keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Hyvää pääsiäistä kaikille tasapuolisesti!

Toivotan kaikille hyvää ja rentoa pääsiäistä♥♥ Huomenna saapuvat Casper ja hänen hoviväkensä sekä tietysti Taika -sheltti. Monta hommaa sitä ennen eli tämä päivä meni ruokakaupoilla. Huomenna juotan lihalle punaviiniä eli kysyin halutaanko lohta vai gulassia ja kyllä vielä on sellainen talvinen fiilis, että se on gulassia. Rakastan tehdä juhlapyhien ruokia, mutta koska en ole mikään leipoja paitsi omenatortussa, niin laitan tähän mallia taitajalta:

Riitta-Liisa Laitisen pääsiäiskakun, jonka ohjeen löydät Ruokareseptit Leena Lumissa. Leipojan taitavuus kuvaamisessa näkyy tässä, sillä onhan kuva kuin maalaus. Herkullinen sellainen! Kiitos Riitta-Liisa♥♥

Pääsiäinen on keltaista ja vihreää. Se on läheisten tapaamista, keskustelua hyvän ruoan äärellä. Pääsiäinen tulee mukanaan menneiden pääsiäisten muistot ja pajunkissakynttilöiden liekit. Joskus pääsiäinen on myöhemmin ja silloin jopa voidaan syödä omalla terdellä vaikka grillikausi avaten. Minusta varhainen pääsiäinen on runsasmuistoisempi. Isäkin oli vielä mukana...♥♥ Nyt taitaa olla tulossa vauhtia, koska meillä pääsee kiertämään yläkerrassa lenkin 'mopolla'. Casper on tämän pääsiäisen tempo. Yhdessä käymme syöttämässä mustarastaita niiden talvikodissa. Laitamme ruoat kuusien alle niin ettei lumisadekaan haittaa. Ehkä piipahdamme lauantaina jossakin...Nana ja Ukki ovat onnesta soikeina♥♥

Pääsiäinen on suklaamunien aikaa. Näiden pienten, jotka ovat kuin linnunmunia. Niitä voidaan kätkeä piiloon ja sitten lapset ja aikuiset etsimään!

Pupu tietää, minne suklaamunat on kätketty, mutta ei paljasta. On hiljaa piilossa itsekin. Sen verran kuiskutteli, että tämän pääsiäisen etsintä on Casperin ja Ukin.

Suloista pääsiäistä kaikille♥♥

Perhe on parasta♥♥

Casperin Nana&Ukki

maanantai 25. maaliskuuta 2024

Riikka Jäntti: Pikku hiiri ja hiirenkorvat


Etsin eilen jotain kivaa lastenkirjaa, joka olisi sopiva eräälle suloiselle lapselle. Mitä löysinkään: Riikka Jäntti on kuvittanut ja kirjoittanut tekstin jo yhdeksänteen Pikku hiiri -kirjaansa! Ja niiden käännösoikeudet on myyty jo kahteenkymmeneen maahan. Hänen kirjojensa on kerrottu olevan lumottuja kuten vaikka Elsa Beskowin  tai Maija Karman klassikot. Olen ollut hirveän ihastunut viimeaikaisiin lastenkirjoihin ja Pikku hiirtä tuon varmaan lisääkin tänne. Jo kirjan kansi viehättää ja siinä Hiiru taitaa värittää pääsiäismunia....Mennäänpä kurkkaamaan.

Riikka Jäntin Pikku hiiri ja hiirenkorvat (Tammi 2024) vie meidät kokemaan pääsiäisajan tunnelmia, joissa on sekä iloa, että hiukan huoltakin.

Hiiru arvaa, että pääsiäinen on tulossa, koska äiti on laittanut oksia maljakkoon. Niihin odotetaan hiirenkorvia, joka Hiirun perheessä kuulostaa aika hauskalta. Hiirukin alkaa valmistautua. Hän kylvää rairuohoa, maalaa munia iloisilla väreillä ja muistaa suihkutella rairuohoa vedellä.

Palmusunnuntaina soi ovikello. Siellä ovat Antero ja Lyly, jotka ovat tulleet virpomaan.  "Virvon, varvon, tuoreeks, terveeks, tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle." Äiti ojentaa palkaksi pussillisen toffeeta.

Pääsiäisenä Hiiru sai etsiä äidin piilottaman pääsiäismunan, joka lopulta löytyi...

Suklaamunan sisältä löytyi pieni traktori!

Äiti valmistaa pääsiäisruokia ja hiirenkorvatkin olivat jo puhjenneet oksiin. Illalla Hiiru ei oikein saa unta, koska on niin valoisaa eli kevään valoahan se on. Kevät kuljettaa mukanaan myös siitepölyä ja äiti aivastelee paljon.  He päättävät lähteä apteekkiin ja kohtaavat matkalla keltaisen perhosen ja sisiliskon.

Sitten äiti saakin puhelun, joka on hiukan ikävä: Ukki on sairaalassa. Äiti pyytää Hiirua mukaansa Ukkia katsomaan. Hiirusta ei oikein tunnu kivalta, mutta onhan Ukin nyt saatava tavata heidät.


Hiiru piilottelee äidin selän takana, sillä sairaala on outo paikka. Ukki on täynnä letkuja ja putkia ja sanoo, että hänet leikataan huomenna. Hän ei vaikuta yhtään pelokkaalta.

Ulkona äiti keksii, että tehdään kunnon kevätsiivous ja kutsutaan ukki ja mummi kylään. Kotona alkaa huima pöllytys kun kumpikin siivoa, minkä ehtii.


Hiirusta ja äidistä on mukavaa kun on siistiä. Nyt he odottavat ilahtuneina tulijoita ja


pihakoivukin on jo pukeutunut keväiseen juhla-asuunsa: Hiirenkorviin!

Miksi kirjaa oli aikuisenkin mukava lukea? Hiiru tekee tavallisia asioita ja tunnelma on rauhallinen. Niitähän aikataulutetut lapsemmekin tarvitsevat: tavallista rauhallista tunnelmaa,

Tässäpä kiva kirjavinkki jos kotiin on tulossa pieniä pääsiäisvieraita tai tuliaiseksi, jos olette menossa kylään taaperoperheeseen. Hiirulaiset toivottavat kaikille hyvää pääsiäistä!

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

torstai 21. maaliskuuta 2024

minä rakastan sinua kuin vierasta maata, kalliota ja...


 minä rakastan sinua
        niinkuin vierasta maata
                      kalliota ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
             minä kävelen sinua kohti maailmassa
         ilmakehien alla
                    kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua


- Pentti Saarikoski -
Tämän runon haluaisin kuulla Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Hannele Salmela Os Nyström

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Nea Siemannin pöllöt!


Olen kiitollinen ja iloinen kaikista luontokuvaajistani, mutta nyt tuli mieleen laittaa tähän juuri pöllöt, sillä en tajua, mikä niissä viehättää. Tulen armottoman hyvälle tuulelle pöllöistä! 

Kuvaaja on Nea Siemann, jonka tapasin jossakin...ehkä pöllökuvissa tms. En tajunnut esitellä hänen näyttelyään ystävänpäivänä, kun silloin sattuu olemaan yksi merkkipäiväkin etc. Nyt annan Nealle sen puheenvuoron, joka joka hänellä oli näyttelysivullaan:

Tein tälle vuodelle apteekkikalentereita erään printtifirman kanssa ottamistani luontokuvista ja ihana apteekkari Lapinjärveltä otti yhteyttä ❤️ Siitä se ajatus sitten lähti ja taas yksi haave toteutui, näyttelyn perustaminen omista valokuvista. Julisteet ovat olleet esillä kehystettynä apteekin upealla hirsiseinällä joulukuusta alkaen ja tilattavissa omaan kotiin kauttani 🙏

