maanantai 2. joulukuuta 2019

Heidi Köngäs: Mirjami


Lehdissä on kuvia karjalaisista evakoista, jotka jo toistamiseen vaeltavat pitkin maanteitä lehmineen ja kärryineen. Mikä uupumuksen matka se on heistä jokaiselle, milllainen työ on saada yksikin lehmä kävelemään tietä myöden tiettyyn suuntaan ja hoidella siinä sivussa vielä nälkäiset lapset ja vanhukset päälle. Millä sen joukon ruokit, nukutat, niistät, kannat ja kävelytät? Jotain siitä tiedän minäkin.

Siinä sitä on naisten jatkosotaa kerrakseen.

Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019) jatkaa kertomusta Sandran elämästä sekä hänen jälkeläisistään kotirintamalla talvisodan pakkasissa sekä pitkän jatkosodan kurimuksessa. Kirja alkaa siitä mihin jäimme eli talo, tavarat ja lehmät on myytävä, koko Lepistön rakas koti, että saadaan Eino-veljelle vapaus. Nämä olivat sisällissodan laskuja, sillä perhe oli ollut häviäjien eli punaisten puolella ja isänkin oli vaikea saada muuta kuin hätäaputöitä.

Kuten Sandrassa kirjan tarinaa kuljettavat perheenjäsenet. Sandra on mukana monen lapsen äitinä ja lopulta myös isoäitinä. Keskimmäinen eli Mirjami on pääroolissa, mutta sanansa sanovat myös esikoinen Annikki sekä kipakka kuopus Soili.

Perhe asettuu kauas suon reunaan. Ensin nousee vain yksi huone, koppeli, mutta siitä se aikaa myöten kohenee, tosin hitaasti, sillä talvisota on alkanut. Paikka on Vuohijokea, suoaluetta, Loukkusuota, mutta niin sinne vain on nousemassa muutamakin talo. Likellä pesii kurkipari ja niin talon nimeksi päätettiin antaa Kurki.

Mirjami käy töissä neiti Jalavan ompeluliikkeessä  ja jo marraskuussa 1939 alkaa pakkanen näyttää aikeensa.  Lunta on satanut valtavasti. Luonto näyttää voimansa samaan aikaan kuin suuri Neuvostoliitto mahtinsa pienelle naapurilleen. Ikkunat on pimennettävä, katuvalot on sammutettu ja kylmä sekä kauhu painavat päälle. Ompelimossa riittää töitä, kun lumipukuja aletaan ommella. Annikki on töissä Serlachiuksen konttorissa ja tuntee ulkopuolisuutta, vaikka pukeutuukin viimeisen päälle ja puhuu aina huoliteltua kieltä. Kaikessa näkyy, miten tausta merkitsee, ei se, mitä itse olet.

Mirja rakastuu, päästää miehen vinttihuoneeseenkin, joka on jo saatu rakennettua, mutta jotain vänkää suhteessa koko ajan on. Tor tulee ja menee. Voi olla kirjoittamattakin pitkiä aikoja ilman selittelyjä. Mirja alkaa kuvitella ettei kelpaa Torin helsinkiläiselle perheelle. Syy onkin aivan jotain muuta...

Sandran ikävä on iso entiseen kotiin, mutta kohta murheet muuttuvat, sillä pojat on lähetettävä kaikki rintamalle. Hienosti Köngäs kuvaa, miten pitkä jatkosota vaikutti elämään kaikessa: oli puutetta ruuasta, lämmöstä, naisilla nuorista miehistä ja naisten piti vielä työpäiviensä päälle jaksaa talon työt. Kuopus Soili on ainoa, joka ajattelee ja sanoo suorasti, mitä on mistäkin mieltä.

Kesäkuussa 1941 vietetään kuitenkin Annikin häitä, mutta Annikin auvo ei ole aukoton:

Yöllä, kun valvoin, tajusin, ettei Eelis ehkä ollutkaan ihan mieluinen vävy vanhemmilleni. He olisivat naittaneet minut ”ylemmäksi” jonkun koulutetun miehen kanssa, arvaan.

