Pirkko Soininen: Murretut päivät

Jokaisessa metsässä asuu lintu ilman siipiä.
Nyt olette matkalla sinne, toisina öinä tähdet tippuvat.

Tänä aamuna olin kirjoittamassa juttua kollektiviisesta ahdistuksesta sekä kahdesta suurvaltion päämiehestä, joista toisella on somessa 42 miljoonaa seuraajaa ja hän itse seuraa 650 000 ihmistä tai yhteisöä. Toisella on 61 400 seuraajaa ja hän seuraa yhtä - itseään. Kun toinen näistä valittiin ensimmäistä kertaa presidentiksi, nautimme samppanjaa ja varistin yltäni liian nuorena lukemani, maailman tunnetuimman orjuuden vastaisen teoksen, Setä Tuomon tuvan, ja itkin ilosta. Kun hänet valittiin toistamiseen, näimme taivaalla uusia tähtiä, jotka eivät tipu ikinä, ikinä, sillä ne ovat piirtyneet taivankannen ikilyhdyiksi. Kuka tohtii peittää lyhdyt! Sitten puhuin puhelimessa sisareni kanssa, joka oli lähdössä katsomaan saattohoidossa olevaa ystäväänsä. M. täytti pyöreitä naistenpäivänä, mutta nyt hän ei ole kaikin ajoin enää läsnä. Kollektiivinen ahdistus muutti muotoaan ja tartuin varmaan pelastusrenkaaseeni: runoihin.

Pirkko Soinisen runoteos Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013) soi tänään mieleni melodiaa, eikä vain hullun sodan varjoa ja kuolemaa, vaan myös erotiikkaa, aistillisuutta, joka viettelee eikä käy suoraan kiinni, mutta saavuttaa silti, tai ehkä juuri siksi:

Kellarissa loukut, jotka laukeavat
sängyssä nainen joka laukeaa, joka saattaa laueta, jos ase
                      korvantäysi äkkikimeää
                                 ihontäysi suudelmia
kuinka viipyilevästi nautinto, kuinka viipyilevä ja nautinnollinen
on silta, jonka hän taivuttaa kahdesta jalasta ja kädestä
sama yö eletään puhki
oletko unohtanut miltä se tuntui / oletko vieläkin siellä?

Murretut päivät on kaunis monellaan, ei vähiten kanneltaan, josta saamme kiittää taiteilija Merja Ylitaloa. Kaarinan kaupunki järjestää vuosittain valtakunnallisen Runo-Kaarina-kilpailun esikoisrunoilijoille. Kaupunki palkitsee voittajan kustantamalla kirjoittajan teoksen. Jos tämä siis on Pirkko Soinisen esikoisrunoteos, niin kuumasti suosittelen runoilijaa jatkamaan, sillä minä joka luen runoja joka päivä, sain vahvoja väristyksiä, jotka jo kolmannella lukukerralla muuttuivat etiäisiksi: Tässä vahva, uusi omaääninen runoilija. Yksikään teoksen runo ei jättänyt kylmäksi. Ei jättänyt paitsi. Runoilijoita kuten prosaisistejakin verrataan toisiinsa: luonnollisesti heissä kuullaan koettuja sekä luettuja eilisiä. Minulle tulivat mieleeni Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Sirkka Selja, myös aavistus Ahmatovaa ja Szymborskaa. Se miten runojen nainen teitittelee kuolevaa miestä, toi mieleeni Marguerite Durasin, jonka kirjoissa jopa rakastavaiset teitittelevät toisiaan. Teitittely ei aina ollenkaan etäännytä vaan tuo mukaan aivan uudenlaista intiimiyttä.

Huolestuin, kun Teitä ei näkynyt pihamaalla viikkoon. (Menin
vaivihkaa ja nostin kaivosta vettä, kompastuneen haravan,
pyörtyneen korituolin.)
Ihan suotta, kerrankos sitä ihminen kotiinsa kuolee.
Teillä on hirvitauluja joka huoneessa. Metsästättekö?
Minä pidän hirvistä.
Ja kuva Viipurista.
Minä pidin Viipurista.

Miten sattuikaan Murretut päivät minulle näinä epätalvipäivinä, jolloin väliin on kuin toukokuu, väliin on pakkanen ja magnoliani on ajautunut identiteettikriisiin. Miten sattuikaan Murretut päivät minulle nyt, kun sydämeni itkee ukrainalaisten puolesta ja mielessäni pyörii, että ilman Karjalan pakkoluovutusta olisin ehkä viipuritar. Korkoni piiskaisivat Viipurin katuja ja jossain kohden ne koskettaisivat mammani kulkua samoilla kaduilla. Hengittäisin isoäitini ilmaa, kulkisin saman torin poikki, ostaisin samasta kaupasta verhokangasta, hymyilisin samoille puille.

Tulen valtakunnassa kristallikruunut helisevät, peilisali vavahtaa.
He puhaltavat lintuun hengen, se lensi pois.
Hallitsijat vapisivat torneissaan.
Helvetti on täällä, lasihytissä.

(Ja vuosia myöhemmin he laulavat: "Ken tietää salaisuuden, on
vanki aina vaan. Tuleen hän puhaltaa ja toivoo kuolemaa.")

Helvetti on täällä, Viipurissa. Josta he eivät halua lähteä, josta
heidän on lähdettävä. Lasinen toive.

Runossa on lasinen toive. Minun Viipuri-uneni ovat lasisia unia. Elämä on hauras lasi. Se särkyy itsevaltiaista ja sairaudesta. Peilisalin peilit kuiskivat kuolemaa. Peittäkää peilit!

Murretut päivät on ominta minua: Osuu ja uppoaa. Se on kevät Viipurissa. Se on kevät sydämessä. Se on toivo rauhasta ja ketunjäljet puutarhan lumessa. Se on tämä päivä ja kaikki päivät.

Ihmisenmultaisuus, hevosenkaltaisuus.
Joku hengitti hevosta, kengitti läpikuultavat kaviot.
Ratsasti läpi roudan noutamaan sirpaleita
jotka jätimme jälkeemme.
Ethän pelästy aamuja, jotka vuotavat?
Taivas, kun hevonen laukkaa sen poikki.
Ja särkee sinisen kupolin tähtien maahan sataa.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jonna  Erja ja Sara

*****

Runokirjat Leena Lumissa