Tunteiden lisäksi haluan nostaa ihmisten arvostusta eri eläimiä kohtaan ja innostusta liikkua luonnossa. Toivottavasti julisteiden tunnelma välittyy syvälle sisimpääsi, saa sinut lähtemään edes ajatuksen tasolla rentouttavalle metsäretkelle ja kohtaamaan mielesi poluilla Suomen luonnon kauneimpia eläinystäviä! toivoo Nea. Nea Siemann photography

Tässä Nealta tavallaan sielupöllöni, koska syksy on rakkain vuodenaikani:

Tämä on sen naisen syyskuu joka
elää vahvimmin syksyisin,
hänen jolle on mieluisinta
takkatuli ja lehdetön puu.
Saakoon hän tämän kuun ja
seuraavankin, vaikka
koko vuoteni kuuluisi hänelle
jonka vuoksi jo nyt
ovat päiväni monesti vaikeita,
hämmentyneitä,
monet muut, useammat, hyvin 
onnellisia.
Hänelle joka jätti jälkeensä tuoksun
ja seinille esiin
varjonsa tanssiin, hänelle joka
kietoi hiuksensa elämäni vesiin
ja roskitti Lontoon muistojen suudelmilla. 

- Louis MacNeice -
suomennos Pirkko Biström

Olen mielettömän ihastunut luontokuvaajieni otoksiin ja ne tulevat jopa uniini. Nyt eräs tuulessa pyristelevä pyrstötiainen, Long-tailed tit, yrittää tulla runoksi, mutta hän on ujo ja haluaa vain in English... Mietin, saanko haluamani tunteen kuvasta luoduksi juuri oikein.

Luonto on suuri syy rakastaa Suomea.

Kiitos Nea♥♥

Leena Lumi

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Mattias Edvardsson: En sano sanaakaan

Isabella oli tuntenut Sixtenin esikoulusta lähtien. Iloinen poika, jonka silmät tuikkivat ilkikurisesti ja joka ajeli tööttäillen kolmipyöräisellään Uddenissa. AlakoulussaSixten oli kasvanut pidemmäksi ja hänestä oli tullut tyttöjen suosikki Pepsodent-hymyineen ja vallattomine otsatukkineen. Kaiken todennäköisyyden vastaisesti hän oli valinnut Isabellan. Isabella ei ollut tytöistä kaunein eikä suosituin, mutta hän saattoi tarjota jotain muuta; turvallisuutta ja vakautta. Hän auttoi Sixtenin selviytymään koulusta, piti huolen siitä, että tällä oli aina rauhallinen pakopaikka, kun vaatimukset kotona muuttuivat liian raskaiksi. Heidän tulevaisuutensa oli jo päätetty: omakotitalo Gislövissä rantatontilla, kaksi lasta ja pomeraniankoira nimeltään Voitto. Isabella uskoi tuntevansa Sixtenin niin hyvin kuin toisen ihmisen voi tuntea. Hän uskoi, että he jakoivat kaiken.

Mattias Edvardssonin viimeisin teos En sano sanaakaan (Lova mig tystnad, Like 2024, suomennos Hanna Arvonen) on romaani kaiken rikkovasta rikoksesta. Edvardssonista ja minusta tuli melkein laivat, jotka ohittavat toisensa yössä, koska en sinä vuonna lukenut katalogeja riittävän hyvin. Halusin vain unohtaa sytostaattihoidot ja valmistaa kaikille lumotun joulun. Siis Aivan tavallinen perhe (2018) oli ajaa ohitseni. Tosin olin lukenut Melkein tosi tarina (2017) ja pitänyt siitäkin, mutta Aivan tavallinen perhe sai minut syttymään ja tajusin, että Mattiasta on seurattava tarkkaan. Niinpä luin myös Hyvät naapurit (2021) ja Perhetragedia 2022). Nämä kaikki voi lukea itsenäisinä kirjoina, ei ole siis siinä mielessä sarja, mutta nimittäjä on Mattias Edvarsson. Laadun tae!