He eivät tiedä, etten minä tunne oloani kotoaisaksi muisssa kuin omissa porukoissani. Alemmuuden tunne tuli heti oppikoulun ensimmäisellä luokalla.

Olin vähävarainen, se leima säilyi minussa.

Kärsin siitä, että olen vähän itseni sivussa, enkä osaa olla koskaan huolettoman rento.

Kesät tulevat ja taittuvat syksyihin, mutta sodan loppumisesta ei ole mitään tietoa, sillä nyt on ylitetty jo vanha raja yli Venäjän puolelle. Monet ymmärtävät ihmetellä mikä nyt on homman nimi! Sotaväsymys alkaa vaivata niin kotirintamalla kuin sodan poteroissa. Taudit leviävät ravinnon huonontuessa ja ollessa välin melkein tyystin lantun ja perunan varassa. On pilkkukuumetta, pelottavaa tuberkuloosia sekä myös kurkkumätää, johon monet menehtyvät, harvat selviävät. Sandra on mennyt toimettomaksi. Hän ei pysty. Ei jaksa. Pojat rintamalla ja kotonakin sattuu monenmoista. Tytöt ottavat vetovastuun kaikesta, mihin pystyvät. Silti syntyy vauvoja, on jouluja, pojat pääsevät lomille ja Soili valmentautuu juoksemalla kovaa. He elävät elämäänsä sodan maisemassa peläten ja toivoen, parempaa odottaen, mutta tässäkin selviten - vaan eivät vammoitta. Kotirintamalla on omat vammansa, sotatantereella omansa.

Loistavasti Heidi Köngäs kirjoittaa kuin itse kokeneena tunnelmista, joita olen juuri tällaisina kuullut omilta vanhemmiltani. Paperikengät, jotka hajosivat ensimmäisiin sateisiin. Sotaromanssit.Haavoittumiset. Niitä iänikuisia lanttuhaudukkaita. Pelkoa jos pappi lähestyi taloa. Tai tietynlainen kirje saapui. Toivon heräämistä kun ei kukaan tai mikään saapunut, vain rintamalta ’hyvin täällä voidaan’ –viestejä. Heidi Köngäs on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani eikä hän petä nytkään.  Hänen parhautensa fokus on monipuolisuus, sillä niin erivireisiin tarinoihin hän kykenee.

Miksen työntänyt jalkojani sotilassaappaisiisi, miksen vetänyt mantteliasi päälleni, jäänyt sen sisäpuolelle, asettunut sinulle vuoriksi, paljaaksi silkkivuoriksi.

10 kommenttia:

  1. Kiva kuulla, kiitos hyvästä kirjan esittelystä. Valitsimme tämän kevään lukupiirikirjaksemme. Luettiin Sandra ja kovasti tykättiin siitä, joten uskon, että tämäkin on hieno lukukokemus. Mukavaa alkanutta joulukuuta sinulle Leena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, ole hyvä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Sandrasta. Siis huonompaa ei liene luvassa teillekään. Kiitos samoin sinulle Anneli♥

      Poista
  2. Samaa mieltä Köngäksen taidoista,Mirjami oli puhutteleva lukukokemus.Nyt menossa vähän keveämmällä kynällä kirjoitettu Sotaleski ja sitten suurin odotuksin Paperijoutsen.
    Eija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eija, totuus on ei pala tulessakaan:) Annan äidille joululahjaksi sekä Mirjamin että Paperijoutsenen. En millään muista, mutta kai olet lukenut Lilium Regalen ja Westendin?

      ♥♥

      Poista
  3. Kiitos esittelystä, muuten en olisikaan muistanut varata sitä kirjastosta! Olen nyt neljäs jonossa :)

    VastaaPoista
  4. Täytyykin varata kirjastosta joululukemisiksi. Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista