lauantai 28. helmikuuta 2009

REVOLUTIONARY ROAD


Richard Yatesin Revolutionary Roadia (Otava, 2008) ei uskoakseni saada koskaan analysoiduksi niin, että voitaisiin sanoa: Siinä se nyt on. Juuri tällainen tämä kirja on. Tämän kirjan arvoitus on tasapainottelu kirjaimellisuuden ja verrannollisuuden välillä. Vaan ketkä tasapainottelevat: He, jotka yrittävät Yatesia tulkita. Minä en edes yritä – toivoakseni – vaan annan mennä, kuten tuntuu.

Minulle Yates toi woolfimaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.

Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?

Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.

Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:

”Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.”Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsinkosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Amma  Peikkoneito   ja  Laura

IIRIKSIÄ LUKIJOILLENI!


Aloitin blogin pitämisen Ystävänpäivänä eli kaksi viikkoa sitten. Nyt on kiinnostuneita kävijöitä ollut jo satoja! Kiitos teille lukijani! Lupaan jatkossakin tarjota teille kirjaelämyksiä, mutta höysteenä kaikkea mahdollista puutarhasta islanninhevosiin ja kaikkea siltä väliltä. Ohessa lempikukkiani, sinisiä iiriksiä (Iris Sibirica) teille rakkaat lukijani kera Aila Meriluodon runon:


Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista.

Katselin käsivarsiani:

niissä oli iiriksensinisiä mustelmia.

Minun vanha silkinohut ihoni, siniset suonet kohollaan.

Miksei.

Minä kukin iiriksiä.

Helvetti, minähän kukin!

tiistai 24. helmikuuta 2009

MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN...

Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän...


Menestyksessä ystävät tuntevat meidät; vastoinkäymisissä me tunnemme ystävämme.

- Sir James M. Barrie -

Paras ystäväni saa minusta esille parhaat puoleni.

- Henry Ford -

Myötätuntoinen ja rohkaiseva katse, ystävällinen kädenojennus. Ja kaikki muu on toisarvoista.

- Maya V. Patel -

Selviät ilman ihmisiä, mutta tarvitset ystävän.

- kiinalainen sananlasku -

Ystävyys on kymmenentuhannen sukulaisen arvoinen.

- sanonta -

Uskollinen ystävä...ihminen joka iloitsee menestyksestäsi, suree vastoinkäymisiäsi ja kantaa puolet taakastasi - hän kaksinkertaistaa ilosi ja jakaa murheesi.

- James Gibbons -

Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.

- Pam Brown -

Ystävä on se, joka tulee luoksesi, kun koko maailma on jättänyt.

- Alban Goodier -

Ei kuka tahansa voi olla ystäväsi. Sen täytyy olla joku, joka on yhtä läheinen kuin ihosi, joku jolla on kyky empatiaan, joku joka hädän hetkellä seisoo ehdoitta puolellasi, joku joka antaa tarkoitusta elämääsi.

- Henry Miller -

Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen.

- Joan Borysenko -

Ystävien kesken ei ole mitään lopullista.

- William Bryan -

Apu ilman ehtoja on ystävyyden koetinkivi.

- Mahatma Gandhi -

Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää.

- Pam Brown -

Ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta.

- tuntematon -

Kasa CD -levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys.

- Pam Brown -

Tyttöjen ilta ulkona - rosvoliiga, jolle ei yksikään isä, poika, puoliso tai suurmies voi mitään.

- Pam Brown -

Vain ystävä saa sanoa: "Minähän sanoin sinulle."

- Pam Brown -

Ystävä, joka tietää miten osoittaa ja ottaa vastaan hyvyyttä, on kaikkea omaisuutta parempi.

- Sofokles -

Kaksi ihmistä, jotka pitävät toisiaan pystyssä kuin lentävät tukipilarit. Kaksi ihmistä, jotka luottavat toisiinsa ja huolehtivat toisistaan ja puolustavat toisiaan ulkomaailmaa vastaan.

- Erica Jong -

Yksikin hyvä ystävä pitää pimeyden loitolla.

- tuntematon -

Sinunlaisesi ystävä on kuin vanha ja kulunut aamutakki, jonka voin kietoa ympärilleni, kun maailma tuntuu synkältä ja kylmältä.

- Pam Brown -

Älä säästä kauniita sanoja ystävistäsi siihen asti, että he ovat kuolleita; älä kirjoita niitä heidän hautakiviinsä vaan puhu heille nyt.

- Anna Camus -

Viisauden lahjoista suurin on ystävyys. Se tekee elämän onnelliseksi.

- Epikuros -

Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea uudelleen.

- Pam Brown -

Kypsyköön ystävyys kuin viini vanhetessaan. Ja olkoot viini ja ystävät aina vanhoja ja huolet nuoria.

- tuntematon -

Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia.

- Pam Brown -

Enemmän kuin ystävien apu meitä auttaa varma tieto siitä, että voimme luottaa heidän apuunsa.

- Epikuros -

Ylistän ranskalaista, hänen huomautuksensa oli terävä. Kuinka suloista, erittäin suloista on yksinäisyys! Mutta suo silti minulle piilopaikkaani ystävä, jolle voin kuiskata: miten suloista on yksinäisyys!

- William Cowper

Vain ystävillä on merkitystä.

- Gelett Burger -

Ystävyyttä ei voi mitata kullassa, siihen kulta ei ole riittävän aitoa. Ystävyys voidaan mitata vain muistoissa, naurussa, rauhassa ja rakkaudessa.

- Stuart and Linda MacFarlane -

Hyvä taivas! Kaikista vitsauksista, jotka voit vihassasi lähettää, säästä minut, oi säästä minut petolliselta ystävältä.

- George Canning -

...anna tuulen selvittää, kuka vierelles jää...

maanantai 23. helmikuuta 2009

SATTUMUKSIA BROOKLYNISSÄ


Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, Tammi, 2008) on kuin Woody Allenin leffat. Kulissina New York ja erityisesti Brooklyn. Kun on helle, on sekin kunnon New Yorkin helle, jolloin kukaan ei halua lähteä ulos ilmastoidusta talosta tai toimistosta, mutta toisten täytyy. Ainakin sinä päivänä, jolloin pitää salaa ripotella divarin pitäjän, Harry Dunkel-Brightmannin (pimeä-kirkas -nimisyys saa paljastuksensa kirjassa) tuhka puiston syrjäiseen nurkkaan. Kaikki odottavat hikoillen Rufusta, joka rakasti Harrya ja hän saapuukin, mutta onkin yllättäen Tina, melkein maailman kaunein nainen. Tina laulaa: "Kalojen tarttee uida ja lintujen tarttee lentää. Mun rakastaa yhtä miestä kunnes kuolo luokse entää..."

Kirjan päähenkilö on kuusikymppinen Nathan Glass, jolla on todettu keuhkosyöpä ja jonka avioliitto on mennyttä kalua. Hän päättää omistaa loput elonpäivänsä kirjoittamalla Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän kerää ihmisille tapahtuneita outoja sattumuksia. Yllättäen hän törmää Brooklyniin muutettuaan edesmenneen sisarensa poikaan Tomiin, josta ei suvun mittapuun mukaan ole tullut mitään. Ylipainoinen, mutta älykäs Tom istuu päivän pitkät tunnit Harryn omistamassa divarissa auttaen järjestämään kirjoja, myymään niitä, kuluttaen aikaa lukemalla, ei suunnitellen parempaa tulevaisuutta.

