sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Luettuani nuorena maaílman tunnetuimman orjuuden vastaisen teoksen Setä Tuomon tupa, josta käynnistyi Yhdysvaltojen sisällissota, aihe ei jättänyt rauhaan. Kirja oli aikansa sensaatio ja sen oli kirjoittanut valkoihoinen amerikkalaiskirjailija Harriet Beecher Stowe 1852 kuultuaan yhä julmemmista tavoista kohdella mustia. Sitä on myyty yli 34 miljoonaa kappaletta. Sen jälkeen varhaisteinivuosina luin kaiken mahdollisen Yhdysvaltojen mustista ja myös heidän puolustajistaan. Oliko sitten ihme, että kyynelehdin Kingin ja presidentti Kennedyn murhia. Nuori mieleni seisoi mustien panttereiden ja kaikkien mustien puolustajien rinnalla. Rosa Parksin, joka uhmasi mustien oikeutta olla antamatta paikkaansa linja-autossa. Rohkea ihmisoikeusaktivisti sai jo elinaikanaan palkintoja ja kunniaa teostaan, sillä se oli siihen aikaan vielä yltiörohkeaa. Oli joulukuun ensimmäinen päivä 1955. Tätä ja montaa muuta mustien elämää seurannutta kirjaa luettuani ja dokumentteja katsottuani, oli täydellisen selvää, että lukisin oman aikamme kirjan, jossa mustat itse haluavat erottua toisistaan aina asuinalueita myöten. Mallardin pikkukaupungista syntyi mustien oma "not into my backyard". Kaupunki oli valkoisten mustien kaupunki. Mitä valkoisempi olit, sen ylempänä olit hierarkiassa. Aivan kuin yhteinen historia ei olisi ollut mitään ja valkoisten opit olisi imetty hengityksen ja kokemusten kautta. Kirja on salailun ja rasismin tarina, se myös huutaa tunnesiteiden perään, mutta vastaako kukaan?

Brit Bennettin teos Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, Tammi 2021, suomennos Maria Lyytinen) on sukupolvinen romaani perheestä, joka asuu Mallardin pikkukaupungissa. Siellä asuvat vain valkoiset mustat. Tokikaan mustiksi syntyneitä ei ajettu pois, mutta heidät nähtiin huonompina ja toivottiin kermakahvin värisiä vauvoja. Muualta tulleita mustan mustia taas ei haluttu naapureiksi, se laski jo asuntojen arvoakin. Tarinan tuo likelle Adele Vignesille 1930 -luvulla syntyneiden kaksostyttöjen kohtalo. Toinen kaksosista on hiekansävyinen ja toinen niin vaalea, että kävisi valkoisesta. Kaksoset olivat hyvin likeisiä toisilleen, mutta kummankin päässä kasvoivat omat unelmat tulevaisuuden suhteen. Kaksoset katosivat teini-ikäisinä ja ensimmäinen merkki saatiin kun musta Desiree palasi kaupunkiin 1968 taluttaen kädestä pikimustaa noin kahdeksanvuotiasta tyttöä, Judea.

Juden elämästä Mallardissa tulee rankkaa. Valkoiset mustat eivät halua lastensa leikkivän hänen kanssaan. Eivät halua häntä edes samaan kouluun lastensa kanssa...

Häntä nimiteltiin Tervapöpöksi.
     Yönmustaksi. Mokkakorvaksi. Mutiaiseksi. Sanottiin:
Hymyile, muuten me ei nähdä sua. Sanottiin: Sä oot niin musta ettet erotu liitutaulusta. Sanottiin: Sä voisit taatusti mennä  vaikka alasti hautajaisiin. Kiiltomadot varmaan seuraa sua päivisin. Näytät varmaan uidessa öljyläikältä. Hänestä väännettiin vaikka minkälaisia vitsejä, ja kerran, ollessaan jo reilusti yli neljänkymmenen, hän lateli kokonaisen liudan niitä päivälliskutsuilla San Franciscossa...Juhlissa hän pakottautui nauramaan jutuille, vaikka ei aikoinaan ollut nähnyt niissä mitään hauskaa. Vitsit osuivat. Hän oli musta. Pikimusta. Tai ei, vaan niin musta, että näytti  violetilta. Musta kuin kahvi, asfaltti, ulkoavaruus, musta kuin maailman alku ja loppu.

