lauantai 29. tammikuuta 2022

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö


Toisinaan sitä kohtaa ihan tutunkin kirjailijan kohdalla yllättäviä asioita eli kuin tekstiä suoraan suoneen. Olen lukenut ennenkin ja mieluiten psykologisia dekkareita, mutta en ikinä tällaista, joka soi kuin Valse Trieste enkä halua menettää sointuakaan, en sanaakaan. Nyt olen sen äärellä, mikä on minua kiinnostanut kauan eli miehet jotka vihaavat naisia. Valitan, että en voi isosti avata juttua ja on tässä muutakin yllättävää. Yritän kertoa spoilaamatta, vaikka tästä saisi hienoja sitaattilainauksia en uskalla ainakaan lopusta niitä poimia, sillä siellä on nyt sitä huumoria, joka minusta sopii rikoskirjaan jännitystä vesittämättä, mutta sehän on vasta sitten kun...

Lisa Jewellin uusin teos Näkymätön tyttö (Invisible Girl, WSOY 2022, suomennos Karoliina Timonen) solmii lopullisesti psykologisen trillerin kuningattaren viitan Jewellin ylle, sillä tarina on uskomattoman jännittävä, vaikka keskiössä onkin ihan tavallinen tietojen käsittelyn opettaja ihan tavallisesta elämästä. Onko hänen elämänsä tavallista? Päältäpäin on, eikä hän taida olla menneisyydessäkään ollut rikollinen, joten tapahtumien vyöry oikeassa tempossa juuri hänen kohdallaan on uskomaton. Hän on sellainen naimaton noin kolmikymppinen opettaja, joita teinitytöt ovat aina halunneet vähän kiusata. Muistan kyllä! Owen asuu tätinsä luona, sillä äiti on kuollut ja isän uusi vaimo ei pidä hänestä. Owen ihmettelee, miksei hän suhteellisen hyvännäköisenä saa naisseuraa. Hän kaipaa omaa perhettä. Hän on siisti, ei haise, ei ryyppää, joskaan ei käy salillakaan, mutta eihän kaikkien siellä tarvitse huhkia. Voihan pukumies olla houkuttavampi! Hän kävelee mielellään ja tekee havaintoja. Sitten tapahtuu jotain ja häntä aletaan seurata pahassa mielessä. Owen joutuu puhutteluun ja lopulta hänen on erottava opettajan toimestaan. Nyt hän synkistyy, eikä ihmekään:

Owen vihaa näitä äitejä, tällaisia koululaisten äitejä omituisissa leggingseissään ja föönatuissa hiuksissaan, heidän muhkeita toppatakkejaan, joissa on turkisreunaiset huput, heidän haalistuvia talvilomarusketuksiaan, upouusia lenkkareitaan. Mitähän tällaiset naiset oikein ajattelevat, Owen pohtii, kun he ovat yksin, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja he istuvat sellainen valtava kultakalamaljan kokoinen viinilasi kädessään? Mitä he ovat, kun he eivät ole kuntosalillaan tai hakemassa lapsiaan koulusta? Mille kohtaa ihmisyyden arvoasteikolla he sijoittuvat? Owen ei yhtään tiedä.

Eihän Owen voi tietää, kun hän ei koskaan ole ollut ystävä kenenkään naisen kanssa. Hän suorastaan pelkää noita omituisia olentoja, kunnes tragedia seuraa toistaan ja hän tapaa Bryn. Guuglaillessaan netissä hän löytää Bryn OmaTappiosi -blogin, jossa mies laukoo sellaista tekstiä, että huh. Hänen mielestään heidät, hänen kaltaisensa miehet, jotka eivät saa naisia, on tarkoitus eliminoida kokonaan yhteiskunnasta pois siittämästä uusia kaltaisiaan, ei kelpaavia. Hänen neuvonsa ovat kovat ja Owen kohtaa hänen bloginsa juuri elämänsä aallon pohjassa. Hän aikoo tavata Bryn ja kuulla mitä he kelpaamattomat ovat, he joita kutsutaan 'inceleiksi'. Voisi sanoa, että kaikki mitä Owenille tapahtuu tämän jälkeen, on Bryn syytä, sillä Owenissa ei ollut pahuutta ennen tätä, vain ujoutta ja tunnetta ulkopuolisuudesta.