Vaan kun tämä kolmikko löytää toisensa, ei mikään ole enää kuin ennen ja pian Nathan saa huomata, että hänellä ei ole aikaa enää kuolemalle, eikä edes toisten ihmisten sattumuksista kertovalle kirjalle. Ja primus motor on tietenkin alussa hautaamamme Harry, joka kuvailee itseään näin: "Sisälläni asuu pikkupiru, ja ellen minä päästä sitä silloin tällöin ulos tekemään pahojaan, maailma muuttuu saakelin tylsäksi. En siedä ärtynyttä ja pitkästynyttä oloa. Olen intoilija, ja mitä vaarallisemmaksi elämäni käy, sitä onnellisempi olen".

Estraadille marssitetaan Hotelli Eksistenssi, Kaunis Täydellinen Äiti (KTÄ), puhumaton pikkutyttö Lucy, Kafka, Chaplinin Nykyaika, kirjalliset väärennökset, transvestiittejä, Nykin kielten iloinen sekamelska, divarin tuhannet teokset...todellinen verbaalinen ilotulitus, josta antaa oivan kuvan Tomin ja Honeyn ensikeskustelun kuvaus: "Honeyn höykkäävyys horjuttaa Tomia muutaman hetken, mutta kun Tomille selviää että puhekumppani on yhtä älykäs kuin hän, hän nousee tilanteen tasalle ja alkaa laukoa takaisin samalla mitalla. Stanley ja minä emme sano montaakaan sanaa, vaikka meitä kumpaakin huvittaa edessämme käynnistynyt sanallinen sparraus. En halua innostua syyttä suotta mutta arvelen, että Tom on tavannut vertaisensa. Mutta seuraako siitä jatkossa mitään, sen näyttävät vain aika ja lihan arvoitukselliset mieltymykset".

Tapahtumien pyörteestä selvittyään Nathan keksii aloittaa uuden yrityksen, joka tekisi kirjoja unohdetuista, pelastaisi tarinoita ja tosiseikkoja ja dokumentteja ennen kuin ne katoaisivat. Hän päättää tehdä elämän tarinan ja sen nimeksi tulee Rajattomat elämät. Nathan keksii tämän lähtiessään sairaalasta verikokeesta. Kello on kahdeksan kun hän astuu kadulle syyskuun 11. päivän aamuna 2001 - vain neljäkymmentäkuusi minuuttia aikaa siihen kun ensimmäinen lentokone iskeytyy World Trade Centerin pohjoistorniin. Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan ja Nathan tunsi olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.


Jos pidät Woody Allenin leffoista, pidät tästä kirjasta. Minä pidin - kovasti!

NANCY


Minä haluaisin, että kaikki lasten vanhemmat lukisivat Deborah Spungenin kirjan Nancy ( And I don't want to live this life, Gummerus, 2002), jossa hän kertoo vanhimman lapsensa elämäntarinan. Siis koko tarinan, sillä Nancy kuoli 20 vuotiaana. Kukaan tai mikään tuskin olisi voinut estää tragedian kulkua. Sen tunteen lukija saa vahvasti kokea lukiessaan äidin epätoivoisia yrityksiä pelastaa tyttärensä henki. Nancy oli jo 2 -vuotiaasta perheen muukalainen, joka sai sen ikäiselle käsittämättömiä raivokohtauksia uhaten mitä hirveimmillä asioilla. Hänen perheensä seisoi hänen tukenaan ja haki kaiken mahdollisen avun, kunnes oli tehtävä ratkaisu: joko koko perhe tuhoutuu tai Nancyn annetaan elää kuten hän haluaa. Vahva äiti teki päätöksen huomattuaan, että kaksi nuorempaa lasta olivat täysin eristäytyneet ystävistään ja olivat aika ajoin suoranaisessa vaarassa. Hän huomasi myös, että hänen miehensä Frank oli muuttunut käveleväksi muumioksi, joka vaelsi enää mistään mitään tajuamatta kodin ja työpaikan väliä. Itse asiassa Deborahille selvisi jo varsin varhain, että Nancy haki vain kuolemaa. Tätä halua tulivat vauhdittamaan huumeet ja Sex Pistols -yhtyeen Sid Vicious.

"Nancy halusi nyt tuhota meidän kotimme. Se oli ainoa omaisuutemme. Hän oli jo tuhonnut sen asukkaat - meidän elämämme ja meidän unelmamme. Hän oli jättänyt meille vain fyysiset rakenteet, kuoren. Häntä ei saanut päästää tuhoamaan vielä sitäkin. Meistä tuntui siltä, että joutuisimme tästä lähtien vartioimaan taloa öin ja päivin.

Meidän oli tehtävä jotain. Tällainen ei voinut jatkua. Nancy piti meitä vankeinaan. Me emme voineet alistaa Suzya ja Davidia hänen valtaansa. Emmekä itseämme. Nancyn oli lähdettävä. Oli pakko.

Saatoimme enää yrittää pelastaa kaksi muuta lastamme. Meidän oli saatava Nancy pois kotoa heidän vuokseen. Ja tietysti myös itsemme vuoksi. Siitä me olimme kipeästi ja tuskallisesti yhtä mieltä.

Meillä ei ollut valinnan varaa. Meillä oli itse asiassa yksi ainoa mahdollisuus, johon me turvauduimme. Se oli välttämätöntä. Tunnenko siitä syyllisyyttä? Syyllisyys tuntui minusta ylellisyydeltä.

Me leikkasimme Nancyn irti kellumaan tai uppoamaan itsekseen. Me päästimme hänet vapaaksi."


 
Perheelle koitti hetkellinen 'loma' ikään kuin voimien keräämiseen koitoksiin, joita he eivät voineet aavistaakaan. Nancy halusi kuolla, mutta sitä ennen hän halusi olla kuuluisa ja sillä tiellä Sid Vicious oli täydellinen kumppani.

"Kai sinä olet minusta sentään ylpeä, äiti? Minä olen tehnyt sen. Minä olen tosiaan tehnyt sen."
"Nancy aivan aidosti kuvitteli saavuttaneensa jotakin. Ymmärsin tietysti, että hän oli ylpeä, mutta en voinut jakaa hänen tunnettaan. Suhde Sid Viciousin kanssa ei vastannut minun mielikuvaani elämän suuresta saavutuksesta. Mutta Nancy oli ylpeä itsestään. Hänen rock-musiikkiin liittyvät kuvitelmansa olivat toteutuneet.

Hän soitti seuraavalla viikolla ja ilmoitti, että hän ja Sid olivat menneet naimisiin."


 
Sid Viciousin ja Sex Pistols -yhtyeen myötä Nancy veti nyt perheen rankkaan julkisuuteen. Huumeiden käyttö muuttui kovemmaksi ja viimeinenkin ote todellisuuteen tuntui kadonneen. Todellisuudessa Nancyn ihailema Sid ei ollutkaan muusikko. Hän oli lahjaton kaksikymmentävuotias nuorukainen kadulta, jonka maine oli saavutettu tyhjin tempuin ja teeskentelemällä. Sid ei osannut soittaa lavalla pitelemäänsä soitinta. Rotten, Sid ja kumppanit onnistuivat kuitenkin usein mekkaloimaan itsensä julkisuuteen ja siitä Nancy piti. Loppujen lopuksi Nancy ja Sid kuitenkin elivät omassa pikku maailmassaan, jossa Nancy lopulta meni ja osti puukon. Siitä alkoi molempien viimeinen polku kuolemaan.

Deborah Spungenin kirja on omistettu hänen miehelleen Frankille ja nuoremmille lapsilleen Susanille ja Davidille. Mutta myös Nancylle:

"Tyttärelleni Nancylle. Tämä kirja on kirjoitettu rakkaudella ja kyynelten lävitse. Nyt ymmärrän, että en voi muuttaa mennyttä ja voin vain unelmoida siitä, mikä olisi voinut tapahtua."

*** Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Susa.

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

VUODEN 2008 KOLME ELÄMYKSELLISINTÄ!

