sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291


Onko mitään satuttavampaa kuin lapsen sairaus? Lapsen vakava sairaus? Kun parit hankkivat lapsen, suuri odotus tähtää terveyteen. Näinhän sen kuuluukin olla. Emmehän voi aloittaa lasta odottavien vanhempien pohtivan surullisesti ja ahdistuneesti, mitä kaikkia perittyjä tai uusia sairauksia tulevalla vauvalla voisi olla. Nyt pitää iloita ja nauttia raskaudesta sekä lopettaa muistelemasta suvun mahdollisia periytyviä sairauksia. Äidin yhä kauniimmin kasvava kohtu tuo vauvan likemmäs, todeksi Hän saa lempinimen, hänelle isä soittaa kitaraa ja äiti lukee loruja, yhdessä laulavat lastenlauluja. Joskus käy niin, että vauva syntyykin vakavasti sairaana, joista on todella laaja valikoima surun laarista. Kaikkea ei heti havaita, mutta tutkimukset alkavat. Vauvan kehto kotona ei keinahda. Lapsi on sairaalassa enemmän tai vähemmän aikaa elämänsä alusta, mutta onneksi edes toinen vanhemmista voi olla mukana. Silti. Se ei ole sama vauvantuoksuinen onni. Se on sairaalan tuoksu, joka on pelkoa, lääkkeitä, desinfiointiaineita, kyyneleitä…toivoa ja toivottomuutta. Siellä jossain sängyssä voi olla rautakehikko ruuveilla päähän kiinnitettynä tyttö nimeltään Ninni. Lääkärin papereissa Tyttölapsi nro 291.

Ninni Schulmanin kirja Tyttölapsi  nro 291 (Flickebarn nr 291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen) kertoo rakastetun, Hagfors dekkareistaan tunnetun kirjailijan lapsuudesta välähdyksinä, ahdistuksena, lukuina ilosta ja surusta, muistamisen hetkistä niin pitkälle vauvaiästä kuin pystyy. Väistämätöntä on lukijan hämmennys, joskus kauhistuskin. Jollain voi olla epäuskoakin, mutta kannattaa muistaa, että vaikka Ninni on nuori  (synt.1972) oli hoitokäytäntöjä, joista osa on jo poistunut. Toki saamme lukea myös Ninnin lapsuudesta ja kouluajoista, ensimmäisistä ihastuksista, avioliitosta ja lapsista, mutta sitä ennen on tapahtunut paljon ja vielä enemmän sen jälkeen, kun Ninni halusi tietää, kuka hän oikein oli? Kuka oli vaikuttanut häneen niin, että läheisriippuvuudesta tuli todellinen taakka muille ja hänelle itselleenkin.  Miksi hän pelkäsi koko ajan hylkäämistä voimatta uskoa olevansa niin suloinen, että joku rakastaa häntä, vaikka pituus jäikin 144 senttimetriin? Kuka ja missä on määritelty oikea pituus? Miksi kansankodissa voi joku jossain sanoa ’epäkelpo’ aina hyväntuulisesta, iloisesta lapsesta, joka halusi vain saada olla hyväksytty ja rakastettu?

Schulman aloittaa kirjan loistavasti koskettavan kannen viriteltyä lukijaa, sillä kansi on todellakin…rakastettava, pieni tyttö hymy huulillaan. Sen asian tohtorit muistivatkin aina kirjoittaa Ninnin potilastietoihin, että miten iloinen hän oli. Mikseivät he koskaan muistaneet kirjoittaa itkuista, vuolaina virtaavista kyynelkoskista, kivuista, pelosta, ikävästä kotiin.

 Aloitus ei kerro vielä tuosta, sillä yllättäen aikuinen Ninni, kahden lapsen äiti, haluaa vain nukkua, nukkua, nukkua.

Niklas vie minut psykiatriseen päivystykseen ystävänpäivänä. Hän näyttää tutulta mutta on ventovieras…Se toinen nainen viestittelee Niklakselle koko automatkan ajan. Olen nähnyt hänen kuvansa facebookissa…

Viidentoista vuoden avioliitto on takana, mutta yhä siitä on jotain jäljellä. Muutakin kuin yhteiset lapset. Ei muistoja voi unohtaa. Ei niitä hyviä aikoja. Ei sitä ensimmäistä, johon hän saattoi uskoa. Ei voi unohtaa häntä, joka lupasi kerran, että hän ei jätä! Ninni jää vapaaehtoisesti S:t Göranin sairaalaan ja antaa itsensä pudota.