Kaikki alkaa ystävänpäivän iltana kello 23.59. Tapahtumiin oleellisesti osalliset kertovat kukin vuorollaan oman tarinansa, jotka sitten lomittuvat toisiinsa. Saffyre, joka asuu hienossa talossa enonsa kanssa ja viettää joskus öitä ketun kanssa jättömaalla, josta hän näkee pitkäaikaisen terapeuttinsa talolle. Talossa asuvat Roanin lisäksi hänen vaimonsa Cate ja heidän kaksi lastaan. Caten kertomat ovat valtaosassa ja koskettavia. Hänen poikansa Joshkin yöpyy joskus ketun kanssa ja nuoret tutustuvat. Kolme pääkertojaa ja sitten muita lukuja, asioita heistä.  Vaikka Saffyre kävi vuosikausia Roanilla, Roan päättää terapian ennen kuin Saffyre on saanut kerrottua, mitä hänelle oli pikkutyttönä tapahtunut ja kuka tuo häntä vahingoittanut oli ollut. Roanin nuori teinipoika sen sijaan saa kuulla kaiken.

Uskallanko sanoa, että tässä on yksi vuoden kolmesta parhaasta trilleristä? Viime yönä luin aamukahteen, vaikka olen luvannut...Kuka osaa kirjoittaa tällaisen dekkarin, jossa poliisi on niin sivussa ja myös väärässä kuin olla voi. Unohdin hengittää. Seurasin naisten kimppuun käyvää miestä, seurasin näkymätöntä tyttöä, seurasin Catea, joka alkaa tajuta, mikä hänen elämässään on todella pielessä. Miten pienimmätkin kuvailut ovat vahvaa tarinaa. Sade, tuoksut, varjot, valheet, uhkaukset, menneisyys, ihmisen hajoaminen, taipuminen ja sitten paluu. Uskallan sanoa, että tässä on vuoden paras psykologinen trilleri! Jewelissä on yksi sama asia Ian McEwanin kanssa: Kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä tahansa. Tämä asia ihan huimaa ja olen suuri McEwan -fani! Mikään ei häirinnyt jännitystäni, päinvastoin: Ei yhtään oikolukuvirhettä ja uskon suomentajan myös tulkinneen, kuten edesmenneen ystäväni oli tapana sanoa suomentamisesta: Tunne välittyy tulkinnasta!

Sivuillakin, aina siellä täällä on suosikkivillieläimeni mustalla kuvalla. Saffyre on kadonnut, ehkä eläin etsii häntä. Muistaa kananugetit. Tässä kirjassa ei ole mitään kesyä. Ei siirappia. Tässä on jännitystä siitä mitä Saffyrelle tapahtui kymmenvuotiaana ja kuka oli tekijä. Myös 'incelit' ovat oma lukunsa, kauhistava sellainen. Mutta ainahan maailmassa on ollut heitä, jotka katsovat koko maailman olevan heille velkaa sen, mitä eivät ole saaneet. Ero on vain valtaisa ajatuksista tekoihin...Jewell asuu Lontoossa ja tämä tarina kiinnostanee myös Lontoo -faneja samoin kuin kaikkia heitä, joiden sisällä asuu pieni britti. Vahva suositus kaikille olivatpa he dekkarien lukijoita tai eivät: Tähän tarinaan et pety. Tämän olisin halunnut kertoa nuotiotulilla, mutta Lisa Jewell ehti jo.

Hän muistelee yksityiskohtia postauksesta, jonka hän oli Brynin blogista ensimmäisenä lukenut. Siitä miten Bryn istui lumisena päivänä pubissa tarkkailemassa Chadeja ja Stacyja. Owen pinnistää muistaakseen enemmän.Pubin dickensiläinen julkisivu lumipyryssä, ulkona roikkuvien vanhojen lyhtyjen hohde, ja kuja, johon hevoset oli ennen vanhaan sidottu liekaan. Pubin nimi, joka oli gentrifikaation myötä muutettu mutta joka ennen oli...

The Hunter's Inn.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

perjantai 28. tammikuuta 2022

Onni onnettomuudessa


Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

torstai 27. tammikuuta 2022

Vainojen uhrien muistopäivänä huomaamme...