Kidutan nyt itseäni voidakseni tarjota teille kolme elämyksellisintä lukukokemustani vuodelta 2008. Kidutusta tämä on siksi, että helpompi olisi tehdä kymmenen viime vuoden kirjan luettelo, mutta sisälläni taitaa asua pieni masokisti. Tiedän jo etkäteen, että kolmas kirja synnyttää hämmennystä parhaassa ystävässäni, jonka kanssa meillä on kahdenkeskinen kirjaseura. Hänhän tietää, että olen täysin myyty Ruth Rendellille, Minette Waltersille ja Åsa Larssonille, mutta uudet kokemukset vain rikastuttavat elämää!

1) Richard Powers/ Laulut joita lauloimme (Gummerus, 2008)

2) Richard Mason/ Muistojen huoneet (Gummerus, 2008)

3) Julie Parsons/ Tiimalasi (Tammi, 2008)

Sen verran tekee mieli härnätä, että tiedän jo nyt, että vuoden 2009 kolmen elämyksellisimmän lukukokemukseni listaan tuleva yksi kirja komeilee jo blogissani. Rollatkaa alas, alas,vieläkin alemmas...;-)

AKVAVIITTI


Torgny Lindgrenin Akvaviitti (Norrlands Akvavit, Tammi, 2009) on kertomus uskosta ja epäuskosta, hitaasta ja nopeasta kuolemasta sekä eräästä harvinaislaatuisesta mausteviinasta.

Olof Helmersson oli vapaakirkollisen herätysliikkeen johtohahmo 1950 -luvun Västerbottenissa. Hän oli vaikuttava ja karismaattinen niin ruumiinrakenteeltaan kuin saarnaamisen lahjoiltaankin. Vahvoina vuosinaan hän pelasti 416 sielua, jotkut kahteen kertaan, haitarimusiikin tahdissa.

Puolivuosisataa myöhemmin Helmersson palaa hänelle vieraaksi muuttuneelle seudulle. Nyt hänellä on iso ongelma, sillä 83 -vuotias Olof on tajunnut, että mitään ei ole. Hänen pitää saada käännyttämänsä ihmiset uskomaan, ettei Jumalaa ole. Asian vaikeusastetta nostaa se, että suurin osa pelastetuista on jo ehtinyt kuolla. Ja jotkut taas pitävät uskostaan kiinni viimeiseen hengenvetoon.

"Se oli vimmattua harhaa alusta loppuun. Minun ei olisi ikinä pitänyt ryhtyä siihen toimintaan. Mitään iäisyyttä ei ole. Juuri siksi minä palasin. Minun täytyy oikaista. Ja mitätöidä. Kaikki tyynni. Ennen kuin me kaikki siirrymme iäisyyteen."
Olof Helmersson parka. Hän oli harhauttanut sadoittain viattomia sieluja ja nyt, lähenevän vanhuuden partaalla, hänen velvollisuutensa oli yrittää oikaista kaikki.


Kirjan tarinan ironia ei jää huomaamatta, mutta ironian kosketus on pehmeä ja lempeä, ymmärtävä. Toisiinsa sekoittuvat harhakuvat ja valheet, järkeily ja antaumuksellisuus, taivasusko ja maallisuus.

Uskovainenkaan ei tästä kirjasta löydä loukkausta ja isäni, joka oli suuri ironian ystävä ja täysin absolutisti, olisi nauttinut Lindgrenin hienovireisestä tekstistä ja kirjan henkilöhahmoista huolimatta kirjan nimestä Akvaviitti.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Akvaviitti ja Kaisa Reetta T.

TORGNY LINDGREN


Torgny Lindgren (s. 1938) on Ruotsin nykykirjallisuuden persoonallisimpia ja kiinnostavimpia edustajia. Hän aloitti kirjailijanuransa 1960 -luvun puolivälissä runokokoelmilla. Vuonna 1984 ilmestynyt romaani Bat Seba nosti hänet kansainväliseen maineeseen, joka sen jälkeen on kasvanut ja vahvistunut hänen jokaisen teoksensa myötä.

Hänen teoksiaan on käännetty kahdellekymmenelleviidelle kielelle. Suomeksi on julkaistu kuusi romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Vuonna 1995 Lindgren sai August -palkinnon teoksesta Kimalaisen mettä ja vuodesta 1991 hän on ollut Ruotsin akatemian jäsen.

Torgny Lindgren vierailee Suomessa maaliskuun 3.-5. päivinä. Hänen romaaninsa Akvaviitti on juuri ilmestynyt Liisa Ryömän suomentamana Tammen Keltaisessa kirjastossa. Vierailun aikana Torgny Lindgren esiintyy yleisölle Pohjoismaiden Suomen Instituutin kirjailijaillassa 4.3. ja Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla 5.3.

Torgny Lindgrenin suomeksi käännetyt teokset ennen Akvaviittia ovat: Bat Seba, Legendoja, Totuuden ylistykseksi, Kimalaisen mettä, Oikea maisema, Pylssy ja Dorén raamattu.

perjantai 20. helmikuuta 2009

PIHASTA METSÄÄN


Heikki Willamon Pihasta metsään kirjan (Otava, 2006) pelkkä ulkoasu jo houkuttaa ostamaan kirjan: Kannessa on kuvattu kaksi vanhan liiterin suojista kurkkivaa ketunpoikasta. Kirjan teksti ja kuvat ovat Heikki Willamon, graafinen suunnittelu ja taitto Anders Carpelan. Kirja on jaoteltu neljään vuodenaikaan ja syksy aloittaa. Ensin on valkohäntäpeuraa, sisiliskon lämmönhakua ja sitten hirvisonnin esiin houkuttelua. Willamo kertoo elävästi, kuinka hän kutsuu hirvisonnia esiin kuvausta varten päästäen nenäsointista öhkäisyä, pitkää venytystä ja lopuksi pari lyhyttä öhkäisyä. Ja kutsu kuullaan ja vastaus tulee: uah, uah, uah. Sonni on langennut kuvitellun naaraan ansaan ja ryntää esille risut paukkuen. Koittaa kuvaajan tähtihetki ja komeannäköinen, hyväkuntoinen metsän sarvipää on ikuistettu ja on kaikkien nähtävillä kirjan sivulla 16.

Vuodenaikojen lisäksi seurataan eläinten ja muun luonnon elämää kuukausittain. Haapa on saanut kunnian valloittaa koko kirjan aukeaman lokakuussa eikä syyttä, sillä haavan kyljestä kamera tavoittaa mm. liito-oravan ja varpuspöllön. Närhen syyskiireet ovat saaneet oman lukunsa. Joulukuussa kuvataan luonnon valonäytelmää, pohjantulia, sekä upealla kertojaäänellä että kameralla. Ketut, kuukkelit, lintujen keväiset pesimäpuuhat, siilin puuhastelut pihalla, toukokuun maahisten aika, ruskakorennot...toukokuuun koko aukeaman kuva kaakkurista on yksi kirjan vaikuttavimmista. Kirja alkaa tyylikkäästi vehkakasveihin kuuuluvalla kallan kuvalla ja päättyy hauskasti hepokattiin.

Kirja sopii erinomaisesti lahjakirjaksi luonnon ystävälle ja itselle suureksi innoittajaksi. Ainakin minut ja mieheni se sai kyhjöttämään iltaisin pimeällä pihalla seuraamassa, mitä siellä oikein tapahtuu ja tapahtuihan siellä. Kohtasimme lepakoista pöllöihin ja siileistä lumikkoihin. Saimme vihdoinkin tietää, kuka asustaa pihamme kallion koloa: lumikkohan se siellä. Kuka voi koskaan kyllästyä vuodenaikojen ja luonnon tarjoamiin elämyksiin!

