Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alicia Berenson oli 33-vuotias, kun hän tappoi aviomiehensä.

He olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta ja olivat molemmat taiteilijoita: Alicia oli taidemaalari, Gabriel puolestaan tunnettu muotikuvaaja.

Gabriel Berenson murhattiin kuusi vuotta sitten, ja hän oli kuollessaan neljäkymmentäneljävuotias.

 Päivä oli elokuun kahdeskymmenesviides. Moni saattaa muistaa, että kyseinen kesä oli ollut epätavallisen kuuma ja lämpöenätyksiä oli rikottu ympäri maata. Gabrielin kuolinpäivä oli vuoden helteisin.

Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.

Hän ei puhunut enää koskaan.

Alex Michaelidesin trilleri Hiljainen potilas (The Sailent Patient, Gummerus 2019, suomennos Antti Autio) tuli minulle tämänsuviseen käsittämättömään dekkarinälkääni kuin jonkun arvaamana. En siis ollut kirjaa tilannut, mutta kun sain ennakkokappaleen ja dekkareita ahmiva ystäväni oli kirjan lukenut, hän suorastaan vaati myös minua tekemään samoin.  Painoarvoa antoi se, että ystäväni on ns. alan ihminen eli kirjan kertoja on psykoterapeutti Theo Faber ja miljöönä toimii Pohjois-Lontoossa sijaitseva Grove-laitos, joka on tarkoitettu suljettua hoitoa vaativille henkilöille. Nimenomaan oikeuspsykiatriselta kannalta hoitoa vaativia ja sinnehän puhumaton Alicia passitetaan. Kuusi vuotta Alician siirron jälkeen laitoksessa avautuu kriminaalipsykoterapeutin virka, jota Theo Faber heti hakee ja jonka hän myös saa. Hakulautakunnalta hän toki salaa lähteneensä alalle omien vaikeuksiensa takia. Theon mielestä

sama pätee suurimpaan osaan mielenterveysalalla työskentelevistä ihmisistä. Valtaosa meistä on hakeutunut tämän työn pariin omien ongelmiensa vuoksi. Olemme toisin sanoen ryhtyneet opiskelemaan psykologiaa, jotta pystyisimme parantamaan itsemme. Eri asia on sitten, kuinka moni meistä olisi valmis myöntämään sen.

Theolla on itsellään takanaan tiivis vuoden terapiajakso, jonka jälkeenkin hän kuin tuntee terapeuttinsa kannattelevan häntä. Saapuessaan Groveen hän haluaa heti aloittaa terapiaistunnot juuri Alician kanssa. Ensin hän pyytää vähentämään tämän lääkitystä ja sitten hän ehdottaa Alicialle annettavaksi harmittomia maalausvälineitä paitsi ei veistä, vain siveltimet, värit ja kankaan telineellä. Theon mielestä Alicia viestisi töillään puhumisen sijaan. Theo saa tahtonsa läpi ja sitten...

Hiljainen potilas on todella jännittävä ja tietty myös kiinnostava kuvaus rankasti häiriintyneiden rikollisten jokapäiväisestä elämästä suljetussa laitoksessa. Työntekijöidenkin ristiriidat herättävät uteliaisuutta, sillä etenkin aikaisemmin Alician lääkkeistä päättänyt Christian ei näe Alicialla mitään toivoa, vaan toteaa tämän olevan terapiaan reagoimaton rajatilapersoona. Heittääpä kiukuissaan vielä senkin, että rajatilapersoonat hurmaavat terapeuttinsa vaarallisesti.

Theon kertomuksen rinnalla alkaa yllättäen kulkea Alician päiväkirja, josta kukaan ei ollut tiennyt. Jännitys tiivistyy, sillä nyt lukija saa tietää Theoa enemmän. Kuva tarkentuu Theon alkaessa kertoa Alicialle omasta lapsuudestaan. Vuorovaikutus ja luottamus ovat ne työkalut, joita Theo alkaa käyttää eli hän panee myös itsensä likoon parantaakseen vaikenevan Alician, tehdäkseen särkyneestä ruukusta uutta vahvemman.

Pidin tässä kirjasta kaikesta, kaikesta, paitsi en siitä, mistä minun olisi kuulunut pitää, sillä sanonhan usein, että ensimmäisten sivujen on lukittava lukija syleilyynsä eikä sen syleilyn ote saa irrota ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.  Kirjassa on 454 sivua, joten jossain ihan lopussa alkoi tapahtua uusia yllätyksiä eli jännitystä vain kiristettiin, otetta lukijasta tiukennettiin. Uskomattomia tapahtumia...Minua sattui, sillä koin viimesyleilyn epäuskottavaksi. Minua pideltiin kuin väkisin enkä saanut enää happea...Voin olla ainoa, joka ei ylistä tämän tarinan finaalia, mutta vika voi olla minussakin. Olen yliherkkä tietynlaiselle epäuskottavuudelle ja nyt koin sellaista. Etenkin se tuntuu näin vahvan tarinan jälkeen. Ikäänkuin kirjoittaja ei olisi uskonut riittävyyteensä ilman...Silti olisin satavarmasti lukenut Hiljaisen potilaan, sillä parikymmentä sivua epämukavuusalueella ei kaada  satoja sivuja parhautta. Sen sijaan kaikki sitä ennen oli todella uskottavaa, jännittävää, kuohuttavaa.  Kiinnostaa myös kuulla mitä on kirjasta mieltä naapurini, joka on terapeutti, hän nimittäin saa teoksen ikiomaksi!

Jossain seisoo eksyksissä pieni poika, joka ei tiedä miten olisi ollakseen mieliksi raivolle, ailahtelevalle isälleen. Hän seisoo lumisateessa ja tavoittelee lumitimantteja kädellään. Ne sulavat ja katoavat. Ne tekevät sen yhtä varmasti kuin hän kerran nousee junaan, joka vie hänet kauas pois ahdistuksesta oman elämänsä sankariksi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä  Kaisa V./Kirja hyllyssä ja Aletheia/Hiljainen potilas

*****

Dekkarit Leena Lumissa