Vainojen uhrien muistopäivänä huomaamme helposti, miten vainojen kirjat kulkevat kuin yhtä reittiä sotien kirjojen kanssa. Vainot aiheuttavat sotia ja sodat aiheuttavat vainoja. Se on kuoleman kehä, joka on tapahtunut lukemissamme kirjoissa sekä myös niissä, jotka ovat vielä kirjoittamatta. Vainojen kirjat Leena Lumissa löydät täältä


Vainot ja sodat kulkevat ripirinnakkain tuskien teitä. Ihmisten aiheuttamia. Sotien kirjat Leena Lumissa löydät täältä

Tämän kirjoitin jo 2019 eli nämä kirjastot kuuluvat yhteen:

Koska suuret vainot liittyvät usein juuri sotiin, olen alkanut ajatella, että pitäisikö Vainojen uhrien -kirjastoon yhdistää ainakin toista maailmansotaa käsittelevät tai jopa kaikki blogiin lukemani sotakirjat...Jatkaa vaikka vain otsikkoa. Toisaalta vainon uhreja ovat vaikkapa naisetkin: Lasi maitoa, kiitos, kuuluu minulla ehdottomasti vainojen kirjoihin.


Sytytetään kynttilät vainojen uhreille tänään, kun elämme jälleen epävarmuudessa, mitä huominen tuo. Tosin kukaan ei ole luvannutkaan varmuutta ja ikuista rauhaa, mutta kunpa...


"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santyana -

lauantai 22. tammikuuta 2022

Pidä suutasi siinä kunnes...


Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan.

- Aila Meriluoto -
Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)
kuva Pekka Mäkinen

torstai 20. tammikuuta 2022

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?



Kuka tappoi bambin? on väkevä tarina, jossa kiinnostaa jälleen se sama, mistä kerrottiin Ann Heberleinin kirjassa Pieni kirja pahuudestasta:"uhri ei tarvitse kostoa vaan hyvitystä"! sekä Joyce Carol Oatesin Kosto:Rakkaustarina teoksessa hänen erikoiseen tyyliinsä, jossa mukana kosto ja ikuinen klisee: "Itsehän kerjäsi!"  Teema on joukkoraiskauksen ikuinen mysteeri ja nyt mukana hyvin toimeentulevien perheiden lukioikäisiä poikia, heidän kanssaan pyöriviä tyttöjä sekä kaksi äitikuningatarta, joista molemmat kasvaneet samassa tyttökodissa. He ovat kuitenkin onnistuneet nousemaan sieltä ylös toinen oikeiston poliitikoksi, Anneliese, ja varakkaan miehen vaimoksi ja toinen, Angela, oopperalaulajaksi. Heidän poikansa Nathan ja Gusten ovat hyviä ystäviä, mutta eivät kuitenkaan samaa maata. Äidit taas ovat parhaita ystäviä.

Monika Fagerholmin teos Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?, Teos 2019, suomennos Laura Jänisniemi) pyörii vahvasti lukiolaisryhmän ympärillä. Heidän, jotka ovat tunteneet toisensa aina. On pieniä ihastumisia ja tottakai jo seksiäkin. Pojat ovat tarinan etualalla ja minusta jo aika pian Nathan alkaa häiritä, tämä Anneliesen kultapoika ja luokkansa paras. Hän haluaa jotain erikoista, hän ei siedä hylätyksi tulemista, hän saa muut mukaansa. Vain Gusten epäilee pahimmallakin hetkellä. Hän haluaisi perääntyä voimatta sitä tehdä. Ne ovat bileet, joissa koko suuri, upea talo täynnä porukkaa. Vain muutamat tietävät kellarikerroksen eristetystä huoneesta...

Kaiken jälkeen Anneliese asuu kahdestaan poikansa kanssa ränsistyvässä talossa, jota muut kutsuvat Aavelaivaksi. Anneliesen tie Ruotsin oikeiston johtoon on hajonnut. Hän asuu sairaana suuressa talossaan kultapoikansa Nathanin kanssa. Kukaan ei unohda sen yön jälkeisiä lööppejä. Ei lehtiä, joissa Anneliese seisoo turkeissaan aamu-usvassa lehdistön tentittävänä ja hokee epäuskoisena 'Nathan', 'Nathan'...kerta toisensa jälkeen. Kerrankin hän ei esitä, vaan on tosissaan. Hän ei voi uskoa tapahtunutta.

Tuomioiden jälkeen hän on itsensä pahin vihollinen sanomalla lehdistölle ja tv-kameroille suurimman typeryyden:

"Nyt käännämme puhtaan lehden. Ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, ettei tätä ole lainkaan tapahtunut."

Ulkomaan kiertueelta oikeuteen saapunut Gustenin äiti on samaa maata lapsensa kanssa. Hän sanoo suorat sanat nulikoiden rikoksesta ja siinä katkeaa ikiaikainen ystävyys Nathanin äitiin. Angelasta tulee oikeusnäytöksen kuningatar. Hän ottaa yleisönsä samoin kuin tekee oopperassa. Kaikki muu olisikin ollut valhetta.

Gosmo ja Grippe tapaavat ja pohtivat tapahtunutta:

"Annetaanko me tosiaan vanhan karhun jatkaa unia?"

"Miten niin?"

"Elokuva...sen nimi voisi olla esimerkiksi 'Bad Karma'. Tai 'Tyttö kellarissa', tietysti myös vertauskuvallisesti esitettynä. Ja se kertoisi, niin - tajuat varmaan, Grippe."

"Siis mitä?"

"Ei, nyt minä tiedän", Cosmo jatkaa." 'Kuka tappoi bambin?' Sen kauriin. Sen viattomuuden perikuvan...Who killed Bambi, se on muuten Pistolsien vanha kappale.

Tajuatko?"

"Tajuanko mitä?"

....

"Entä Nathan?"

"Mitä hänestä? Luuletko sinä että minä pelkään häntä?"

Ja niin tapahtuu, että noin puolitoista vuotta joukkoraiskauksen jälkeen Gusten Grippe, päästyään hoidosta, jonne itse hakeutui, kutsuu uhrin, Sascha Anckerin, jäätelölle. Ehkä ihmettelette, olihan Gustenkin mukana. Viimeisenä. Henkisesti pakotettuna, sillä siitä ei voi vain livetä. Miksi ei voi? Siitä mainitaan etenkin yllä linkitetyissä kirjoissa. Sitten Gusten jättää Harmaalan. Ajaakin auton tiensivuun ja päättää soittaa Emmylle.

Niin...Saschahan oli uskaltanut hylätä Nathanin. Ja mitä sitten tapahtui, lukekaa se tästä satuttavasta kirjasta. On hyvä tietää. Tieto lisää tuskaa, mutta silti.

Armoa. Armoa. Armoa.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

tiistai 18. tammikuuta 2022

Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja

Sofie Sarenbrantia kutsutaan jo uusimman kirjan liepeessä pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kuningattareksi. Hän loi rikostutkija Emma Sköldin, johon monet takuulla koukuttuivat eikä ihme: Emma on persoona, johon ei voi kyllästyä. Itse olen lukenut häneltä aikaisemmin Häpeänurkan. Kirjailija asuu Tukholman lähellä Brommassa ja sinne hän on sijoittanut myös Valheenpunojan. Tarinassa liikutaan paremman väen alueella, jossa ei osata edes kuvitella tapahtuvan mitään muuta kuin mitä varakkuuteen kuuluu. Ei ainakaan murhia!

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan Valheenpunojassa (Mytomanen, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow) Bromman yhdyskunta joutuu ajattelemaan asuinalueensa turvaluokituksen ja ylellisen koskemattomuuden uusiksi. Kuntoradalta löytyy julmasti kuoliaaksi raadeltu poika. Vielä lapsi. Hän on Felix Rossi. Niin monien rakastama Felix. Hyväkäytöksinen ja urheilullinen. Lapsi, joka on vaiennut elämästään vanhemmilleen, joille oli kaikki kaikessa. Kun Emma kollegansa kanssa menee Rossin perheen kotiin toista kertaa, vanhemmat pystyvät jo kertomaan:

"Yritimme monta vuotta ennen kuin aloimme odottaa lasta", Jacqueline kertoo.

Emma tietää millaista raskauden odottaminen on. Onni, että hän ei onnistunut poikaystävänsä Hugon kanssa. Seuraava mies ei hänkään ollut varsinaisesti isäainesta, pikemminkin päinvastoin, kuten myöhemmin ilmeni. Mutta silloin Emma ei vielä tiennyt sitä. Hän näkee silmissään Ineksen kuvan ja ymmärtää, millainen lahja tyttö on, vaikka hänen isänsä olikin sekopää.

Giorgio jatkaa takellellen. "Kun saimme kuulla, että odotamme Felixiä, mustavalkoinen elämämme tuli taas täyteen väriä."

Ja nyt ilo on muuttunut syväksi pimeydeksi.

Valheenpunoja tuo esille montakin murhaajaehdokasta aina koulun urheiluvalmentajasta muualla asuvaan rähinäsakkiin. Kohta pohdittavana on kaksi murhaa. Felixin kaveri Lukas Carlson löytyy kuolleena. Emma Sköldin siskon Josefinin vetämä brommamammat -kuntopiirikin pui asiaa kauhistellen. Alkaa pohdinta, kuka on ollut kenenkin ystävä ja kuka ei oikein tullut toimeen muiden kanssa. Menetyksen kokeneita lohdutellaan ja pelätään samalla omien puolesta. Sosiaalisesta siskosta on Emmalle hyötyä ja tietty kuvio alkaa rakentua, vaikka ollaankin vielä hyvin kaukana ratkaisusta.

Tarinaan väriä tuovat pohjoismaiseen tyyliin ihmissuhteet. Erittäin kiinnostava on rikospoliisi Nylletin ja Sköldin suhde, edesmennyt sellainen, mutta vielä jotakin kipinöi. Nyllet syyttää kollegaansa Krilleä Emman kiinnostuksen katoamisesta, vaikka onkin itse vähän töpeksinyt. Krille on niin pahasti sekaisin ei vain Emmasta vaan myös siskostaan, että on välillä kuin työkyvytön. Onneksi Nyllet käy terapiassa ja saa itsensä rauhoittumaan Emman menetyksestä ja onhan heillä yhteinen lapsi, Elli, yksivuotias.

Valheenpunoja on erittäin pohjoismainen kaikkineen. Monet pitävät, että esiin tuodaan muutakin kuin rikostutkinta. Ja vaikka murhat ovat raakoja, niillä ei mässäillä eli tämä ei ole julmimmasta päästä. Monien epäiltyjen jälkeen uskomaton finaali lunastaa monien kehuman teoksen. Tämä on täysin kohden ystävääni, joka sanoi minulle odottavansa kovasti Valheenpunojaa. Lukijoita Sarenbrantille riittää. Eikä kukaan arvaa valheiden kutojaa etukäteen. Se on tärkeää tällaiselle trillerille, tarina- ja henkilövetoiselle!

*****

lauantai 15. tammikuuta 2022

Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys

Mikä on tehokkaampaa kuin tragedia rajatussa tilassa tai pienellä näyttämöllä. Vaikka kyseessä on nyt kirja, sanon pieni näyttämö mielessäni suosikkini Viettelysten vaunu ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? Näin myös siksi, että haluaisin nähdä tämän kirjan filmattuna. Taisin nähdäkin, sillä halusin aloittaa lukuvuoteni alpeista, joita kaipaan aina vain. Tarinassa olemme Ranskan alpeilla, likellä Le Rocherin kylää, mutta paljon korkeammalla. Seuranamme ovat maailman luokan lumilautailijat kymmenen vuotta sitten ja kutsukirjeiden saavuttua, nykyisyydessä. Sama paikka, eri aika ja yksi on joukosta poissa....pelko kouraisee tiukalla puristuksella ja vain hetkellinen puuterilumi vie ajatukset järkensä menettämisestä takaisin elämään.

Englantilaisen Allie Reynoldsin esikoisteos Hyytävä ystävyys (Shiver, MinervaCrime 2021, suomennos Maikki Soro) on fiktiota, mutta lumilautailutermistöineen faktaa, sillä Allie on entinen ammattiurheilija ja yksi Britannian parhaita freestyle-lumilautailijoita. Voisin lisätä, että eräästä toisesta lajista tietävänä, urheilukaveruus voi olla täynnä pahaa tahtoa kanssakilpailijaa kohtaan, etenkin jos tämä on voittajan vaara. Niin sanottu 'hymyilevä kuolema', jossa tahto poistaa kanssakilpailija maailmasta ajaa arvaamattomiin tekoihin.