25 ASIAA MINUSTA FACESSA


1) Luen monet yöt. 2) Toiset yöt sukellan suviseen järveen. 3) Pidän meristä järviä enemmän. 4) Tyttäreni on Meri. 5) Olen eläinten oikeuksien puolesta. 6) Elämä ilman koiraa olisi outoa. 7) Issikat ovat ryövänneet sydämeni. 8) Vietän yhden elämäni jouluista Salzburgissa. 9) Olen tunteellinen ja romantikko. 10) Haluan matkustaa parhaan ystäväni kanssa Ghanaan, koska meillä on siellä kummilapsi Mary, 7 vee. 11) Pidän ilosta, en inttäjistä! 12) Minusta tulee osa-aikairlantilainen ja vähän brittikin. 13) Rakastan intohimolla. 14) En koskaan kyllästy kuuntelemaan Billy Idolsin Sweet Sixteeniä. 15) Paheeni on Geisha -suklaa. 16) Teen kirja-arvosteluja omaan blogiini nauttien joka hetkestä. 17) Minulla on julkinen puutarha, joka on kuitenkin Salainen Puutarha. 18) Pidän fadosta, akustisesta kitarasta, vanhasta jazzista. 19) Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä." 20) Olen Kaikkien Aistien Juhlien Vaalija. 21) Mieheni on elämäni loistavin kumppani seikkailuun. 22) Pablo Neruda tuo mieleen muistoja. 23) Minua ei pysäytä muu kuin terveyden menetys. 24) Kirjoitan paljon. 25) Mottoni on: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."

torstai 19. helmikuuta 2009

KEISARINNAN HOVINEITI


Mikäli Ervard Radzinskin kirja Nikolai II:n elämästä herätti uteliaisuutta keisarinnan hovineitiä Anna Virubovaa (Anjaa) kohtaan, voi jatkoksi lukea hänen omat muistelmansa Anna Virubova – keisarinnan hovineiti (Otava, 1993), jotka on toimittanut Irmeli Viherjuuri.

Suomessa viimeiset vuosikymmenensä elänyt Anna Taneieff Virubova oli keisarinna Aleksandra Fjodorovnan hovineiti, hänen ystävänsä ja uskottunsa kahdentoista vuoden ajan. Kirjassaan Virubova kertoo hovin arjesta ja juhlista Pietarin upeissa palatseissa, matkoista Eurooppaan, kesänvietosta keisariperheen rakastamassa Suomen saaristossa ja luonnonihanalla Krimillä.

Virubovan kirjassa on paljon täydentäviä ja läheisiä yksityiskohtia tsaariperheen elämästä, täydentäviä nimenomaan Radzinskin kirjaan verrattuna. Lapsista kerrotaan paljon enemmän ja luonnollisesti Annasta itsestään. Myös ilmiselvä jumalointi etenkin tsaaria, mutta myös keisarinnaa kohtaan tuodaan esille. Luettuaan molemmat kirjat, saa Annasta hyvin ristiriitaisen kuvan. Tuntuu kuin Radzinski hieman kärjistäisi Annan roolia etenkin Rasputinin suojelijana, mutta Anna itse saattaa puolestaan vähätellä osallisuuttaan Rasputinin saamaan valtaan hovissa tai on unohtanut tai ei asiaa koskaan täysin ymmärtänyt. Anna on kuitenkin saanut olla todellisella näköalapaikalla ja tapahtumien keskuksessa, kun puhutaan Venäjän vallankumouksesta ja viimeisen tsaariperheen elämästä. Ja hän oli loppuun asti uskollinen perheelle ja suorastaan henkensä uhalla.

Yhdessä kohden kirja on ylittämätön: Tuskin mistään löytyy viimeisestä tsaarista perheineen niin uskomattoman hyviä ja niin runsasta kuvamateriaalia kuin on Anna Virubovan kirjassa. Anna oli innokas kuvaaja, jonka kuvissa näkyy ns. kamerasilmä. Hyvä esimerkki on Annan Jaltan vuorella ottama kuva, jossa Aleksandra Fjodorovna kuvaa alla lepäävää kaupunkia. Kuvien tekninen laatu on hämmästyttävä ottaen huomioon ajankohdan, vuosisadan alun. Annan ilmiselvä taiteellisuus antaa myös kuville aivan oman sädekehänsä. On myös kiehtovaa nähdä tsaarillinen seurue ihan tavallisissa touhuissa: uimassa, tanssimassa laivan kannella, aamiaisella, pikkuruhtinattaret paljasjaloin ja polvet ruvella kesällä, soutelemassa, piknikillä rantahiekalla, keisarinna mystisen kauniina salongin nurkkauksen valonkajossa, perintöruhtinas lapsen kiharoissaan hymysuin, tsaari lapsineen rakentamassa lumilinnaa tai kaunis nuori nainen Tatjana Nikolajevna kotinsa parvekkeella Tsarskoje Selossa.

Juuri Virubovan kirjan kertomukset tsaariperheen lapsista ja kirjan uskomattomat lähes 200 valokuvaa, joista suurin osa on Virubovan itsensä ottamia saa kysymään yhä uudestaan: Miksi Jekaterinburg 17. päivä heinäkuuta 1918? Miksi?

VIIMEINEN TSAARI


"Kaksi hyvin onnellista nuorta, Nicky ja Alix, rakastuneet, jotka olivat sattumalta liittyneet yhteen avioliiton sitein, maailman kuudenneksen valtiaat. Toukokuun 14. päivä vuonna 1896. Ikivanhassa Uspenskin katedraalissa olivat käynnissä pyhät kruunajaismenot. Kynttilät paloivat...kerubilaulua ilman säestystä...Nikolai riisui kruunun päästään koskettaakseen keisarikunnan kruunulla Alixin päätä. Sitten hän pani sen takaisin päähänsä. Alixin kultaisilla hiuksilla sädehti jo pieni timanttikruunu."
Kuka ikinä lukee näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin kirjan Viimeinen Tsaari Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY, 2000), putoaa takuuvarmasti niin Romanovien kuin mysteerien lumoihin. Heti kirjan alussa Radzinski loitsii lukijansa kertomalla palasia tsaariperheen kauhistuttavasta lopusta kuin myös sen loistokkaasta alusta antaen lukijan kuitenkin tajuta, että tumma varjo oli jo määrätty rakastavaisten kohtaloksi. Nikolai II (Nicky)(1868-1918) ja Aleksandra Fjodorovna (Alix) (1872-1918) olivat synkän, unohtumattoman näytelmän päätähdet. Heihin kirja antaa hyvin läheisen suhteen, koska lukija saa käyttöönsä rakastavaisten kirjeenvaihdon sekä runsaasti päiväkirjamerkintöjä. Mukana on myös aikalaisten haastetteluja, niin ystävien kuin tsaariperheen murhaajien, jotka omaan loppuunsa asti kiistelivät siitä, kenen ase oli saanut 'kunnian' surmata itse tsaarin!

Tsaariperheen elämänkertaa lukee sielu vereslihalla, sillä niin uskomattoman vaikutuksen tekee perheen toisistaan välittäminen, perhekeskeisyys, valkeiden ruhtinattarien: Tatjanan, Marian, Olgan ja Anastasian viehkeys, kruununperijän, Aleksein vakava sairaus, hallitsijaparin kuherruskuukausimainen kirjeenvaihto, heidän innokkuutensa valokuvaamiseen, heidän halunsa vain saada olla yhdessä rakkaassa Tsarskoje Selossaan. Vaan varjo, varjo!: Esiin astuvat hovijuonittelut, Alixin, Englannin kuningatar Victorian tyttärentyttären vaikeudet sopeutua venäläisyyteen (pariskunnan kirjeenvaihtokin oli englanninkielistä), keisarinnan ystävä Anja (Anna Virubova), jonka kirjailija näkee syylliseksi uuden kohtalokkaan esiintyjän tuomiseksi hoviin: Rasputinin. Radzinski näkee Rasputinin tulon kuin sinetiksi keisariperheen kauhistuttavalle kohtalolle, sillä Alix kuunteli ja uskoi vain Rasputinia kaikessa, vaikka hän olisi voinut tyytyä uskomaan häneen vain Aleksein mystisenä pelastajana. Ja Nicky, Nicky parka, joka olisi mieluiten ollut vain ihan tavallinen perheenisä kuunteli kaikessa rakasta Alixiaan, omaa aurinkoistaan (Alixin lempinimi oli Sunny).