En ole enää reipas tyttö. En ajattele positiivisesti. En ponnistelle. Kerrankin tyydyn vain hengittämään.

Tarinan tuskallinen matka ovat muistiin työntyvät asiat. Kun Ninni saa käsiinsä potilaskertomuksensa ne sekä vahvistavat hänen ajatuksiaan omasta luonteestaan kuin tuntuvat keksityiltä. Miten uskomatonta onkaan, että hän osin vaurioitui jo kolmen ensimmäisen elinviikkonsa aikana.

Elinkelvoton. Epänormaali. Lääketieteellinen mysteeri, arvoitus, joka piti ratkaista.

Hän oli kuin vasikka, joka synnytyksen jälkeen erotetaan emostaan. Kumpikin huutaa ikäväänsä, emo ja vasikka. Ninni oli juuri syntynyt ja kieltäytyi syömästä, koska äiti oli viety pois. Häntä alettiin ruokkia letkulla.

Myöhemmin potilaskertomuksensa luettuaan, Ninni kertoo olleensa suurimman osan ajasta yksin. Terapeutti Helene kertoo pitkään sairaalassa olleiden lasten voivan kokea samoja oireita kuin on hyväksikäytetyillä lapsilla. Mutta kohdeltiinko häntä julmasti? Tulihan äiti myöhemmin. Ninni miettii kiusattiinko häntä sairaalassa?

Helene toteaa, että ’pieni lapsi joka on sidottu kiinni ei ymmärrä miksi häntä kiusataan. Lapsi voi tiedostamattaan tulkita kivuliaat tutkimukset rangaistukseksi.’

Ninnillä on skolioosi ja tavallista lyhyemmät reidet ja kyynärvarret. Myös usein ihottumaa, joka ei yhtään ihme, sillä hän viettää kipsikaukalossa yönsä ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jolloin hän selkäänsä siirretään osia hänen äidiltään. Kotona Ninni saa nukkua kipsikaukalossa isän ja äidin välissä. Kun hän kasvaa kaukalosta valmistetaan suurempi. Vanhemmille on täytynyt olla hirveä tuska kiinnittää pieni kyyneleinen tyttö iltaisin kaukaloon, jonka tarkoitus on ojentaa hänen rankaansa. Mutta Ninnin ympärillä on koko ajan rakastavia ihmisiä. Ikävyydet tulevat vasta myöhemmin koulussa ja teini-ikäisenä. Hän ei saa pysyvää teinisuhdetta, Ei ketään, joka rakastaisi vain loputtomasti, eikä jättäisi. Silti hän näyttää aina iloiselta, vaikka sopivia vaatteita ei löydy edes lastenvaateosastoilta.

Ninnille potilaskertomusten lukeminen on tuskaa, sillä hänen on vaikea uskoa:

Potilas on sairaalassa kipsikaukalon sovittamista varten, sillä vanhemmilla on ollut vaikeuksia saada hänet makaamaan siinä öisin. Ongelma lienee enemmänkin psykologinen. Potilas on sairaalassa kipsikaukalon sovittamista varten, sillä vanhemmilla on ollut Jos potilaan huutamisesta ei välitetä, hän makaa kaukalossa kiltisti koko yön.

Miten kauan huusin ennen kuin annoin periksi? Mitä kaksivuotias muistaa?

Olkahihnoja on vahvistettu lisäämällä hihna kulkemaan vatsan poikki ja parhaassa tapauksessa potilas makaa tässä koko yön ilman ongelmaa. On tärkeä painottaa vanhemmille, että he eivät saa ottaa häntä ylös, vaikka hän huutaa. Potilas on niin älykäs, että hän saattaa hyvinkin vain teeskennellä.