Jotenkin en olisi uskonut, että lumilautailulle näin innostuisin, sillä kaikki kiinnosti termistöä myöten puhumattakaan niistä jäärinteistä, jotka kuulostivat surmanloukuilta.  Puuterilumilaskeminen on lajin kilpailijoille jälkiruokaa, jää on pääateria. Laji on kova, mutta sen tarjoamat endorfiinit vieläkin kovemmat. Kirjan ystäväryhmä on seitsemänhenkinen ja kymmenen vuotta sitten valmistautui juuri Le Rocherin alueella suuriin kisoihin. Harjoitteluviikkojen aikana syntyi sekä aitoa että petollista ystävyyttä, mutta jo takakansiteksti kertoo, että joukosta katosi yksi ja toinen halvaantui. Kadonnutta ei koskaan löydetty. Nyt yllättäen joukosta jäljellä olevat saavat kymmenen vuoden jälkeen kutsun samaan paikkaan. Lopulta kukaan ei tiedä kuka kutsut lähetti...

Hyytävä ystävyys on kiihkeä, kuten on voitontahtoisten lautailijoiden mieli. Lukijan henkeä salpaa, sillä kirja kantaa tarinassaan klassisten dekkarien hurmaa tajuta kuka teki mitäkin kuin myös nykyajan kovan kilpalajin yksityiskohtia. Nyt porukka jää jumiin hyvin korkealle, sillä hissi ei kulje alas, vaan on lukittu. Näyttämö pienenee. Onneksi on Panorama-talo, jossa voi asua ja säilyä ehkä hengissä, mutta miten kauan aikaa aikaa. Mitään henkilökuntaa ei talossa näy. Turistilaskettelijoita ei myöskään, sillä jäiset rinteet eivät heitä houkuta. 

Kertojana toimii brittiläinen Milla, joka on ollut yksi kovimmista lautailijoista ja kadonneen kilpailijan kovin vastus. Toinen toisillensa. Nyt on menossa eloonjäämiskilpailu monessa mielessä, sillä Milla alkaa tajuta, että....Hänen oma mottonsa, 'se ei pelaa, joka pelkää', alkaa käydä nyt todemmaksi kuin koskaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miten kauan he joutuvat ylhäällä olemaan. Odottamassa sitä hetkeä vuodesta, jolloin jäävirta tuo kadonneet ruumiit esiin. Eikä aika ole korjannut kilpailuviettiä edes tässä tragediassa, jossa heidän yhteytensä muuhun maailmaan on katkaistu. Yksi kuitenkin hymyilee aina voitonriemusta tai ellei kehtaa, hymyilee sisäänpäin ja ajattelee: Minä voitin!

Erittäin jännittävä esikoistrilleri ja aiheesta joka voi kiinnostaa monia. Heitäkin, jotka eivät voittaneet!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

torstai 6. tammikuuta 2022

Lumihiutaleiden pudotessa, metsäkauriin jälkiä seuratessa, hitaasti lukiessa...tajusin haluavani pitää hetken paussin...

Olen introvertti. Minulla on korkeat seurallisuuspiikit, mutta sitten tarvitsen ihan omaa aikaa ja hiljaisuutta. Lukemista, joskus jotain Netflix -sarjaa, vierellä muki kaakaota tai teetä. Kynttilöitä, pitkät, hitaat vielä jouluiset päivät, jonka mukaan kuusikin on kestävä jalokuusi. Olen niitä, joille nämä lyhyet päivät ovat tankkausta jaksamiseen. Sataa lunta. Metsäkauriiden jäljet lumessa ylitse kaarisillan johtavat kuuselle, jonka alle olemme vieneet omenalohkoja ja auringonkukan siemeniä. Oravat rouskuttavat saksanpähkinöitä ja linnut käyvät hasselkookoskakulla.  Onni on nyt kirja, lumisade ja hiljaisuus.

