torstai 12. heinäkuuta 2018

Luke Allnutt: Taivas on meidän


näit ensi kertaa lunta, joten menimme pulkkailemaan, ylös mäelle, missä isot pojat olivat, ja muistan vain miten hurautin alas puristaen sinua tiukasti välissä, lumi suihkusi silmille kuin millenium falconin poimuajossa, ainoa minkä olisin muuttanut, jack, on se, etten nähnyt ilmettäsi, olisin halunnut nähdä sinun ilmeesi kun hurautimme alas.

Luke Allnuttin esikoisromaani Taivas on meidän (We Own The Sky, Otava 2018, suomennos Irmeli Ruuska), joka ilmestyy viikolla 32, raapaisi sieluani, kun tutkin Otavan kesä/syyskatalogia, mutta pelkäsin, että minusta ei ole tälle kirjalle juuri nyt. Prahassa asuva Allnut on kirjoittanut esikoisen, jonka kannen huomaa heti, sitten lukee takakansitekstin ja henkeä salpaa. Etukanteen on ainakin ennakkokappaleessa painettu ’vuoden riipaisevin’...Kirja löysi minut kutsumatta eli se vain tuli. Luin todellakin vuoden riipaisevimman kirjan, mutta vailla siirappista sentimentaalisuutta, kuin tähtikirkkaan olisi lukenut. Kirjasta tuli likeisempi kuin osasin odottaakaan.

Tarinan pariskunnasta, Robista ja Annasta, kerrotaan ensitapaamisesta asti. He tulevat niin erilaisista kodeista kuin ikinä mahdollista,  mutta mitä millään väliä, kun he löytävät toisissaan kaiken. Koulutettu pariskunta Lontossa, pariskunta, jolle koko maailma on auki, jolla on oma koodikieli, joka pitää samoista asioista, jotka saavat toisensa nauramaan. Lapsia ei oltu laskettu mukaan heidän tulevaisuuteensa, mutta kerran Anna yllättää Robin heidän palatessaan kävellen kotiin pikkuhiprakassa ehdottaen lasta. Rob hämmentyy ensin, sillä...

Oikeastaan emme olleet juuri puhuneet lapsista. Olimme tyytyväisiä lapsettomaan lontoolaiselämäämme: Annan uraan, Tähtien sota –maratoneihin ja pop up –ruokafestivaaleihin viikonloppuisin. Puistojärvellä souteluun, museoissa käymiseen sateisina päivinä, raukeisiin iltapäiviin pubissa. Juuri sellaista lontoolaiselämää olimme aina kuvitelleet. Maailma, johon kuului lapsia, oli vielä kaukaista tulevaisuutta, ei sen todellisempaa tai ajankohtaisempaa kuin kuvitelma, että eläisimme jossain Perussa.

Lapsia ei tilata, ne saadaan ja niinpä Anna ja Rob saivat vihdoin vauvan, Jackin, kahden keskenmenon jälkeen. He olivat edelleen he, mutta jollain ikiaikaisella magialla, Jack liimasi heidät kuin täydellisimmiksi, kärsivällisemmiksi ja kaikesta kiinnostuneemmiksi. Etenkin Robin, joka saattoi työnsä puolesta hoitaa lasta kotona, kun Anna kävi töissä kodin ulkopuolella. Jack osoitti jo varhain kiinnostusta valokuvaamiseen ja kuviin, kuten isänsä. Jack oli keskittyvä, kyselevä ja pohdiskeleva lapsi. He olivat kiitollisia onnestaan ja ymmärsivät sen arvon. Sitten Jack sairastui parantumattomaksi sanottuun syöpään. Sama diagnoosi kuin mieheni edesmenneellä pikkuveljellä, joten hiukan tiesin mitä on tulossa, Anna ja Rob eivät. Koemme sekä toivoa että sen menetystä, riipaisevuutta kuin lohtua, mutta myös ehdottomuuden julmuutta.

Luke Allnutt vie tarinaa vahvasti, mutta eihän totuus voi olla satuttamatta. Allnutt on itse kokenut rankan syövän ja ehkä juuri siksi hän osasi niin hyvin kuvailla Jackin maailmaa tämän sairastuttua. Ei mitään turhaa, mutta paljon sellaista, jota emme olisi osanneet edes kuvitella. Etenkin Jackin kuvien maailma. Koko taivas kaikkine tähtineen...

Vanhemmilla on näin tuskallisessa tilanteessa taipumus joko etääntyä toisistaan tai liimautua tiiviimmäksi pariksi. Anna on nyt sulkeutuneempi, Rob turvautuu alkoholiin, mutta yhdessä he ovat tiimi Jackin puolesta, mutta eivät ristiriidoitta. Anna on rationaalisempi, Rob herkempänä valmis mihin vain. Luke Allnutt kirjoittaa meidät kyyneliin, mutta hän jättää valon ja rakkauden.

syöksyimme hissillä ylöspäin yhtä lujaa kuin avaruusraketti, ja sitten ovet aukesivat valtavaan lasiseen tilaan, ja sinä sanoit että tuntui kuin astuisi taivaalle, ja siltä se tuntui, jack, tuntui tosiaan, koska näimme koko lontoon yli, aina south downs –kukkuloille asti, melkein merelle saakka, astelimme ympäriinsä, katsoimme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan, kuin haikirjan timothy kaukoputkellaan, ja muistan aina sen päivän, jack, niin kauan kuin elän, sinun suklaisen naurusi, kun tanssit varjojen kanssa, sateen helinä lasissa.

4 kommenttia:

  1. Uskon, että mietit pitkään, voitko lukea tämän kirjan vai et. Sairaudet riipaisevaa aina. Kiitos, että kirjoitit näin kauniin arvion tästä kirjasta Leena <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ajattelin, että sinäkin voit epäröidä, mutta uskon sinun kuitenkin pitävän tästä. Kiitos Mai<3

      Poista
  2. Riipaiseva tarina ei sovi joka mielentilaan, mutta joskus tarina voi auttaa omien pelkojen ja kokemusten käsittelyssä. Minun on hyvin vaikea lukea tarinoita, joissa lapsille käy huonosti, mutta oikein kerrottuina nekin voivat olla lohduttavia.
    Kiitos kirjan esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cheri, ei todellakaan ja juuri riipaisvat lapsitarinat ovat vaikeita, mutta ehkä niistä voi olla joillekin apuakin. Tässä kirjassa on valoa.

      Ole hyvä<3

      Poista