Viimeisen tsaarin ja hänen perheensä teloitusta johtaneen Jakov Jurovskin muistelmista heinäkuun 17. päivältä 1918 Jekaterinburgista: "Laskimme ruumiit kuoppaan ja valelimme niiden kasvot ja muutenkin ruumiit kauttaaltaan rikkihapolla paitsi tunnistamisen estämiseksi myös sen tähden, etteivät ne mädäntyessään löyhkäisi."
Kirja on täynnä enteitä, jotka pohjautuvat lukuihin, asioiden toistumiseen, hämmästyttäviin yhtäläisyyksiin. Sitäkin voi ihmetellä, että juuri Ipatjevin luostari oli se paikka, josta ensimmäinen Romanov kutsuttiin hallitsijaksi, ja että talo, jossa viimeinen Romanov-sukuinen hallitsija Nikolai II erosi elämästä, oli saanut nimensä omistajansa insinööri Ipatjevin mukaan. Ja ei voi kieltää, että Mihail oli ensimmäinen Romanov-sukuisen hallitsijaksi nousseen nimi, ja Mihail oli sen viimeisen nimi, jonka hyväksi Nikolai II huonolla menestyksellä luopui kruunusta.

Kirja on tietysti myös kertomus tuon ajan hovielämästä hyvin laajalti, sillä melkein kaikki hallitsijaperheet olivat toisilleen sukua, jolloin myös poliittinen historia sai aivan omanlaisensa värityksen. Oli kauheaa aloittaa sotaa 'serkkua' vastaan tai oli kauheaa olla 'serkun' vihollisen puolella. 'Serkku' oli usein ison valtakunnan kuningas tai kuningatar. Kuten alussa mainittiin Alix oli kuningatar Victorian lapsenlapsi eli hänen tyttärensä Alicen tytär. Tätä taustaa vasten minä en jaksa lakata ihmettelemästä mysteereistä suurinta: Miksi Englanti ei pelastanut tsaariperhettä silloin kun se vielä oli mahdollista?

"Vaikka tekisit pesäsi korkealle niin kuin kotka ja vaikka sen sija olisi tähtien välissä, minä syöksen sinut alas, sanoo Herra."
Nämä Profeetta Obadjan sanat luki tyttärelleen Ipatjevin talossa Romanov-suvun viimeinen tsaaritar tsaariperheen viimeisenä elinpäivänä.

MAAN LAULU


Richard Fordin teos Maan laulu (The Lay of the Land, Gummerus, 2008), on mahtavaa kyytiä heille, jotka pitävät John Irvingin ja Saul Bellowin kaltaisesta ironiasta, taiteilusta verbaliikan trapetsin ylimmillä telineillä sekä hengästyttävästä vauhdista unohtamatta mustan huumorin maustetta.

Kirjan päähenkilö Frank Bascombe on valmistautumassa viettämään kiitospäivää ja kaikki tapahtuu kolmen päivän aikana New Jerseyn Sea Cliftissä. Pikkukaupungissa, jota kiinteistönvälittäjä Bascombe kuvailee sanoen: "Ei yhtään kirjakauppaa, mutta yksi pornokauppa; ei syysruskaa, mutta leuto ilmasto, kiitos Golf-virran; kaupunki, jolla on vain elämä, ei elämäntyyliä; kaupunki, jonka virallinen äyriäinen on erakkorapu..."

Frankilla on henkilökohtainen ongelma: eturauhassyöpä. Sitä hän ei kuitenkaan ehdi surra sillä kimpussa pyörivät kaksi ex-vaimoa, ensimmäisen kanssa saadut lapset Paul ja Clarissa sekä riittävä määrä hyvin outoja tyyppejä. Kaikkein oudoimmat ovat tietysti omat lapset, sillä Paulin kanssa Frank ei tule ollenkaan toimeen ja Clarissa on joka toinen kuukausi lesbo ja joka toinen kuukausi hetero.

Frank on kuitenkin sitkeä tyyppi ja päättänyt pitää kiitospäivän juhlat tuli mitä tuli ja sitähän sitten tulee. Ihan kunniallisten juhlavalmistelujen tohinassa hän joutuu poliisin tunnistusriviin, tulee pahoinpidellyksi ja kahdesti rintaan ammutuksi. Molemmat exät alkavat tunkea takaisin ja kaiken keskellä Frank ehtii murehtia myös syöpähoitonsa mahdollisesti aiheuttamaa seksuaalista kyvyttömyyttä.

Kaiken kuitenkin kestää mies, joka kuvailee itseään kiinteistönvälittäjän ammattinsa kautta näin: "Ihmiset ilahtuvat nähdessään minut, he tietävät että hoidan työni hyvin ja olen käytettävissä tarpeen tullen, mutta heidän ei silti tarvitse kutsua minua päivälliselle. Siinä mielessä muistutan suuresti hautaustoimistoa."

Kirjan loppu on kuitenkin hautaustoimistoa lohdullisempi, sillä Frank lentää takaisin palanneen vaimonsa Sallyn kanssa Mayon klinikalle hoitoon. Sally lukee vieressä kirjaa, jonka päällinen on kainosti peitetty vanhanaikaisella, virkatulla suojuksella. Frank kuitenkin tietää kirjan nimen ja se antaa edes hiukan lohtua, sillä vaimo lukee teosta nimeltä Tantraseksi ja eturauhasvaivat. Äkkiä Sally sanoo toista kulmakarvaansa kohottaen:"Minulla on suunnitelmia sinun suhteesi mies." Hyvin tyytyväisenä Frank vastaa: "En voisi parempaa toivoa." Kaikille, myös kirjan lukijalle, jäi siis kuitenkin tästäkin kiitospäivästä elämykselliset muistot, joita ei unohdeta tulevinakaan kiitospäivinä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

TIIMALASI


Haluaisin että dekkarit nostettaisiin arvoon, sillä onko mitään yhtä kiinnostavaa, joka saa valvomaan aamukolmeen. Olen jo tainnut kertoa, että joka jouluyö ainakin kolme, luultavasti kunniallista rouvaa;-), on viettänyt jouluyönsä Patricia Cornwellin kammottavien murhien vankina. Olen paljastanut lempidekkaristini, joista varmasti ylitse muiden Minette Walters, Ruth Rendell ja Åsa Larsson. Lupaan palata heihin myöhemmin, mutta nyt on menossa lyhyt preludi mahdolliseen dekkaristiryhmäni neljänteen jäseneen, sillä törmäsin Julien Parsonsin kolmeen tähän mennessä käännettyyn dekkariin Mielin kielin, Kalvava syyllisyys ja Tiimalasi. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä nyt olen lukenut jo useita öitä, koska en ole kertakaikkiaan pystynyt irrottamaan itseäni tämän psykologisen irlantilaisdekkaristin tarinoista. Yleensä tämänkaltainen holtittomuus olisi sallittua vain suvilomalla tai marraskuulla, jolloin 'maa martona makaa', mutta myöhäistä itkeä, sillä vahinko tapahtui jo.

