Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Mummo, minä lumouduin täysin siitä hotelliesitteestä, jonka Leonardo jätti. Selailin sitä jokaisena vapaahetkenä. Kuvat olivat sadunomaisia. Anankin mielestä hotellli näytti hienolta, hän piti eniten sinisestä uima-altaasta ja pöyheistä kukallisista päiväpeitoista...

Ajatella, siellä me saisimme työskennellä. Haaveilla siitä, kuinka hienolta näyttäisin valkoisessa kaksirivisessä puserossa, kun lisäisin aamiaissalissa tuoretta leipää koreihin, ja siitä, miltä tuntuisi kävellä sillä pehmeällä lattialla.

Kun Ana sanoi, ettei hän uskaltanut, minä muutuin häijyksi. Sanoin hänele ihan kamalia asioita, sanoja jota en ollut koskaan ennen sanonut.

Vasta kun sanoin, että lähtisin ilman häntä, hän antoi periksi. Anteeksi, mummo.

Minä en tiennyt.

Ninni Schulmanin dekkari Tyttö lumisateessa (Flickan med snö i håret, Tammi 2017, suomennos Maija Kauhanen) löytyi kirja-alesta ja tartuin heti täkyyn. Sain enemmän kuin uskoinkaan, sillä vaikka Tyttö lumisateessa on tavallaan niin skandidekkari kuin olla voi, se on sitä sen parhaassa mielessä. Teksti oli niin vetävää, että päätin lukea sen vain itselleni, mutta sitten en voinutkaan, sillä kirjan aihe on äärettömän tärkeä ja dekkaristin tyyli toi mieleeni ajatuksia, joista en voi vaieta.

Trillerin pääosassa on toimittaja Magdalena Hansson, joka on juuri eronnut ja muuttaa pienen poikansa Niklaksen kanssa Tukholmasta juurilleen Hagforsiin. Hän saa heti toimen paikallislehden toimittajana ja tietysti tapaa monia tuttuja, myös entisiä poikaystäviään. Heitä, jotka olivat ennen petollista Ludvigia. Kuten useimmissa kiinnostavissa dekkareissa tässäkin on paljon psykologista jännitettä sekä ihmisten välisiä kemioita. Tämä ei sinänsä mitään uutta, mutta Schulman on kirjallinen tasapainotaituri. Yksinkertaistetusti:  Kun yllättäen Hagforsissa katoaa paremman perheen tyttö ja toinen löytyy kuolleena jäisestä kellarista, Ninni  näyttää kyntensä eli kynänsä. Minä joka en jaksa lukea poliisioperatiivispainotteisia dekkareita, luin ihan himolla, mitä Petra Wilander poliisikollegoineen touhusi. Miten he kuin vihikoirat löysivät ja kadottivat jälkiä ja lopulta...Kyseessä on tasapaino sekä tyyli. Toisaalla ovat uhrit perheineen ja rikolliset, toimittaja Magdalena ja muut toimittajat sekä työ- että yksityisongelmineen ja sitten poliisitoiminta, joka ei ylitä operatiivisilla toimillaan tarinan kokonaisuutta, vaan tukee ja jopa värittää mahdollisuuksia. Poliiseilla on myös perhe- ja muut ihmissuhteensa, mutta ei tämä mitään oopperaa ole, vaan ihan täyttä elämää likapyykkeineen päivineen. Ja se sitten mikä on jutun lopullinen focus on minulle hengen ja sydämen asia eli en halua spoilata, mutta viittaan ihan yllytyksenä kirjaan Lasi maitoa, kiitos. Kerron jopa, että olen Tšekeissä törmännyt tähän asiaan voimatta ensin uskoa silmiäni...Tätä tapahtuu kaiken aikaa ja olemme jotain heille velkaa...Sonya, Dasha, Aljona, Jekaterina...

Tyttö lumisateessa on kuitenkin ennen kaikkea pikkupaikkakunnan kirja. Sellaisen jossa kaikki tuntevat kaikki. Tämän varaan laskee myös Magdalena Hansson ollen jopa hieman liiankin uskalias ollakseen paikallislehden toimittaja, ei rikostutkija. Jotkut jossain tietävät. Jotkut tutut tietävät, mutta he vaikenevat. Kuinka likelle paha on tullut? Onko se jo oman, uuden kodin kellarissa tai oven takana? Onko se joku kassajonossa? Onko se perheen musertava suru Heddasta? Vai onko se joku, jonka askeleet seuraavat takana lumisateessa?

Kirjalla on opetuksensa. Näin tehdään tasapainoinen ja lukuhimot herättävä dekkari. Kysyin tästä kirjasta dekkarimaaniselta ystävältäni ja hän huudahti heti: ”Se on hyvä!” Siinä on jo kiitosta jännitysromaanille, että se ei ole unohtunut heti kun kannet ovat sulkeutuneet. Se mistä erityisesti pidin, oli ettei naisten ulkonäköä koko ajan tuotu alleviivatusti esille, eihän näin tehdä mieshahmoillekaan.  Tyttö lumisateessa on kiitettävä näyte tasapanoisesta, jännittävästä skandidekkarista, jonka sain luettua viime yönä sudenhetkellä...

Käy hiljaa, jotten sua nää, ja hiljaa hiivi luo,

silmäni tarkoin sulje, ja rauha mulle tuo.

Se hellästi ja joutuin tee, jotta luottaa vois:

mua ahdista ei pelko matkallain täältä pois.

*****

Dekkarit Leena Lumissa