Yhdessä istuttamamme pitkä kuusiaita, jota Lumimies hellästi vaalii rajaa lehtomme itään. On muuten aika kova juttu sen muotoilu, mutta niin vimpan päälle tehty. Anoppi osti vävylleen lahjaksi akkukäyttöisen pensasleikkurin, joten hiukan helpotti, mutta nyt jo korkeimmat tikkaat käytössä. Tässä pensaassa asustaa runsas mustarastaspopulaatioomme, joista on suven öinä kaikille musiikillista iloa. Jos kiinnostaa, liittykää Matti Lavin vetämään Mustarastasyhdistykseen Facebookissa. Siellä on menossa Unni neidon uskomaton romanssi, sillä hänen elämänsä rakas ei palannutkaan. Ikä tai joku muu vei Oskun. Suostuuko Unni komealle nuorelle urokselle? Mustarastasruokavinkkimme olemme saaneet sekä biologi Mauri Leivolta että Matti Lavilta. Matilta tulivat rusinat. Mustarastas on maastasyöjä eikä sen nokka kestä jäätynyttä. Siksi vaellamme usein kuusiaidalle jo ennen omaa aamun herkkuamme suklaakahvia ja etenkin, jos takana on kova pakkasyö. Kun juttelen niille, ne lurittavat kivasti, ehkä jo tuntevat rusinan maun pikkusuissaan.

Kartiovalkokuusemme, ne kaikki yksitoista, kestävät lumen painon varsin hyvin ja näyttävät kivoilta. Vasta jos on paljon lunta ja tulee loskakelit, kevennän kuormaa.

Tässä se kakku, joka ei roskaa ja josta yläterassillamme syövät sovussa niin oravat kuin linnut. Kookos sulatetaan kattilaan, varo kiehumista. kakkuformuun ainakin hasselpähkinöitä, mutta myös auringonkukansiemeniä ja muita pähkinöitä. Sula neste kaadetaan päälle. Iso lautanen kuuman seoksen suojaksi ja laitan illasta ulos yläterassille pakkaseen. Noin pari tuntia ja kakku on valmis. Irrotetaan kuumentamalla pohjasta kuumalla hanavedellä eli otetaan käteen että pysyy ehjänä. Sitten vain takaisin ulos aamun iloksi eläimille.

Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeisin selfieni jouluna 2018... Nuoret ostivat meille Espanjasta selfiekepin, mutta aikaa on kai vienyt joku muu kiinnostava...

Nuoret ovat nyt vauvan vanhempia. Suoisista suloisimman ikinä♥ Kuva muistaakseni joululta 2018...Kiva kun olivat täällä viikon ja oli paljon lunta♥ Tässä kuvassa nainen unohtaa, että hän ei muka ole isoäitiainesta:


Tapahtuu hämmästyttävä muodonmuutos! Niin uskomattomia vauvat ovat♥ Koska huomenna on muutenkin aikainen herätys, käymme teettämässä tästä pienen taulun, jonka näen somessa ollessani eli koneella istuessa. Minulla on iso harkinta myös somesta, sillä tämä vie liikaa aikaani. Olen kohta kolmetoista vuotta innostanut kaikkia lukemiseen, joten...

Jouluruusu lumessa kaunehin on....

Olen toistaiseksi hetken lomalla. Jos kommentoitte, kommentit näkyvät vasta, kun olen ne avannut. Nautitaan näistä lumen ihanista päivistä♥

Nyt kuville putoilee lunta,
nyt tauluissa on alkanut sataa
      ...siellä täällä leijui
hopeisia kiteitä,
      ...lumiset kirsikkatarhat...

-Saila Susiluoto -

puuterilumiterveisin
Leena Lumi

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Tuetaan Tanjaa hänen työssään Eläinkoti Kuurassa!

Eläimet asustavat Kokemäellä Eläinsuojeluyhdistys Kuura ry:n hoivissa. Perustettu 2 vuotta sitten Tanja Kosken pitkäaikaisen haaveen pohjalta. Tanjalla on 25-30 vuoden rupeama eläinsuojelutyössä. Hänelle muuttaneet eläimet elävät täysin lajityypillisissä oloissa ja viettävät Kuurassa loppuelämänsä. Kaikki asukit ovat huonoista oloista pelastettuja. Yhdistyksen sivut:  www.esykuura.fi. Sieltä löytyy lisää tietoa heidän toiminnastaan. Nyt myynnissä on vuoden 2022 seinäkalenteri, jonka kaikki tuotto menee suoraan perille eläinten hyväksi. Yhdistys on voittoa tavoittelematon ja kaikki rahat menevät eläinten hoitoon mm. ruoka-, eläinlääkärikulut. Kalenteri maksaa 15,- euroa +postikulut. Tilata voi 044-2406 645 viestillä whatsApp tai s-posti esy.kuura@gmail.com.

Eläimet kiittävät♥