Ninni Schulmanin kirja varttumisestaan vauvasta sairaana ja tutkittavana ja hoidettuna, on rohkea teko. Minäkin pelästyin, sillä sairastuin noin kaksivuotiaana auringonpistokseen, joka vei minulta sekä kävely- että puhekyvyn. Minut vietiin Turkuun hoitoon. Isän tyttönä ikävöin isää kaiken aikaa ja koska itkin aina todella kauan kun hän lähti, minut sidottiin sänkyyn kiinni kunnes huuto loppui. Isää kiellettiin tulemasta tapaamaan minua enää niin, että näkisin hänet. Miten kaksivuotias voi muistaa? Muistankin vain vasta kotiuttamisen jälkeen, että en pystynyt nukkumaan sängyssä, koska huimasi. Isä nukkui kanssani lattialla. Kun siirryimme sänkyyn olin kerran puoliunessa kun kuulin isän sanovan vieraalle äänelle: ”Nyt ostetaan tytölle televisio." Kylläpä alkoi aika mennä lujaa Lassien kanssa, mutta kolme kuukautta vei saavuttaa sama, mihin olin jo yltänyt. Nappasin kopin ja aloinkin lukemaan Aku Ankkoja ihan itse neljävuotiaana, koska kotiapulaisemme ei ehtinyt. Hän suotta syytteli minua auringonpistosta, joka ei ollut mitenkään hänen syynsä.

Kirja on Ninnin tarina, mutta meitä oli varmaan monia, joilla on erilaisia sairaalamuistoja. Ja sitten yksi sen ajan kauheus: ”Itkevän lapsen luokse ei saanut mennä.” Nyt se olisi rikos!

Heinäkuussa tasan vuosi ensitapaamisestamme, menemme naimisiin Kärnåsenissa. Minulla on Moran kansallispuku joka on ommeltu erityisesti minua varten. Norra Rådan puvun eräältä paikallisen kyläyhdistyksen mieheltä. Vitsailemme että lapsistamme tulee pieniä ruskasilmäisiä siitepölyallergikkoja.

Vihdoinkin tässä on tulevaisuus jota voin sietää.

10 kommenttia:

  1. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta, mutta myös aika rankalta teokselta. En ole kirjailjan teoksia lukenut, mutta tämän pidän mielessä, jos kirjaston aikanaan avautuessa löytäisin luettavaksi. Harvinaissairaus teemana on harvinaisuudessaan kiehtova ja tärkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, elämä ei ole silkkiä vain...Tämä on todellista elämää. Äitikään ei enää muista, olinko Turussa sairaalassa kuukauden vai kaksi, mutta kokonaissairasaika oli 3 kuukautta! Ninnin asenne tekee sen, että tämä ei tunnu niin rankalta. Lue pois vain♥

      Poista
  2. Tämä kirja on varauksessa. Voi miten kurja lapsuus vauvasta lähtien, kun on hoidettu skolioosia. Mitenhän sitä hoidetaan nykyisin? Ystävälläni on skolioosi, mutta sitä ei ole hoidettu ja nyt vanhempana hänen selkänsä on romahtanut yläosasta kumaraan. Olemme nyt saman pituiset, vaikka hän oli aiemmin minua kymmenisen senttiä pitempi.
    Kiitos kirjan esittelystä. Nyt ymmärrän, miksi Magdalena Hansson kärsii mielenterveysongelmista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, hirveän koskettava. En tiedä, mutta ikö Isabella Rosselinia hoidettu myös näin. Kauhea kohtalo ystävälläsi♥

      Aivan. Kaikkeen on syynsä.

      ♥♥

      Poista
  3. en tiärä miten vakavaa valeangeenani oli, mutta silloin tällöin sairaalaan ja naapurin rouva sanoi äidilleni:
    "Parempi olis jos tuo Hannele kuolisi pois!"
    (äitini aina haaveili että pääsisi sinne ja näyttämään minut nääpurin tärille)

    VastaaPoista
  4. Raskas aihe mutta erittäin mielenkiintoiselta kuulostava kirja, etenkin kun se kertoo oikeasta elämästä. Enpäs tiennytkään Leena, että sinullakin oli tuollainen traumaattinen kokemus ihan pienenä, onneksi selvisit siitä hyvin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, raskas ja totta. En halua muistella ikäviä. Ja muistan onneksi siitä itse vain välähdyksiä...Kiitos♥

      ♥♥

      Poista
  5. pikkuveljeltä sain Markku Lappalaisen Aurajokilaakso synttäriks

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannnele, kiva kuulla♥ Ja myöhäiset synttärionnittelut♥♥

      Poista