keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Noora Vallinkoski: Perno Mega City


Syntymääni seuraavina kuukausina isä maistoi elämän suussaan, sen vahvan, juurevan maun. Omenat kasvoivat puissa, laivat valmistuivat telakoilla ja pojat tekivät kotiläksyjään keittiön laminaattipintaisen pöydän ääressä. Isä lopetti tupakanpolton ja vähensi Jaloviinan juontia. Isä odotti työpäivän päättymistä, että näkisi taas minut. Joka päivä isä kysyi eteisessä, missä tyttö on.

Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (Atena 2018) piirtää armottoman selkeää kuvaa työläisperheen elämästä Turun Pernossa. Kertoja on perheen Hanna tytär, toiseksi nuorin. Hän on tarkkailija, joka lopulta tekee yhteenvedon ja toimii sen mukaan. Vaikka en sataa voi millään hypätä vertaisena tähän perheeseen, on monta tuttua juttua kuitenkin. Hanna ei synny Heidekenissa, mutta minä synnyin siellä suoraan saksalaisen lääkärin käsiin. Putosin nostalgiaan lukiessani, miten kaunis Heidekenin synnytyslaitos oli ja äitini halusi ensimmäiselleen vain parasta. Sen sijaan tytön kasvu missä tahansa kasvuympäristössä, kiinnostaa minua aina. Vallinkoski toteaa:

Pian tajusin kirjoittavani romaania vähäpätöisimpänä pidetystä aiheesta, tyttönä kasvamisesta. Omaa kasvuani luonnehti voimakas näkymättömyyden kokemus. Jo varhain ymmärsin, että tyttöys on yhteiskunnallisesti epärelevanttia. Nuoren tytön kokemuksia pidetään niin tylsänä aiheena, ettei niistä kannattaisi kirjoittaa. Oikeat aiheet ovat jossain muualla. Ne, joilla on merkitystä.

Vaikka Vallinkoski toteaa näin, hän on kirjoittanut tyttöyden kokemusta paljon laajemman teoksen. Perno Mega Cityssä voimme lukea työläisperheestä, joka repii elantonsa teollisuudesta. Työläisperheestä, joka asuu työväen rakennuksissa, syö työläisruokaa, juhlii työläisjuhlia, yrittää kasvattaa lapsiaan jaksaessaan ja ei kasvata, kun ei jaksa. Parhaimmillaan tuoksutaan Omo Colorilta, pahimmillaan oksennnukselta. Jossain haisee usein pissa. Särkyyn otetaan hotapulveria ja naisilla on kotimekot. Hyvinä hetkinä iskee usko parempaan, huonoina käperrytään punaiselle hetekalle päiväkausiksi kuten tekee Hannan äiti. Vahvana Hannan äiti on kova sääntöjen laatija, onhan hänellä jo kaksi poikaa edellisestä liitosta ja uudesta Sepon kanssa Hanna ja tämän sisko Emma. Kun Hanna oli pieni ja huusi kaiken aikaa...

Äiti syöksyi vessaan. Ahdistus oli aivan kintereillä. Äiti ehti juuri ja juuri pakoon, käpertymään kylpyammeen ja vessanpöntön väliin. Käsi painui suun eteen. Ei sille ollut sanoja. Sille mitä äiti kuuli. Miten seinät moittivat ja nurkat nälvivät.

Sitten syntyi vielä Emma. Vuodet juoksivat Pernon lätäköissä, kaikki äänet läpi päästävissä huoneissa, joskus äiti ja isä jopa tansseissa ellei ollut punaisen hetekan aika. Äiti meni töihin, pikkulapset päiväkotiin. Laurilla menee koulu huonosti, mutta Henrik on muuttanut Turun Ylioppilaskylän säätiön yksiöön voidakseen lukea rauhassa ylioppilaskokeisiin. Kustannukset maksaa sekä armeija että Henrik itse kesätyöansioistaan. Henrik on tekemässä luokkahyppyä, mutta Hanna ei osaa sitä vielä niin ymmärtää. Sen sijaan hän ymmärtää, että isä on sairastunut vakavasti syöpään ja että äiti on joskus niin ilkeä, että hänet tekisi mieli vaihtaa. Pappa, äidin isä oli äidin lapsuudessa karjunut, että ’te ette ole mitään. –Ette yhtikäs mitään. Painakaa se mieleenne.’ Jantelaisuus siirtyi äitiin, joka jaksoi saarnata saunan lauteillakin Hannalle

vanhempainillassa lapsiaan kehuvista vanhemmista. Lellityistä kakaroista, jotka luulivat aikuisena itsestään liikoja.

Sellaiseen me emme lankeaisi.

Tuijotin pakottavin silmin suihkun nurkkaa. Pisarat lauloivat: muistakaa aina, että te ette ole sen parempia kuin kukaan muukaan.

Äidin sisko Marja-Leena asui kartanossa ja siellä äitikin oli kuin parempaa väkeä. Heillä oli omat siskomuistonsa, joita ei voinut jakaa muiden kanssa.

Onko pernolaisuus sitten sen osattomampaa kuin työväestön elämä muualla. Pyttipannua ja peltilihistä, kasvun varalta liian suuria luistimia ja kenkiä, kasautuvia laskuja ja sitten päiviä, jolloin niitä voitiin maksaa pois, unelmia paremmasta elämästä, jolta työttömyys tai vakava sairaus katkaisi alkuunsa siivet, naisten kahvihetkiä ja miesten piilopulloja, yksityisyyden vajetta, mielenterveysongelmia, urheilukisojen ja Dallasin katsomista, riitelyä ja rakastamista, usein harmaiden päivien jonoja ja myös asioita, jotka olisivat kuuluneet lastensuojelun tietoon. Niin se oli maallakin, mutta siellä oltiin kaikki kaikkien kanssa. Samat harrastukset parhaiden kaverien kanssa, sama mahdollisuus kouluttautua vaikka miksi, mutta ei se ihan kaikilla ollut niin...Heistä kylä vaikeni, heistä, jotka tekivät lapsilleen mitä huvitti tai repivät omia seiniään lämmitykseen. He erottuivat. Pernolaisuus alkaa Hannallekin aueta vasta hänen mennessään Pansion kouluun: Ne jumppapuvut, millaiset oli ns. porhojen lapsilla ja mitä ihania tuoksuja. Hanna alkoi vertaamaan ja tuloksena

Pakomatkani oli alkanut, vaikken sitä vielä tiennytkään. Halusin käpertyä kirjainten katveisiin. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa joiden olemmassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. Jotka väistivät suojatiellä, vaikka sade löi heidän lävitseen.

Noora Vallinkoski on kirjoittanut pitkän jälkimaun jättävän aikalaisromaanin eräästä Suomen työläislähiöstä. Hän on ottanut sen kokemastaan mitään karttamatta: Lukekaa tarkkaan, sillä jollain oli aina huonommin kuin Hannalla. Vallinkosken kieli on houkuttavaa ja dialogit onnistuneita. Luvut suorastaan ahmii. Vaikea uskoa esikoiseksi, mutta jos tämä sitä on, sen kuuluisi olla Helsingin Sanomien esikoiskirjakisassa mukana! Perno Mega City on sanojen juhla, joka huutaa lukemaan tarinansa. Hanna teki luokkahypyn ihan omillaan. Suurenmoisilla sanoilla.

Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.

Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei voi kuvitella omakseen mitään niin suurenmoista kuin sanat.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

15 kommenttia:

  1. Paikalla asuneena kirjan kertomuksen aikaan, oli siellä hyviäkin asioita ja bussilinjan toisessa päässä oli samanlaista, kapungin toisella puolella. Hyvin Noora on kirjoittanut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ari, varmasti ja ehkä myös jonkinlainen yhteisöllisyys. Noora on tehnyt vahvaa jälkeä, josta Perno muistetaan kauan. Kivojakin juttuja oli onneksi.

      Poista
    2. Tuo yhteisölisyys oli parasta siellä, nykyisissä lähiöissä sellaista ei enää ole, Pansio- Pernossa kaikki tunsivat toisensa eikä kukaan jäänyt yksin.

      Poista
    3. Ari, kiva kuulla, sillä sen huomasi. Uskon. Juuri niin, että kukaan ei jäänyt yksin vaikuttaa selviytymiseen loppupeleissä. Onko vanhaa Pernoa olemassa? Mene sinne kuvaamaan kerta osaat.

      Poista
  2. Tämä pitää kyllä lukea. Sain kirjan käsiini jo aikaa sitten, mutta on jäänyt jonnekin pinoihin. Kunhan ensin luen loppuun Lemaitren, niin ehkä jo sitten...

