tiistai 22. tammikuuta 2019

Emma Rous: Au pair


Vanhat suvut ja vanhat talot kantavat salaisuuksia, jonne ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Muiden katseilta suojassa vauraat viettävät omaa elämäänsä sukupolvesta toiseen kenenkään tietämättä, miten onnettomia tai onnellisia ovat perhesalaisuuksiin sidotut ja myös ne suvun jäsenet, jotka ovat tapahtumista autuaan tietämättömiä. Iltojen hämärtyessä, vuoden aikojen vaihtuessa, aikojen virratessa tapahtumat painuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Summerbournen kartanossa  kaksosia syntyy koleisiin talviin, mutta takkatulien lämpöön, he ovat talvisyntyisiä. Suvisyntyiset hengittävät jo varhain viherluumujen tuoksua ja heissä elävät ikuisesti Summerbournen ihastuttavat suvet...

Emma Rousin esikoisteos Au pair (Au Pair, Minerva 2019, suomennos Sisko Ylimartimo) on kuin tämän päivän Kotiopettajattaren romaani, vaikka ullakolta ei löydykään’ hullua naista’, vain yksi erityinen valokuva, josta alkaa salaisuuksien vaarallinen aukikeriytyminen. On elokuu 2017 ja perheen isä Dominic Mayes on kuollut onnettomuudessa. Hänen puolisonsa Ruth on menehtynyt samana päivänä kuin sai kaksoset Seraphinen ja Dannyn. Sinä päivänä joku oli kuitenkin ehtinyt kuvata pariskunnan ja kuvan löytää nyt Seraphine, kaksosista toinen, joka on isoveljensä Edwinin kanssa järjestelemässä papereita isän kuoleman jälkeen. Seraphine on isänsä työhuoneessa ja ottaa käteensä kuvan, jossa vastasynnyttänyt Ruth näyttää upealta, kaikki näyttävät onnellisilta, mutta kuvassa ei ole Edwinin lisäksi muita lapsia kuin yksi vauva. Missä on toinen kaksosista? Miten outoa olisi ottaa kuva ilman toista vauvaa ellei hän olisi sairas? Seraphine yrittää pohtia, onko kuvassa oleva vauva hän vai Danny. Näyttäessään valokuvaa Edwinille, tämä arvaa kuvan ottajaksi heillä häntä hoitamassa olleen au pairin, Lauran, joka lähti pois kaksosten synnyttyä. Laura Silveira oli kahdeksantoistavuotias vuonna 1991 ja kotoisin Lontoosta.

Au pairissa on kahden aikatason kertojat: Seraphine tässä päivässä ja perheen nuori au pair Laura hänen tullessaan Ruthille avuksi 1991. Siinä missä Seraphine alkaa etsiä kuvan kadonnutta kaksosta, jonka seurauksena päätyy vaarallisesti uhkailluksi tuntemattoman taholta, Laura toisessa ajassa on kotiutumassa Summerbourneen.

Olin hämmästynyt siitä, miten pian Summerbourne alkoi tuntua kodilta. Nukahdin iltaisin muutamassa minuutissa pääni kosketettua tyynyyn enkä havahtunut ennen kuin herätyskello soi seuraavana aamuna.

En yrittänyt enää urkkia tietoja pikku Theosta, Edwinin kuolleesta veljestä. Alakerrassa ei ollut perhekuvia esillä. Mitenkähän onnettomuus oli tapahtunut. Ruth ei ottanut enää asiaa puheeksi...

Lauran elämä Summerbournessa on helppoa ja työpäivät lyhyitä. Hänestä tulee kuin perheenjäsen ja Edwin kiintyy häneen kovasti. Myös Ruth haluaa hänestä sekä seuraa että myös puskuria Lontoon Winterbournessa asuvan äitinsä Veran ja itsensä välille. Ruth kokee selvästi äitinsä tiheät visiitit erittäin rasittavina ja vetäytyykin tällöin usein päänsärkyyn vedoten yläkerran makuhuoneseen.

Emma Rousin esikoisesta on tullut kansainvälisen suosion saavuttanut läpimurto. Tuntuu kuin kaipaisimme jotain niistä ajoista, kun kartanoissa kummitteli, kylä ympärillä kuiskutteli kauhujuttuja, perheenjäseniä syntyi ja katosi oudosti, mutta upeat tai rapistuvat kartanot seisoivat paikoillaan kantaen vaiteliaina asukkaidensa salaisuudet. Rous kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti. Kirja maistuu menetyksiltä, vääryydeltä, juonitteluilta ja myös tietyltä itsevaltaisuudelta. Toki myös kepeiltä kesäpäiviltä, mereltä, ruusuilta, rakkaudelta, viherluumuilta, rantapiknikeiltä...Vaikuttava grande finale viimeistään nostaa Au pairin ehdottomasti yhdeksi vuoden kuumimmista teoksista.