Mikä meidät erottaa on tasokas lukuromaani. Tyttöjen äiti ja isä kohtaavat tragediansa, tytöt elävät elämäänsä aikuisina toisistaan erillään ja kolmas sukupolvi tekee omat ratkaisunsa. Kirja on lukuromaanimaisen viihdyttävä huolimatta siellä täällä esiin pilkahtavista rasismin kukkasista, jotka voivat edelleen hyvin. Ne vain kasvavat varjoissa, mutta musta törmää niihin tavan takaa. Tarina on myös surumielinen, sillä salaisuus varjostaa menetyksiä. Varhempia asioita, joista ei voida keskustella, sekä nykyhetken ikävää, jolle ei lohtua näy. Missä on Stella? Missä on Desireen rakas kaksossisko, jota ilman hän oli toisinaan puolikas? Oliko Stella uskaltanut ylittää rajan, jota ei voitu ylittää? Kuka oli tuo upearyhtinen kaunotar, joka valitsi kalliissa tavaratalossa vaatteita? Kuka on Blake, joka palvoo häntä? Oliko Stella nostanut lumivalkoisen kortin tuosta vain ja minkä hinnan hän siitä olikaan joutunut maksamaan?

Reese avasi Juden hautajaismekon vetoketjun, taitteli vaatteen kivelle, ja sitten he kahlasivat kiljahdellen reisiä myöten kylmään veteen. Tämä joki, niin kuin kaikki joet, muisti virtansa kulkusuunnan. He kelluivat puiden lehtevän katoksen alla ja anelivat unohdusta.

12 kommenttia:

  1. Mitä tähän voi sanoa. Setä Tuomon Tupa on minun lempikirjojani, jonka olen lukenut useammankin kerran ja kyynelehtinyt useammassakin kohdassa. Tämäkin kiinnostaa, mutta pelkään,että joudun taas kyynelehtimään - syystä tai toisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, se oli tosi rankka. Yleensä vanhempani ehtivät vahtimaan mitä luen, mutta nyt luin sen liian nuorena. En pysty sitä enää lukemaan, mutta se on arvokirjojen eli noin satavuotiaiden kirjahyllyssä. Älä sinäkään, kun tämä meidän live-elämä on mennyt tällaiseksi...Ukraina.

      ♥♥

      Poista
  2. Toni Morrisonin De andra... ei ehkä vielä suomeks

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, Bennettiä verrataan Morrisoniin, mutta minulta puuttuu Morrison-geeni.

      ♥♥

      Poista
  3. Onpa kiinnosta ja surullinen aihe kirjalla, ja hieno esittely kirjalle. Minulle nousi heti mieleen Bonairen saari, jossa kävimme eksän kanssa 2 kertaa Venezuelassa asuessamme. Saarella asui hollantilaisia, hollantilaisten jälkeläisiä ja aikoinaan Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä. Nämä kaksi ryhmää oli täysin erotettu toisistaan mitä asumiseen tuli, ja minua jopa varoitettiin ettei mustien alueelle kannata mennä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tässä nyt valkoiset mustat tekevät itse rajansa. Yleensä noissa paikoissa niihin meneminen voi olla vaarallistakin.

      ♥♥

      Poista
  4. Oli kiinnostavaa lukea arviosi tästä kirjasta. Minä olen arponut, lukeako vai eikö tätä kirjaa. On aika erilaisia arvioita. Mietin, olisiko tämä sopiva lukupiirikirja, mutta pitää varmaan ensin lukea kirja itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne,li A., kiitos. Minusta tämä kirja jos joku olisi lukupiirikirja, sillä tästä syntyy keskustelua. Enhän voinut kertoa, mikä sen sytyttää...

      ♥♥

      Poista
  5. Olen Toni Morrison-fani ja nykyisin myös Colson Whitehead-fani. Tämän kirjan myötä fanitan myös Brit Bennettiä. Alas rasismi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minä olen Ann-Marie MacDonald -fani ja sata vielä lisää. Hienoa, sillä ajattelin sinun pitävän juuri tästä♥ Alas rasismi!!!

      ♥♥

      Poista