Koska dekkareista ja jännitysromaaneissa pitää  varoa paljastuksia, lainaan nyt sitaatin itseltäni kirjasta Aivan tavallinen perhe, koska tämä sopii vain nimet muuttamalla ja rikkaiden ylimielisyyttä lisäämällä, mutta sama moraalikysymys, juuri tähän uutuuteen: 

Aivan tavallinen perhe/ En sano sanaakaan jättää lukijalle nälän: Tällaista lukisi enemmänkin. Ei mitään kikkailua, ei liian raakaa, mutta ei mitään kesyäkään. Korea, mutta tavallaan myös niin inhimillinen pinta. Moraalin pinta. Perhedynamiikka. Sitten halkeamat, jotka tuovat mieleeni Tolstoin Anna Kareninan, jossa ’Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Mattias Edvardsson leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, sillä hän ei alleviivaa En sano sanaakaan kolmen perheen moraalia tai sen puutetta. Yritin tosissani etsiä syyllistä, mutta nyt ei onnistunut. Kukaan ei onnistu! Tuli mieleen myös Herman Kochin Illallinen, josta en taida toipua ikinä. Siinä narsistinen kahden perheen illallinen hienossa ravintolassa, ilmapiirissä, jossa he luulivat olevansa jopa myös älykkäitä!

Nyt meillä on kaksi perhettä ja Patrik, jotka asuvat liki toisiaan Trelleborgissa. Perheiden lapset alkavat olla jo pienestä samalla hiekkalaatikolla mitenkään ymmärtämättä, että heidän yllään oli menneisyyden varjo. Makedonialaisella Sascho Slavkolla oli myös juurensa paikkakunnalla. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen, joka oli niin toivonut, että he vaihtaisivat sukunimensä johonkin ihan ruotsalaiseen tai keksisivät oman. Lempeä Sascho ei suostunut, vaikka muuten antoikin periksi vaimolleen melkein kaiken. Heidän poikansa Niko oli äärettömän kohtelias, älykäs, lukiossa menestynyt ja soitti upeasti pianoa. Vanhemmat seuraavat hänen ystäviään ja huomaavat piankin keiden kanssa kukakin seurustelee. Yritetään suvaita kaikkia eli olla sivistyneitä, mutta kunnon raapaisu, murha, muuttaa kaiken. Ohi olivat kaiken ajan vievä jalkapallo ja monta muuta asiaa. Savuverho avautuu lukijalle, mutta ihan vähän vain. 

Hänen jalkansa tärisivät, kun hän lysähti istumaan lukunojatuoliin. Keho painoi tonnin, joka paikkaa särki. Hän sulki silmänsä ja hänen sisimmässään tulevaisuus avasi ovensa. Hänellä oli ollut selkeä kuva, miten kaikki jatkuisi: Isabella ja Amanda opiskelisivat ja rakentaisivat uraa, hän itse ja Maria kävisivät matkoilla ja ravintoloissa ja nauttisivat pitkistä viikonlopuista. Vähitellen olisi elämän jälkiruoan vuoro: lapsenlapsia ja nappulaliigaa, eläke, valtavasti aikaa seurustella ja nauttia. Sen sijaan tulevaisuus oli nyt pohjaton aukko.

Upeasti Edvardsson kerii tarinaa ja minun sormenpäissäni sanat yrittävät tulla huutamaan jotakin..., mutta kaikki tapahtui niin nopeasti.

Saschon keho tärisi. Hänestä tuntui aina samalta jälkeenpäin, kun viha oli palanut loppuun ja hän tajusi menettäneensä itsehillintänsä täydellisesti. Pelko otti vallan. Pelko tulevaisuudesta, siitä, mitä oli tapahtunut sinä yönä laiturilla Mutta myös pelko siitä, kuka hän oikeasti oli.