Uusin eli Tiimalasi (The Hourglass, Tammi, 2008) on niin monimuotoinen, ettei tiedä mihin tarttua. Ehkäpä vilkaisemme Lydiaa, vanhaa, haurasta naista, josta näkee, että hän on ollut kaunotar vailla vertaa. Nyt Lydia esittelee yleisölle kuuluisaa puutarhaansa Irlannissa meren rannalla. Hänen miehensä on kuollut ilmeisesti itsemurhaan, vaan oliko se kuitenkaan itsemurha? Mistä Lydia on saanut upean puutarhansa, koska hän ei ole sitä ostanut, ei omaisilta perinyt...Lydian välit omaan tyttäreensä ovat poikki, koska Lydia pakotti aikanaan teininä lapsen synnyttänen tyttärensä pakkoadoptioon. Jossain on siis tyttärenpoika, josta ei tiedetä edes nimeä, saatikka mitä hänestä on tullut. Ja sitten vankilasta vapautuu vaarallinen rikollinen, jota jostain syystä kovasti kiinnostaa Lydia, hänen tyttärensä ja puutarhatila. Lydian heikko ranne murtuu pahoin ja tuntuu kuin tuon fyysisen vamman seurauksena olisi lähtenyt iso annos siitä viileästä arvostelukyvystä, jota tämä rouva on ylläpitänyt aina, niin hyvässä kuin pahassa, mutta etenkin viime mainitussa. Lydiasta, suoraselkäisestä, arvostettavasta Lydiasta, vaan on kenenkään vaikea uskoa mitään pahaa, mutta menneisyyden haamut alkavat kirjoittaa Lydialle omaa vanhuudenpäivien historiaa ja se on aivan toinen kuin, mihin Lydia olisi halunnut laittaa allekirjoituksensa. Mutta onhan sanonta, että 'sinun menneisyytesi on sinun tulevaisuutesi'.

Koskettavinta kirjassa oli minulle amerikkalaisen rakastetun Spencerin jäähyväiskirje Lydialle. Kun Lydia on jo saanut murtuman käteensä, on pelkkä kirjekuoren aukaisu vaikeaa. Spencerin hellä kirje on jäähyväiset ikuisella rakkaudella, realiteetit myöntäen, mutta pientä 'jossia' vieläkin esiin tuoden:” Entä jos me kuitenkin olisimme silloin uskaltaneet... ” Minulle tuo kirje oli nostalginen alkusoitto Lydiaa lähestyvälle kauhulle, jonka perustana olivat Lydian vahva luonne, hänen menneisyytensä itsevaltaiset teot, Lydian huomiotaherättävä vanhuuden hauraus sekä tiimalasi, jonka ympärille teos kuroutuu.

HOPEAHÄÄT


Sieltä, mistä tulevat tarinoiden kertojat, Irlannista, tulee myös kirjailija Maeve Binchy. Viimeisin dublinilaiskirjailijalta käännetty teos on Hopeahäät (Silver Wedding, WSOY, 2008). Hopeahäissä Binchy on jälleen tavoittanut tiukan psykologisen otteensa, jolla hän kaivautuu ihmismielen ja -sielun syövereihin. Juonenkuljetus on takuuvarmaa Binchyä ja tarinankerronta mukaansa tempaavaa, mutta nyt mukana on jälleen sama 'tatsi' kuin oli vaikkapa varhemmassa Ystävyyden piirissä. Ihmismielen pimeimmätkin sopukat paljastetaan lukijalle ja kenellekkään ei jää epäselväksi millainen on luonteeltaan OIKEASTI Anna, Brendan, Helen, Desmond, Isä Hurley, Maureen, Frank tai Deirdre.

Hopeahäissä Binchy uskaltaa käyttää ikäänkuin novellin kaavaa eli hän kertoo tarinan kustakin kirjan päähenkilöstä omana kertomuksenaan. Itse epäilin, että ihmiset eivät liity tarpeeksi toisiinsa pitääkseen kirjan teemaa Hopeahäistä kasassa, mutta Binchyn kertojan liima on superia. Tarkkanäköisesti kirjailija piirtää lukijan eteen kuvan kustakin henkilöstä kuvaten samalla ihmis- ja perhesuhteiden monimutkaisuuden ja väärinkäsitysten vyyhtiä tavalla, joka pitää lukijasta kiinni kunnes päästään viimeiseen lukuun eli Hopeahäihin. Kirjan tarina kaartuu kauniisti kuin kaarisilta kohden loppua, jossa päähenkilöt juhlivat yrittäen parhaansa mukaan säilyttää kasvonsa, mutta jo täysin alastomina lukijalle. Maeve Binchy on kuitenkin ns. lämminhenkinen kirjailija, joten lopun kokoontumisessa useat saavat balsamia sieluhaavoihinsa ja pahimmat väärinkäsitykset oikenevat ja lukijakin voi huoahtaa helpotuksesta ja auttaa Deirdrea ripustamaan vielä yhden valokuvan perheen valokuvaseinälle: kuvan hopeahäistä.

***

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni myös ainakin Sonja.

TOSCANAN AURINGON ALLA


Kirjat voivat aiheuttaa pieniä elämänjäristyksiä. Sain vuosia sitten lahjaksi Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla (Under the Tuscan Sun, WSOY 2000, suomennos Tuula Saarikoski) ja sen jälkeen elämässäni mikään ei ollut kuten ennen. Melkein jo aloitettu saunaosastoremontti vaihtui keittiöremontiksi, kun pudotin kilon puolisulaneita mustikoita keittiön kuluneelle parkettilattialle. Aloin kiivaasti siivota, mutta mieheni väittää vieläkin, että toimissani oli runsaasti viivettä johtuen Mayesin kirjasta: Halusin italialaisen country-keittiön!

Ateriamme vaihtuivat iänikuisesta humajamarinoidusta broilerista munakoisovuokiin ja kaikkeen mahdolliseen 'ymppäsin' aurinkokuvattuja tomaatteja, oliiviöljyä, parmesania etc. Niin, ja sitten piti tietysti matkustaa muutamia kertoja Italiaan ruoan, ilmaston, viinien, kaakeleiden, oopperan ja minkä tahansa takia. Ja on sitä istuttu italian kielen tunneillakin ihan vaan varoilta, sillä eihän sitä tiedä, mistä itsensä vielä asumasta löytää. Ja syy on vain Frances Mayesissa! Amerikkalainen Frances Mayes ja hänen miehensä Ed ostivat Toscanan maaseudulta ikivanhan talon, joka oli ollut tyhjänä ja hylättynä kolmekymmentä vuotta. Siitä hetkestä kun he saapuvat uuteen kotiinsa, Bramasoleen, alkaa uskomaton seikkailu, josta syntyy kirja elämyksellisestä remontista, sukelluksesta italialaiseen kulttuuriin, historiaan ja elämäntapaan. Siinä keittöremontin ohessa tarjotaan sitten reseptejä italialaisen keittiön saloihin, kuin myös kuvauksia Toscanan maalauksellisista maisemista.Suosittelen kirjaa kaikille intohimoisille kulinaristeille, viinien ystäville, remonttihulluille ja Italian rakastajille omistuskirjoituksella: Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijalle, Sinulle!


