sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista


Palaamme Lucy Bartonin kotitalolle Tommy Guptillin kyydissä. On kaunis toukokuun lauantai ja Tommy tuntee haikeaa iloa taimelle nousseesta maissista ja soijapavusta. Nähdessään Bartonin tilan hän päättää poiketa tervehtimään tilan ainoaa asukasta,  esikoista Peteä. Talo on niin syrjässä, että sinne harvoin kukaan poikkeaa. Bartonin perhe oli elänyt eristyksissä kaikessa köyhyydessään ja äärimmäisessä omituisuudessaan. Äiti Lydia hankki pientä elantoa tekemällä ompelutöitä, mutta äidin kädentaito ei mitenkään näkynyt lasten vaatetuksessa. Tommy ei aavistakaan mitä hän tulee tilalla tajuamaan. Ei myöskään lukija, joka saa palata Amgashin pikkukaupunkiin Lucy Bartonin entisten ystävien ja sukulaisten pariin koskettavien novellien myötä. Jokainen tarina on lopulta kertomus heistä, miten ja miksi ja mitä sitten. Inhimillisen kärsimyksen, mutta myös rakkauden myötä kristallinkirkkaat sanat kohottavat alhaisimmankin arvokkaaksi, vertaiseksi.

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible, Tammi 2019,  suomennos Krstiina Rikman) palauttaa mieliimme hänen aikaisemman teoksensa, oman lukuvuoteni 2018 kolmanneksi parhaan kirjan, Nimeni on Lucy Barton, jossa elimme kärvistellen mukana Lucyn armottomassa lapsuudessa, jota varjostivat etenkin sotatraumasta kärsivä perheen isä, todellinen puute ja välinpitämättömyys sekä ’haisevan perheen’ maine. Koimme kuitenkin kirkkaita hetkiä valon lävistäessä pimeyden. Ehkä niiden hetkien tähden palaamme seitsemäntoista vuoden jälkeen Amgashiin.

Yhdeksän tarinaa Amgashista ja jokainen sivuaa tavalla tai toisella Lucy Bartonia tuleehan Lucy paikasta, jossa ’kaikki tietävät toisensa mutta harva tuntee edes itseään.’ Omalla kiehtovan varmalla tyylillään Strout vie ihmiset tunnistamaan itsensä erilaisissa elämän murheissa ja yllättävissä tapaamisissa. Kaikki on itse elämää, mutta pieninkin asia on kertomisen arvoinen. Vähäisinkin on tuikku pimeässä. Juorut ja huhut kulkevat ja kaikki tietävät sen suuren ihmeen, että Lucy Bartonista on tullut kirjailija. Ensin hän muutti New York Cityyn ja sitten äkkiä hän oli televisiossa ja häntä haastateltiin kirjailijana! Patty Nicelykin ostaa Lucyn kirjan ja vie sen yksinäiseen kotiinsa, sillä hän on jäänyt leskeksi. Sitä ennen hänen äitinsä oli jättänyt hänet erään traagisen tapauksen jälkeen. Miten se voikaan olla, että juuri vertaiskärsimys voi synnyttää ystävyyden, sillä niin vain kävi, että Angelina Mumfordista tuli hänen läheisin ystävänsä.

Jokunen vuosi sitten Angelinan äiti oli 74 –vuotiaana lähtenyt kaupungista – hän oli jättänyt miehensä – naidakseen Italiassa jonkun itseään melkein kaksikymmentä vuotta nuoremman. Patty tunsi valtavaa myötätuntoa Angeliinaa kohtaan. Mutta nyt hän halusi sanoa: Kuunteles tätä! Lucy Bartonin äiti... Mutta Lucy rakasti heitä, hän rakasti äitiään ja hänen äitinsä rakasti häntä! Me ollaan kaikki sekopäitä, Angelina, vaikka me kuinka yritämme rakastaa, me ei osata, Angelina, mutta se on okei.