*****

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Oi keltainen kuu....maaliskuu!


Mikset sä jo tuu? Multa mennyt jotain ohi, sillä on jo maaliskuu ja tässä kuussa pääsiäinen. Kynttilät vaihtuvat niin lyhdyissä kuin pöydissä keltaiseen. Maaliskuu maata näyttää ja keltainen huonevehka on juuri tätä aikaa. Kauheaa sanoa, mutta ilman lunta puiden oksilla ja osa maasta paljaana ja osa kinoksissa, ei ole mun juttuni. Tämän kuukauden voisin olla jossakin...

Kevään värit, etenkin lime, ovat kyllä ihania. Kalevantuli Multialta tarjoaa hyvää mieltä ja lupausta onnenpensaista sekä puista lehdissä. Lehdettömät, alastomat puut keväällä ihan eri juttu kuin lokakuussa. Ensi viikolla lähden noutamaan ensimmäiset kukkasipulit: Kerron sitten!

Puttipajasta vuonna koivu ja tähti ostetut kynttilät saavat joka vuosi palaa hetken. Älkää unohtako noita 'linnunmunia' vai ovatko ne jo loppu liikkeistä.

Lintuja älkäämme unohtako, sillä ne ovat nyt tottuneet syöttöpaikkaansa ja eivät selviä ilman syötön jatkumista. Olen ilolla näidenkin hoviväkeä♥♥Lankoni iki-ihana kuva♥

Talvi ainakin Keski-Suomessa jatkuu vielä. Istumme takkatulilla ja unelmoimme. Tuli on taikaa♥ Tämä on kuvakaappaus vuosien takaa toiveella saada edes samanlainen takkaritilä, mutta eihän kaikkea voi saada. Eikä tarvitsekaan. Kuvat ovat suuri ilo itsessään ja joskus jotain on niistä seurannutkin. Maailmankirjat ovat nyt niin sekaisin, että ilo löytyy ihan puutarhaliikkeistä ja voi samalla saada uusia ideoita. Tulilla kuitenkin löydän sen rauhan, jota kaipaan, voidakseni unohtaa erään itänaapurimme järkytykset. 

Oi keltainen kuu...maaliskuu♥♥

Leena Lumi

torstai 14. maaliskuuta 2024

Helsingin Sanomien Teema -lehdet


Teema -lehti tulee vain kuudesti vuodessa, mutta sillä on omat kiihkeät lukijansa. Taisin ensin tilata lehteä, mutta jos aihe ei kiinnostanut, ei ollut kiva. Nyt ostan irtonumeroina juuri, mitä eniten haluan. Kun kuulin, että 15.2. ilmestyy Teema Ukrainasta, olimme monta tuntia sitä etsimässä. Lehtihän lupasi Ukrainasta muutakin kuin sodan kurjuuden ja minua kiinnostaa. No, viimeisestä kohteestamme, lehti löytyi juuri 15.2.

Tavallaan minä olen tässä, sillä Barack Obama on edelleen suosikkilistallani, Helene Schjerfbeck ja taiteet vievät. Saksa on se ulkomaa, jossa olen eniten ollut Sveitsin ja Itävallan ohella ja 'Muti', Angela Merkel vaikuttava persoona. Rakkain on Teema numero 6/19, sillä 20-luku olisi niin ollut aikani. Minun. Ranskasta kiinnostaa moni asia ja tietenkin myös Macron. Lisäksi ranskalainen musiikki ja kirjallisuus. Ja vihdoinkin Ukraina, jota olen ehtinyt vain vilkaista. Minua odottaa mm. luku Eilen, tänään, huomenna Näin Ukraina kääntyi länteen. Niin paljon kuin Putin vakuuttaa Ukrainan olevan Venäjää, niin paljon sanon vastaan, mitä olen kirjoista lukenut heidän haluavan olla osa länttä.