”Talvipäärynät vino nobilessa. Viinissä hautuneet päärynät ovat kauniita tarjolla. Niiden maku korostuu kun niiden kanssa tarjotaan gorgonzolaa, paahdettua leipää ja voin ja suolan kanssa paahdettuja saksanpähkinöitä. Kuori 6 kiinteää päärynää ja pane ne kattilaan pystyasentoon. Jätä niihin kanta jos se on vielä jäljellä. Purista päärynöille sitruunamehua. Kaada kattilaan päärynöiden päälle 2,5 dl punaviiniä ja sirottele pinnalle vajaa 1/2 dl sokeria. Lisää joukkoon 1/2 dl rusinoita tai koritteja, vaniljatanko, ja muutama mausteneilikka. Sulje kansi ja hauduta päärynöitä n. 20 minuuttia (koosta ja kypsyydestä riippuen); päärynöiden tulee olla kiinteitä; ei pehmeitä ja soseutuneita. Käännä päärynät kyljelleen keittämisen puolivälissä ja valele niitä moneen kertaan viinikastikkeella. Nosta päärynät tarjoiluastioihin, lusikoi jokaisen päälle muutama koritti ja hieman viinikastiketta ja koristele ruoka ohuilla sitruunankuorisuikaleilla. Kuudelle.”

Minun keitiöremonttini kesti muutaman vuoden, mutta siitä tuli sitten sitäkin mieluisampi  lopputuloksen kannalta. Nyt kaikki haluavat vain olla keittiössä ja olohuoneen ruokapöytä on käytössä vain joulupyhinä. 'Festina tarde', kiiruhda hitaasti, niin saat haluamasi!

ROAD MAP


Mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa, kun empatia, myötäelämisen kyky tuntuu täysin kadonneen?

Onko nyt koittanut suden hetki, jolloin peto päästetään irti?

Joku julkisesti kauhistelee, kuinka suurta hämmennystä seurakuntalaisissa aiheuttaa transseksuaalipappi, jos hän saa jatkaa tehtävässään!

Missä on empatia pappia kohtaan? Missä on myötätunto siihen, mitä hän kokee ollessaan jo nyt sairaslomalla ennen kuin rankat leikkaukset ja hormonihoidot alkavat?

Missä on kiitollisuus siitä, että hän on niin ilossa kuin surussa elänyt seurakuntalaistensa rinnalla näiden elämän suurissa murroksissa?

Kuvitteleeko joku, että transseksuaalisuus tai homous tai lesbous on valinta? Missä on suhteellisuudentaju ymmärtää, kumman kärsimys on suurempi: Ilmiselvästi kärsivän papin, jolla on rankka, vuoden sairasloman vaativa hoito edessään vai seurakuntalaisen hämmennys, kun Jumalan palvelija palaa työhönsä muuttuneena ulkoisesti, mutta sielultaan ihan yhtä nöyränä jakaakseen apua ja lohtua sitä tarvitseville?

Mikä meitä vaivaa, kun näemme kärsivän ihmisen tai eläimen ja käännymme pois? Mitä maksaa antaa vähän lohtua ja tukea ja silitystä?

Muutama hetki hellyyttä ei tyhjennä kukkaroa ja kohdattu katse voi jollekin olla se ainoa viikkoon. Muutama sana ilmiselvästi yksinäisen vanhuksen kanssa, voi olla se ainoa sana, jonka hän kuulee viikon aikana. Avattu ovi ja hymy päälle ei vie rahoja tililtäsi.

Meiltä puuttuu kärsimys! Vain kärsimyksen tie synnyttää kyvyn empatiaan, myötäelämiseen. Sunnuntailapset eivät koe kärsimystä, mutta heiltä ei myöskään irtoa aitoa empatiaa. He ovat kyvyttömiä, vajavaisia. Pitää kulkea polvet verillä ennen kuin tajuaa, mistä on kysymys.

Tommy Tabermannilla on loistava runo Road Map, joka kertoo perille löytäjistä. Toivon, että tämä runo lohduttaa nyt niitä, jotka tuntevat olevansa hukassa, myös tällä hetkellä sairaslomalla olevaa kirkon palvelijaa:

Jotka tulevat suorinta tietä,/ saapuvat tyhjin taskuin./ Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella,/ outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on,/ että eksymättä/ et löydä perille./

tiistai 17. helmikuuta 2009

Bo Carpelan: Axel


Kesäkuu 1882: "Kuljeskellut kaduilla kuin varjo. Oli maisteripromootio, hälinää, aurinkoa ja iloa. Silloin kohtasin Aleksanterinkadulla Nti H:n ja näin hänen nuoret, valoisat kasvonsa, väistyin syrjään ja hän kulki ohi nuoren miehen käsipuolessa, näki minut, mutta ei tervehtinyt, ja sitten hän käänsi päänsä pois niin kuin ihminen tekee nähdessään jotain rumaa, sopimatonta tai halveksittua. Istunut huoneessani, mitään tekemättä. Kirjoitan tätä merkitystä ymmärtämättä. Lievää pyörrytystä."

Bo Carpelanin kirjan Axel (Otava 1998) päähenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli, Jean Sibeliuksen paras ystävä. Kirja perustuu Axelin kuvitellun päiväkirjan hyvin todenmakuisiin katkelmiin. Aivan kuten Nti H. käänsi päänsä pois Axelista, niin käänsi elämä pois kasvonsa hänestä, eristäytyvästä uneksijasta, elämänkummajaisesta. Vaan niin kuin usein käy ihan oikeassa elämässä, että rujollakin on salattu lahjansa, niin oli Axelillakin: musiikki. Hänen rajaton rakkautensa musiikkiin itse ensin viulua soittaen ja myöhemmin ryhtyen Suomen kansallissäveltäjän henkiseksi ja köyhyydestä huolimatta myös taloudelliseksi tukijaksi, teki hänestä ainutlaatuisen ja kiitos Bo Carpelanin! myös unohtumattoman.

Kirja on niin tunteita pinnalle nostava, niin taiteellinen ja monitasoinen, että jouduin lukemaan sen kerran vuodessa vuosikausia, kunnes saatoin jättää Axelin haikein, mutta rakkain hyvästein. Kuitenkin, vieläkin näen hänet seisomassa kevään ensimmäiset orvokit käsissään laivarannassa jättämässä hyvästejä Jean Sibeliukselle, joka on lähdössä suureen maailmaan hakemaan 'inspiratsioonia' vielä tietämättä, millä rahoilla hän matkusti. Kuka oli se hassu, pieni mies orvokkiensa kanssa Helsingin laivarannassa? No, totisesti se hänelle selvisi ja myös valaistui, miten Axelista, köyhästä ja oudosta, tuli hänen elämänsä suurin tuki niin henkisesti, kun rimakauhu ja pelko selviytymisestä ajoi taiteilijaa mieron teille, kuin myös taloudellisesti, kun Axel järjesti uskomattomia keräyksiä varmentaakseen Sibeliuksen sävellystyön jatkumon.

Itselleni kirjan riipaisevin kohta oli Axelin joutuminen pois sukunsa kodista. Kuinka hän kulki talon ohi kuin vieras, kuin pihalle ajettu mierolainen salaa, ikävöiden kurkkien sitä maailmaa, jonka olisi kuulunut olla myös hänen. Kovasti kiitollinen olen kirjasta Axel, sillä ajauduin niin Sibeliuksen lumoihin, että luin hänestä kaikki elämänkerrat ja ne taas viitoittivat minulle kultaisen polun Sibeliuksen musiikkiin.

Ja myös Axelin kävi lopulta hyvin, sillä hänestä tuli tärkeä osa Sibeliuksen perheen elämää ja hän oli monessa Aino Sibeliuksen vankka tuki, kun suurta maestroa viettelivät maailman turhuudet. Axelin kuoltua kansallissäveltäjämme Jean Sibelius kirjoitti 29.3.1919 päiväkirjaansa: "Nyt lasketaan Axel maan kylmään syliin. Se tuntuu niin syvästi traagilliselta! Kenelle minä nyt sävellän?"

Sibeliusta lohduttivat ehkä Axelin omat sanat 31.12.1918: "Musiikkini: hiljennyt - Hiljaisuus. Olen hyväksynyt kohtaloni, jotenkin ylpeästi, ja ilolla."