Elizabeth Stroutin kynä on herkkä, mutta tarkkavaistoinen. Se on halutessaan piikikkään ilkamoivakin, jolloin mieleeni tulee väistämättä Carol Shields, vaikkapa novellissa Dottien aamiaismajoitus. Strout on kuitenkin uniikki itsensä, ehkä ei verrattavissa. Hän yllättää minut kerta kerran jälkeen pienillä tempovaihdoillaan: suuresta surusta löytyykin ilo, tai vahvin onkin heikoin eikä kestä, ei vain kestä muistella ja saa paniikkikohtauksen, vihainen onkin ollut rakastava kaikellaan ja rikas Abel, joka on aikanaan etsinyt ruokaa roskiksista, onkin nyt taas nälkäinen ja uupunut, hyvin uupunut oudossa sumussaan.

Hän muisti, ikään kuin keltainen valo olisi loistanut hänen suljettujen silmiensä hämärään, miten oli nähnyt Lucy Bartonin edellisvuonna, kun tämä oli käynyt Chicagossa kirjansa myynninedistämiskiertueella, Lucy Bartonin, hänen äitinsä serkun tyttären, köyhän tytön, ja nyt hän oli siinä, vanhempana naisena, ja Abel oli astunut sisään kirjakauppaan ja...Lucy oli sanonut Abel, ja noussut ja hänen silmänsä olivat kyyneltyneet...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjan pauloissa Kirjasähkökäyrä  Lumiomena  Kirja vieköön ja Oksan hyllyltä

8 kommenttia:

  1. Tämä on niin hyvä! Minulle toistaiseksi vuoden paras ulkomainen kirja. En ole vielä ehtinyt blogata, mutta luin ja pidin ihan kaikesta.

    Ja totta, hetkittäin tulee Shields mieleen.

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä vaan on niin täydellinen ja herkkävaistoinen ja kaikkea. Niin minullekin tänä vuonna tähän mennessä. Muistanet viime vuoden, kun pähkäilin kahta, jotka Stroutin ohittivat, mutta oikein se meni. Minäkin pidin kaikesta!

      Juu, etenkin siinä 'aamiaismajoituksessa'.

      ♥♥

      Poista
  2. Leena, otan tämän kirjan pian lukuun. Hurjat odotukset, joiden uskon täyttyvän. Rakastuin edelliseen!

    <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tulet pitämään! Minä samoin.

      ♥♥♥

      Poista
  3. tykkäsin enemmän siitä eka kirjasta, tässä ei juuri ketään mukavaa ihmistä, ehkä se veli.

    VastaaPoista
  4. Nyt on tämäkin yllätyskirja luettu! Paketti odottaa valmiina postiin viemistä, jospa se tiistaina jo lähtisi matkaan kohti seuraavaa lukijaa... Novelleissa on tosi amerikkalainen tunnelma, mutta jos joitakin yksityiskohtia muuttaisi, ne voisi yhtä hyvin sijoittua suomalaiseen pikkukaupunkiin. Sodan varjo, köyhyys ja nuiva suhtautuminen ihmiseen, joka on valinnut toisenlaisen tien kuin muut. Tuttua!

    Tästä kirjasta olisi varmaan saanut vielä enemmän irti, jos olisi ensin lukenut Nimeni on Lucy Barton. Lisään nyt senkin lukulistalle. Mä en ole aiemmin lukenut Stroutilta muuta kuin Pikkukaupungin tyttö, josta kyllä tykkäsin, mutta sen lukemisesta on jo melkein 20 vuotta aikaa. Strout on ilmeisesti nyt vasta tullut Suomessa suosituksi ja hänen kirjojaan on käännetty enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anniina, kiitos oikein paljon sinulle♥ Juuri niinkin. Minä luen vain runsaasti käännöskirjallisuutta, mutta tämän LISÄKSI suosittelin T:lle erästä toista kirjaa ja se on kotimainen. Lue sinäkin Katja Kaukosen Saari jonne linnut lentävät kuolemaan. Se ei ole mitä luulet, vaan upeaa maagista realismia vailla ahdistuksen häivää♥

      Olen täysin samaa mieltä!

      ♥♥

      Poista