Seuraava Teema 2/24 ilmestyy huhtikuussa. Odotan kiinnostuneena aihetta. Ja sitten on jo aikaa sitten luettu Ukraina kannesta kanteen. Nyt on vain sellaisia kummallisia kiireitä, että en saa toimeksi paljoakaan. Se voi tarkoittaa, että luvun alla on kiinnostavia kirjoja sekä takkahuoneen televisiossa kiinnostavia sarjoja. Ja onhan sitä kaikkea muutakin.

Tämä on oma ideani tätä mainostaa. Esa Lilja, Teeman toimitussihteeri ei tähän ole puuttunut mitenkään paitsi tekemällä ryhmänsä kanssa kiinnostavaa lehteä. Kiitos teille♥♥

Nyt otan ison mukillisen teetä ja sulkeudun kirjani suosioon.

Voikaa hyvin ja älkää liukastuko♥♥

Leena Lumi

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Pirkko Soininen: Signe

Mustat varjot liikkuvat ummistettujen silmieni edessä. En jaksa raottaa luomiani. Näkymä on kuitenkin aina sama: sänkyjen rivistö, kohoumat lakanoiden alla. Hämärä, alivalotettu huone.

Päivät toistuvat ja sekoittuvat.

Mieluummin katson pääni sisälle, camera obscura, mitä minulle tänään tarjoilet?

Pitkään aikaan en näe mitään, vain kaihinharmaata sumeutta

Sitten se ilmestyy...samaan tapaan lumoavasti kuin kuvia kehittäessäni....Ihme se oli, ja siihen ihmeeseen en koskaan kyllästynyt.

Pirkko Soinisen fiktiivinen elämäkerta Signe (Signe, Bazar 2024) kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämästä. Siitä sairauden heikentämästä, kun hän makaa sipoolaisessa sairaalassa tuberkuloosin uuvuttamana kuin niistä vuosista, jolloin hän ja kamera kulkivat kaikkialle yhdessä. Siinä kylmän ja hien vaihtelussa Signe ehti muistella monia asioita. Vaikeaa äitisuhdettaan, sotaa, nälkää, mutta ennen kaikkea muuta valokuvaamista. Kun hän ei enää kuvannut Helsingin kaupungin museoille, hän kuvasi myös Suomen valittuja kartanoita, joissa ensi kertaa näki ihmisten kahtiajaon. Nälkäisen lapsen katse saattoi piirtyä kartanokuvaan vain koska Signe halusi niin. Pieni poika saattoi seisoa herraskartanon puuhun syrjässä nojaten ja sehän näkyi! Hän kuvasi pyykkäreitä työssään ja mursi rajan kuvattaviensa ennakkoluuloilta kuvaajaa kohtaan. Hän kulki kaduilla ja satamissa kuin kuumeessa kuvaamassa työläisiä, kun jo seuraavana päivänä oli kuvatilaus johonkin paremman väen tilaisuuteen. Voisi luulla sairauden vieneen kuvaamisen, mutta Signe vain jatkoi, sillä hänen huonot silmänsä jatkoivat kuvaamista hyvän valon päivinä. Niiden kuvien arkisto oli muisti. Joskus sairaus oli kuin eläin, joka söi häntä sisältä, kun jo kohta taas Signe vaelsi kaduilla. Muistoissaan.

Signe muistelee isän kuolemaa ja miten sen jälkeen muuttivat Helsinkiin. Siitä alkoi hänen rakkautensa kaupunkiin, ja hänestä tuntui kaupunki vastaavan hänen rakkauteensa. Katu kadulta kaupunki tuli iholle. Sillä oli niin monenlaiset kasvot, mutta Signe viihtyi eniten katsomassa arjen menoa. Tuulelta tuoksuvat lakanat pyykkinaruilla. Kauppatori ja sen vilinä. Lokkien huudot ja huivipäiset naiset. Miehet tupakka huulessa roikkumassa. Ja torin tuoksut, leivät, savustettu liha, tupakat, hiki ja meri, joka laveerasi liian runsasta usvaisemmaksi. 

