olin kauhulla pelännyt. Eikä edes sitä silmänpainetta, jota eräs lääkäri oli nähnyt...Sain lääketippoja eikä mitään rajoitteita tullut. Lääkärini oli uusi ja kun olin hoitohuoneen ulkopuolella odottamassa puudutustippojen vaikutusta, mietin, että oliko valinta oikea, kun ei pilkettä silmissä. Hymyn näkee maskista huolimatta silmistä! No, menimme sisälle ja Reima päätti tehdä testin. Kun kysyin tulevasta perhejoulun vietostamme, että onko mitään rajoitteita sauna tms., niin ei ollut mitään esteitä. Siinä kohtaa iski Reima ja sanoi, että kai sitä sitten voi myös RYYPÄTÄ? Olisin voinut vajota maan alle! Mitä se on nyt, jos viemme joulun synttärikalulle lahjan lisäksi kuoharipullon ja kaikille yhteisesti omatekemää kirsikkalikööriä yhden pullon. Tähän asti vain äiti on saanut koko pullon! Onneksi, ONNEKSI uusi lääkärini alkoi nauraa ja neuvoi vain kieli poskessa kohtuutta. Helpotus! No, en kyllä voi salata, että mukaan lähtee yksi maailmanvoittajagini eli Kyrönapue, mutta se on pieni ja tyyris pullo. Tämä oli aikoja sitten hankittu pitkään jouluun...


Silmälääkäri oli nyt niin suuri helpotus, että söimme Sokkarilla lounaaksi uunijuustoperunat, katkaravuilla täytetyn kampelan sekä ratatouillen. Huomasin samalla, että oli -25 prosenttia ale normaalihintaisista tuotteista, joten koska en lokakuussa siskopäivänä ostanut Ratsulasta tätä jakkua


olin ehkä ansainnut 75 ml:n purkin Lancomen suosikkivoidettani sekä kollageenikapseleita.


Ohitin jopa tämän erikoisen kultaköynnöksen, josta oli kaksi eri versiota ja hintaa. Nimet olivat vain latinaksi, mutta ehkä tämä on kultaköynnös vartettuna johonkin...


Sokkarilla on nyt myös Ikea, josta nappasin nopeasti ohi mennessä tämän keittiökuvan.


Nyt en siis tosiaankaan tiedä, milloin kirjaa tulee, sillä en lue yli puolen yön ja alan myös valmistautua tulevaan perhejouluun. Ja eilen emme tosiaankaan muistaneet noutaa sitä uutta silmälääkettä, kun teimme sentään puuduttavat Prisma-ostoksetkin. Selviän ehkä tavallisilla kostutustipoilla jo, mutta focus nyt muualla kuin lukemisessa. Tosin luin joulun aikaan hyvän dekkarin, mutta olen unohtanut sen eli luen uudelleen. Unohtaminen ei ole huonon merkki, sillä Siri Hustvedt on sanonut, että 'parhaatkin kirjat unohtuvat, kun kannet ovat sulkeutuneet'. No, tätä en ole ennen sanonut, sillä jotkut kirjat eivät unohdu millään, mutta kaikkia ei voi muistaa. Kunhan nyt kaikki menisi oikein hyvin...

Mukavaa viikon jatkoa♥

Love
Leena Lumi

kuva koskikarasta Pekka Mäkinen