sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Pierre Lemaitre: Kyykäärme


Alussa olikin sen loppu. Näin voidaan sanoa Pierre Lemaitren ensimmäisestä kirjasta, jonka hän kirjoitti 1985. Hän ei tarjonnut teosta kustantajille vaan hautasi dekkarinsa pöytälaatikkoon, jonne se sitten jäikin näihin hetkiin asti, jolloin Lemaitre tuntee elävänsä murrosta: Tämä hänen ensimmäinen dekkarinsa on viimeinen, sillä hän siirtyy kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Ensimmäisestä tulee jäähyväiset jännityskirjoille, mutta hänen historialliset kirjansa ovat myös olleet jännittäviä eli mihin kirjailija 'karvoistaan' pääsisi, Lemaitre olisi voinut stailata esikkoaan paljonkin, mutta hän tyytyi vain korjaamaan kohtia, jotka vaikeuttivat tekstin ymmärtämistä.

Pierre Lemaitren Kyykäärme (Le serpent majuscule, MinervaCrime 2022, suomennos Kaila Holma) alkaa toukokuun viidennestä päivästä vuonna 1985. Tämä on trilleri ja hyvin erilainen minun mielestäni, mitä olisi voinut Lemaitrelta odottaa, sillä tarina on kuin farssi, jossa monet asiat hämmentyvät toisiinsa ja kaiken keskellä kulkee ylipainoinen, aikuinen nainen, joka pitää koirista, vaikka joskus kohteleekin niitä huonosti. Fyi Mathilde! Mathilde ei ole mikä tahansa nainen, sillä hän on ystävänsä Henrin kanssa saanut merkittävät kunnianosoitukset toiminnastaan vastarintaliikkeessä toisen maailman sodan aikana. Muistattehan tv-sarjan Maanalainen armeija? Sellaista se oli ollut ja kaikki mihin Mathilde koski ja tähtäsi lähensi liittoutuneiden yhteistä voittoa, mutta etenkin Ranskan menestystä. Henri osasi arvostaa Mathildea, mutta heistä ei koskaan tullut paria, vaikka Mathilde sitä salaa kaipasikin. Henri kaipasi enemmän hoikkaa kaunotarta, joka hämmästytti kaikkia. Sitä Mathildea, joka tämä oli ennen ollut. Hieman Henriä taisi myös hirvittää Mathilden pelottomuus ja osumatarkkuus.

Kun sota on ohi, kaikki on Mathilden mielestä tylsää. Hän istuskelee puutarhassaan, riitelee naapurinsa kanssa tai uppoutuu herkuilla mässäilyyn. He eivät voi tavata Henryn kanssa. Se on salaisen palvelun sääntöjä. Pari kertaa vaivihkaa jossain tilaisuudessa kuin yössä kohtaavat laivat tai leijuvat kumpupilvet. Kunnes eräänä päivänä komentaja eli Henri soittaa Mathilden suoritettua kuin automaatilla erään työn, johon löysi nimen ja osoitteen pienestä paperinpalasta. Ja on kuin vanha, kunnon elämä alkaisi uudelleen. Toisinaan Mathilde ihmettelee kohteita, jotka on likvidoitava, mutta hän on tosi peloton ja nopea tottelemaan. 

Salaisen poliisin Vassiliev on saanut vainun, sillä murhien sattumanvaraisuus kauhistuttaa kaikkia. Hän päättää pitää koko jutun itsellään. Vassiliev käy usein tapaamassa sairasta ja haurasta de la Hosserayta, jolla on oma kotiapulainen. Vanhuksia, jotka näyttävät juuri kuolevan, ei kannata ignoorata, sillä...

Olen sen sata kertaa sanonut, että en kestä huumoria trillereissä ellei kyse ole Sebastian Bergmann -dekkareista. Olen pahoillani, niin pahoillani, sillä nauroin hervottomasti. Tähän ei moni kykene, mutta kylläkin Lemaitre, jonka ensimmäisiä trillereitä pelkäsin hulluna. Lemaitre on yksi idoleistani ei siksi, että hän saa minut nauramaan, kun pitäisi kai itkeä, vaan se, että hän on äärettömän lahjakas kirjoittaja enkä ole ehkä ikinä tavannut vastaavaa monialaisuutta, mikä hänellä on: Hän itkemään, nauramaan minut saa... Ehkä nauroin, koska maailman poliittinen tilanne on kauhistuttaa minua. Miten yksi xx voi tehdä tämän! Ei, kyllä nauroin sille, että Lemaitre teki esikoisestaan yhtä 'kreisin' kuin vaikka Ian McEwan Sementtipuutarhasta. Jälkimmäisestä sain haukut joltain lukijaltani, koska kehtasin tuoda Sementtipuutarhan blogiini. Hyvinkin kehtasin ja onneksi omistan kirjan!

Ikäväkseni sanon, että voinemme hyvästellä Pierre Lemaitren dekkaristina, mutta minä jatkan hänen lukemistaan historiallisissa teoksissa. Ottakaa Kyykärme lukuun kuin uusi rakastaja sänkyyn. Sanokaa nuorelle miehelle, että 'kuuntele miten kyyhkyset...', tarjoa lasillinen viiniä ja suudelma, tietynlainen suudelma, kyllä se siitä sitten. Mutta älä kerro tämän kirjan tarinaa ennen kuin jälkihehkussa!

Rikosromaanien juonet tapaavat usein olla kehämäisiä: kerronta muodostaa silmukan itsensä kanssa.

Siksi minusta tuntui tavallaan johdonmukaiselta, että viimeisin minulta julkaistava dekkari on samalla ensimmäinen, jonka olen kirjoittanut.

P.L.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen ratkaisu, että esikoiskirja julkaistiin vasta nyt. Jotenkin herkullinen tilanne. En ole Lemaitrea koskaan lukenut, mutta voisin ehkä kokeilla tätä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anki, Lemaitre päätti itse näin. Tämä on erikoinen kirja. Reima aloitti just, sillä joku muukin haluaa lainaksi. Tästä kun aloitat...:)

      ♥♥

      Poista