Kotiin palatessa äiti aina moitti jostakin, mutta Signe aivan tanssii, sillä hän on tavannut Daniel Nyblinin! Hän pääsee Nyblinille harjoittelijaksi. Iloitsen Signen puolesta ja kumarrun kohti yhtä kuvaa toimistoni hyllyllä. Siinä kuvassani lukee Nyblin. Ja vielä toisessakin. Porissa Nyblin oli laadun tae ja varmaan sitä jo Danielin aikana Helsingissä. Eiväthän pääkaupunkilaiset olisi muuhun tyytyneet. Herra Nyblin on erittäin tyytyväinen harjoittelijaansa ja kerran he juovat yhdessä sherryä.  

Pirkko Soinisella on tapa innoittaa minua niin kovasti, että voisin kertoa langostani, joka on loistava kuvaaja niin lehtikuvaajana kuin luonnossa. Tai siitä, miten hyvä olo voi tulla kun kuva onnistuu. Olen vähän kuin Nyblin opetti: Valokuvan tulee olla myös vähän taidetta. Siinä pitää olla tunnetta. Tarkkuus häviää kuvan lumolle!

Oi Pirkko, minkä teit ja taas innostun hirveästi. Olen lukenut ehkä kaikki Pirkko Soinisen kirjat. Ellenistä luin ensin tietokirjan, mutta vasta Pirkko teki hänestä minulle liki. Wivi Lönnistä hän kirjoitti niin, että oli kauniin rohkeaa. Valosta rakentuvat huoneet. Runokirjat Murretut päivät ja Avataan siiven alta ovat valuneet vereeni kuin kuuma laava. Juuri vähän aikaa sitten Soinisen Kipulintu, joka oli huikeaa flamencoa ja lumiaavan salaisuutta. Pirkko Soininen on... Hän on minua.

Niin on myös Signe. Miten nämä naiset Ellen, Wivi, Maila ja Signe minuun tulevatkaan. Lukija samaistuu ja rivien välit kujertavat kuin kyyhkyset. Jos olet hiljaa, saat kuulla mitä ne kertovat. Koska olen sekä lyyrinen että historiallinen sielu, riemuitsen näistä paloista mennyttä maailmaa. Pirkko Soininen tarjoaa sekä historiaa että nautintoa. Ilman tällaisia kirjoja ei ole kohta mitään, sillä niin vähän enää kirjoitetaan kirjeitä. 

Kun valokuvauksesta puhutaan, muistan heti kirjan Heidi Köngäs Vieras mies. Valokuvaus on niin kiinnostavaa ja se oli ammatti, johon naimaton nainenkin saattoi päästä itse tienaamaan. Heidin kirja on fiktiota, mutta jos valokuvaus ja mitä siihen voi liittyä kiinnostaa...

ELÄMÄ, SILMÄNRÄPÄYS. Kuolema, ikuisuus.

MINÄ RAJASIN TILAN, pysäytin ajan ja vangitsin valon.

     Nyt siirryn tilasta tilattomuuteen, ajasta ajattomuuteen,

valosta kirkkauteen.

      Jäljelle jäävät kuvat, minun.

perjantai 8. maaliskuuta 2024

Naisen kuva


Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa, kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä, mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.


- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

maanantai 4. maaliskuuta 2024

Hjorth&Rosenfeldt: Syyllisyyden taakka

Kuka voisi unohtaa pientä muovisormusta, jossa oli perhonen. Ei ainakaan rikosprofiloija Sebastian Bergman, jolle sormuksesta oli tullut hänen tekojensa primus motor. Kun hänen kätensä irtosi tsunamissa pienen tyttärensä kädestä, hänestä kuoriutui entistä parempi ja sekasortoisempi profiloija, mutta yöt...miten selvitä öistä, jolloin itsesyytökset nakersivat häntä kuin joku jyrsijä. Tuhat jyrsijää. Naiset. Aina eri nainen, jossa olisi haastetta, mutta missään tapauksessa hän ei saanut olla kasvaja, nainen joka yrittää jäädä.