Viherluumuja. Olen aina yhdistänyt ensimmäisen vierailuni Summerbourneen noihin arkoihin vihreisiin luumuihin, joiden tavallisen näköinen kuori kätkee hämmästyttävän makeuden. Koko kahdeksantoistavuotisen kaupunkilaistytön elämässäni en ollut edes nähnyt yhtäkään viherluumua, mutta Summerbournen puutarhan perällä olevassa metsikössä niitä kasvoi runsain mitoin, ja tuona päivänä ahmin niitä monta. Ne maistuivat hunajalta ja auringolta ja uudelta alulta.

10 kommenttia:

  1. Tämähän kuulostaa kiinnostavalta! Kirjat, joissa menneisyyden salaisuus paljastuu, ovat niin koukuttavia. Eri ajoissa liikutaan myös Kate Mortonin uusimmassa The Clockmaker's Daughter, jota parhaillaan luen. Mortonin tapaan siinä ollaan useammassakin aikakerrostumassa. Juuri nämä mainitsemasi: kummittelevat kartanot ja menneisyyden haamut; ihanaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saila, tämä on!No, olin verrata tätä Paluu RivertoniinKIN, mutta hillitsin itseni:) Tämä on tosi raikas ja myös jännittävä.

      ♥♥

      Poista
  2. Mielenkiintoisen oloinen kirja! Kiitos esittelystä! Täältä blogistasi löytyy aina hyviä lukuvinkkejä. Iloa viikkoosi!

    VastaaPoista
  3. Pitäisiköhän tämäkin ottaa lukuun. Sain just Uskotun naisen loppuun (varsin Wicked story muuten! :)) Neljäs Ferrante meneillään, siihen viereen voisi ottaa jotain kevyempää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, suosittelen, jo yhtään pidät kartano- ja sukuromaaneista.

      Uskottu nainen on vahva ja erittäin Wicked story...Lumimieskin luki:)

      Minä odotan, että filmaisivat kakkosen Napoli-tetralogiasta.

      Poista
  4. Upeasti kirjoitettu. Tämä olisi varmasti juuri nyt minulle sopiva kirja.
    Se Ofelian suru oli muuten aivan häikäisevän hieno. Vaikka ensimmäiset sivut ja viimeisetkin meni aivan sumussa lukiessa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, kiitos. Tämä onkin kirja just sulle.

      Eikö vain. Siitä sumusta selviää. Aika kirkastaa. En nyt just lukisi sitä uudelleen, mutta joskus myöhemmin.

      Poista
  5. Minulta jäi kesken. Luin toistasataa sivua sitä yhtä ja samaa koti- ja perhemörssylää, jossa vain jankattiin sitä samaa. Mitä on tapahtunut päivänä, jona kaksoset syntyivät ja jona äiti kuoli. Jank, jank. Teksti ei edennyt mitenkään, se ei syventynyt, tuonut uusia näkökulmia. Eivätkä keskeiset henkilöt tuntuneet muuttuvan ja kehittyvän mitenkään, eikä heidän elämässään ollut muuta kuin sitä yhtäsamaa. Kiinnostukseni lopahti.

    Oletan, että kirjassa paljastuu, että kaksoset eivät ole kaksosia ja jompikumpi heistä on Lauran lapsi. Jos lukisin loppuun, niin toteaisin varmaankin että ai jaa, mutta entä sitten? Mitä väliä? Kannattiko käyttää kolmesataa sivua kertomaan tämä tarina, jossa ei ollut mitään kovin ainutlaatuista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vierailija, minultakin jäi vähän aikaa sitten kesken uutus, jota toisaalla kiitellään. Makuasioita! Minusta tässä on kaipuuta vähemmän väkivaltaiseen jännitykseen, mutta myös menneen maailman ikävää.

      En voi vastata, sillä spoilaamisesta vasta meteli syntyisi. Noin juuri ajattelin minä eräästä toisesta kirjasta, jota nyt muualla ylistellään ja mikä sattuma, eikös siinäkin ollut kaksosia!

      Tämä ei ole minulle mikään vuoden kuumin, mutta ei se huonoinkaan.

      Monen kirjan kohdalla voisi ajatella 'mitä väliä?' Ihmettelen usein, miten matala on julkaisukynnys, mutta en tämän kirjan kohdalla, vaan sen toisen esim. Jätin kesken, ei tullut mieleeni tuhlata aikaani.

      Kiitos kiinnstavasta mielipiteestä.

      Poista