    T. Lumiomenan Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, vahva suositus! En tilannut tätä ja vähän aikaa lepäsi hyllyssä, mutta ei yhtään myöhäistä: Tämä kirja on kuin historiaa eli ajaton. R. alkaa lukea tätä seuraavaksi.

      Poista
  3. Pidin tästä kirjasta. En ole koskaan edes käynyt Pernossa, mutta asuin lapsuudessani Itä-Helsingissä, ja samoja tyyppejä sielläkin oli. Tästä kirjasta on kuulemma tehty rikosilmoituskin, joku koki olevansa kirjassa kuvattu henkilö ja närkästyi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ben,sama täällä molempiin eli pidin ja en ole käynyt Pernossa. Tätä rouheaa lähiömaailmaa on kaikkialla tietty omilla mausteillaan. Jokin yhteinen nimittäjä niillä on. Ehkä osattomuuden kokemus, ulkopuolisista syrjäytyminen, mutta myös vahva yhteisöllisyys. Ja sanon tämän yhtään vähättälemättä kenenkään vaikeuksia. Tässäkin tarinassa oli muutama tosi kova juttu, joka olisi kuulunut viranomaisille, mutta ne oli kudottu tarinaan niin kuin huomaamatta...Sitten toistuu Helvi Hämäläinen ja Säädyllinen murhenäytelmä, jolloin kirjailija Hämäläistä ei kutsuttu enää mihinkään eikä häntä edes tervehditty! Kirjailija on takuulla vaihtanut nimet, joten ei minusta mitään niin vakavaa. Otaksun. Kun sinä aloitit järistyksellä, tässä järistys olikin lopussa:)

      Poista
  4. Pidin kovasti. Alueella työskennelleenä paljon tuttua. Äitini vertasi tätä Vera Olliin, joka aiheutti vuosikymmeniä sitten puhurin Nousiaisten pienessä pitäjässä. Ollaan tavallaan ylpeitä omasta kirjailijasta ja kuitenkin närästää, jos kuitenkin on ollut itse esikuvana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, minä myös. Hämäläinen ei saanut ikinä anteeksi Helsingin hienostolta. Elisabetin kuvaus etenkin oli ylivertaista: Siitä ei varmaan ollut helppo toipua. En olekaan ikinä kuullut Vera Ollista. Minusta kaikki voisivat olla nyt ylpeitä tästä nuoren naisen huikeasta esikoisesta. Jos joku tunnistaa itsensä, ei se tarkoita, että muut niin tekevät. Troikkaa kiitää, koirat haukkuu:)

      Poista
  5. Upea tarina, olen niin myyty tämän esikoisteoksen kanssa. On se vaan sääli, että tämä ei ole esikoiskirjakilpailussa mukana. Toivon sille muita palkintoja ja tähdenlentoja ♥♥♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, eikö vain. Ja sama täällä. Minä en sitä tajua ollenkaan. Blogisavuja ja tähdenlentoja♥♥♥♥♥

      Poista
  6. Tyttöyttä totta tosiaan; ehkä ikäpolviromaani, ehkä ei - nykytyttöysromaanit eivät kuitenkaan niin kolahda kuin tämä. Juuret ovat tuttuja, vaikkei lähiössä olisi asunutkaan. Mutta osut ytimeen nykylähiöiden kuvauksessa: "Ehkä osattomuuden kokemus, ulkopuolisista syrjäytyminen, mutta myös vahva yhteisöllisyys." Lähiöaktiivina tunnistan nämä kaikki, ja Wallinkoski kuvaa sitä hyvin, tosin muualle jo muuttaneena, aikaa on kulunut ja asiat muuttuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, no juu, ikäpolviromaanissa pitäisi olla laajempi kartta, mutta kuten sanot, 'juuret ovat tuttuja'. Niin minullakin, vaikka olen lähtöisin hyvin erilaisesta maisemasta ja perheestä.Minäkin sain liian isot luistimet 'kasvun varalta', mutta meillä oli kotiapulainen ja ompelija kävi kotona valmistamassa joka vuosi leningit minulle ja siskolleni. Maaseututaajamassa yhteisöllisyyden voima ei ehkä noin vahva, mutta monet sanovat sen jo nyt kadonneen. Ajan ja muutosten virta.

      Poista