Hän vaistosi kaikkien naisten olevan erilaisia ja oli siksi kehittänyt erilaisia taktiikoita joista valita, joita kokeilla, tunnustella ja vaihtaa tarvittaessa.

Sebastian sai nautintoa tuntiessaan hallitsevansa tapahtumien kulkua. Hän hyökkäsi ja väisti ja viimein, jos oli pelannut korttinsa oikein, täydensi kaiken fyysisellä nautinnolla. Mutta Clara Lundin kanssa kaikki oli sujunut liian helposti. Aivan kuin viiden tähden hotellin mestarikokkia olisi pyydetty paistamaan muna. Hän ei päässyt näyttämään taitojaan. Se oli tylsää. Se oli pelkkää seksiä. 

Ihan tarkoituksella aloitin sitaatilla kirjasta, joka on ensimmäinen Sebastian Bergman -dekkari. Olen lukenut jokaisen ja suosittelen lukemaan sarjan kokonaan tai ainakin joitain niistä, muuten et ehkä ymmärrä Bergmanista ja muutamista murharyhmän henkilöistä syvintä juurta. Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin uusin Sebastian Bergman -dekkari on Syyllisyyden taakka (Skulden man bär, Otava 2023, suomennos Tuomas Renvall), jossa Hjorth&Rosenfeldt  rakentavat niin oudon kuvion, että sitä ei usko kukaan muu kuin Sebastian Bergman. Mies, jonka  esimiehenä on eräs, ainoa nainen, joka voi häntä kyykyttää ja komentaa menemästä sänkyyn seksin tai minkään muunkaan takia, paitsi nukkumisen. Siihen on syynsä! Ja nyt Bergman ei halua mitään muuta kuin totella. Koska ruumiita tulee ja eräs erityinen, Bergman alkaa musertua, sillä yksi uhreista on erään läheisen sukulainen. Ja vaikka murharyhmä ei haluaisi, kaikki liittyy jollakin tavalla Bergmaniin. Kaikki! Myös halpa muovisormus koristeenaan perhonen...

Jo toisen kerran hänet on haastettu vai olisiko kuinka mones, mutta Hinde oli kovin. Eroavuuksia löytyy ja juuri kun Bergman huomaa miten helppo haasteesta tulee, kunnes eräs nälkäinen käärme herää...

Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain pimeys ja outo jyly…

Tämä ei ole paljastus eikä joskus viljelemäni harhautus, mutta voi olla, että joku haastaa itsensä ja aloittaa tästä kirjasta. Sebastianin persoona....Ensin naiset ovat hulluina häneen ja sitten kiroavat. Tavallaan Ursulakin, joka on murharyhmässä:

Ursula jos kuka tiesi, mitä saattoi seurata, kun päästi tuon miehen osaksi elämäänsä. Sebastian oli monessa mielessä kävelevä katastrofi, ja hänen ilmestymisensä oli kääntänyt....Vasta viime aikoina kaikki oli näyttänyt helpottavan.

En ole ikinä ollut tykästynyt kahden kirjoittajan kirjoihin, sillä se tuntuu estävän kuulemasta ’kuka puhuu? kenen ääni tämä on?’ Michael Hjorth& Hans Rosenfeldt muuttivat tätäkin kuviota. Lisäksi alan kokea jo nostalgiaa poliisipäällikkö Höglundin kohdalla, sillä hän on niin Wallander, niin Wallander...Koska en aio spoilata tämän loistavan dekkarin juonta, niin totean vain, että Oppipojan veroinen  huipputrilleri!

*****


*****

Dekkarit Leena Lumissa

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Rakkautta ensisilmäyksellä


He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
           -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
           -Ei, he eivät muista.


He hämmästyisivät kuullessaan 
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)