*****

Täällä myös Axelista

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Marjatta

MRS. DALLOWAY


Monet naiset ovat lukeneet Michael Cunninghamin kirjan Tunnit. Vielä useammat ovat otaksuttavasti nähneet siitä tehdyn samannimisen elokuvan, jota tähdittivät upeat Nicole Kidman, Meryl Streep sekä Julianne Moore. Mutta kuka muistaa, ketä esitti Nicole Kidman? Ja mihin kirjaan perustui Cunninghamin teos?

Filmi alkaa rankasti, sillä kirjailija Virginia Woolfia esittävä Nicole K. kävelee kivipainot taskussaan heti alussa hyiseen veteen tehden itsemurhan kuten Woolfkin teki oikeassa elämässä. Mutta ennen kuolemaansa Woolf ehti uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja kirjoittaa mm. Mrs. Dallowayn (Otava, 2003), johon elokuva Tunnit perustuu.

Mrs. Dallowayn olen kirjaimellisesti lukenut 'hiirenkorville', sillä rouva ei jätä minua rauhaan. Woolfin kieli on erikoisen kaunista ja vivahderikasta heijastaen poiskiitävää hetkeä, käsinkoskemattomissa olevaa tunnelmaa. Woolf oli modernisti ja kokeellisen kirjallisuuden uranuurtaja, jonka kotona kokoontui ennen ensimmäistä maailmansotaa Bloomsburyn ryhmäksi kutsuttu joukko kirjoittamisen tyylin uudistavia kirjailijoita. Yksi Woolfin tunnetuimmista teoksista on juuri Mrs. Dalloway.

Mrs. Dallowayssa päähenkilön, seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Tuohon yhteen päivään, jona rouva on syventynyt juhlien järjestelyyn, on kuitenkin saatu mahtumaan kokonainen elämä ja runsaasti pinnanalaista, näkymätöntä tapahtumaa. Rivien välit tihkuvat Woolfin tajunnanvirtatekniikalla hänen omaa taisteluaan masennusta vastaan. Luodessaan mielisairaan Septimus Warren Smithin hahmon, Woolf yrittää ottaa niskalenkin omasta pelostaan, halusta kuolla. Mutta kun Septimus kuolee, kirjan kutsut jatkuvat ja Woolfin taianomainen kieli jatkaa virtaamistaan...

"Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Lucylla oli muutenkin ylin kyllin työtä sinä päivänä, Rumpelmayerin miehet tulisivat ottamaan ovet saranoiltaan. Ja sitä paitsi,” Clarissa Dalloway ajatteli,” mikä aamu - raikas kuin rannalla leikkiviä lapsia varten luotu."

IRVINGIN VIEMÄNÄ


"Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?"

Sitaatti on John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut. Kirja liikkuu hämmentävästi tatuointipiireissä, mutta ennen kuin huomaatkaan olet jo etsimässä päähenkilön kanssa hänen ensirakkauttaan, taitavaa, yltympäriinsä tatuoitua kanttoria ympäri Eurooppaa, myös Helsingistä.

Myönnän: John on kietonut minut pikkusormensa ympärille. Luulin lukeneeni kaikki maailman kiinnostavat kirjat ja jotenkin Garpin maailma oli kiertänyt intohimoista lukijaa, kunnes pari vuotta sitten melkein putosi eteeni. Luin kirjan itkien, nauraen, itkien ja ihmettelin, kuka on mies tällaisen mielikuvituksen takana. Sitten tuli aika etsiä käsiini samaisen kirjailijan Leski vuoden verran, jossa kaikkien irvingmäisten koukeroiden jälkeen, ikään kuin sateenkaaren lopuksi, naisen elämä alkoi yli 70 -vuotiaana. Tarina on kiehtova, monisärmäinen ja hellään rakasteluun suloisesti päättyvä.

"Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"

John Irvingin kirjat riitelevät hänen julkisuuskuvansa kanssa, mutta minun mielestäni hän paljastaa kirjoissaan itsensä paitsi 'hieman' machoilevaksi mieheksi, myös mieheksi, joka osaa nauraa itselleen/miehille, ymmärtää suuria tunteita, hallitsee mustan huumorin ja ennen kaikkea tuntee naisten tavan ajatella kuin myös osoittaa suurta elämisen ymmärrystä.

"Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi."

Unohdinko kertoa, että aion kerätä kaikki Irvingit kirjastooni, joten antikvariaateissa 'kollaamisesta' on tullut uusi harrastus.

LUMIUKKO


Lumiukko on se symboli, jota kannan lapsuudesta saakka mukanani aina yhtä suurella innolla. Lumiukko -elokuva pitää nähdä usein ja leffan tunnari kuulla vielä useammin: Walking in the air. Kuvassa Lumiukko vasemmalla puolellaan kummipoikani Karri ja oikealla hänen siskonsa Merle.

LUMINEN KAARISILTA


Japanilaisilla on uskomus, että kävely ylitse kaarisillan puhdistaa sielun ja mielen. Meillä on kaarisillan ylitse luminen polku, joten uskossa löytyy.

LUMI


Minusta lumi on maailmankaikkeuden kaunein sana.

maanantai 16. helmikuuta 2009

LEENA JA OLGA LUMISILLALLA


Ja minä & Olga lumisillalla.

ARKTINEN HURMIO


Ja sitten vielä vähän arktista hurmiota!

LET IT SNOW


Hei, nyt tehdään sitten vähän muutakin kuin luetaan. Nyt on talvi ja harrastetaan erilaisia lumilajeja. Itse suosin jääaurinkohiihtoa. Mikä muu on niin euforista kuin kiitää pitkin Päijännettä. Siellä kun pysähtyy ja antaa auringon paistaa aivoihin asti, tuntuu kuin taivas olisi pudonnut juuri siihen Ristiselälle. Ja hiljaisuus huutaa. Jää huokailee. Aika pysähtyy. Toivotan kaikille oikein lumiliikunnallista talvilomaa oheisen Let it snow -kuvan kera.

KUNNES VIHASI ASETTUU


"Silloin oli yhdeksäs lokakuuta. Ilma oli kylmä. Taivas hyvin sininen. Sellainen päivä tekisi mieli kaataa lasiin ja juoda. Meillä ei ollut aavistustakaan että kuolisimme. Että minä huutaisin suu täynnä vettä. Että meillä oli enää viisi tuntia jäljellä."

Åsa Larssonin uutuusteos Kunnes vihasi asettuu (Otava, 2008) humalluttaa jälleen kerran täydellisesti meidät arktiset sielut ja taitaa viedä etelän auringon rakastajiakin. Olemme jälleen Kiirunassa ja tapaamme tutun rikoskomisario Anna-Maria Mellan, joka rikosten selvittelyn ohella tekee tiuhaan tahtiin lapsia, käyttää välillä rankkaakin kieltä, mutta rakastaa aidosti sydämellään niin lapsia, miehiä kuin koiria - ja tietysti arktista hurmiota.

Tapaamme myös syyttäjä Rebecca Martinssonin, joka valitsi etäsuhteen vain rakkaudesta Ruotsin Lappiin. Välillä syli huutaa tyhjyyttään, mutta joskus koiranrapsutus helpottaa, toisinaan ei. Tässä kirjassa Rebecca ottaa oman koiran kuin sinetöiden esteen paluulle Tukholmaan ja rakastetun luo.

Tällä kertaa kirjan kertojaääni tulee murhatulta nuorelta naiselta. Se kumajaa jään alta, missä tyttö oli sukeltamassa poikaystävänsä kanssa. Kuolleen käyttö kertojana on tuttua ainakin Alice Seboldin Oma Taivaasta ja teho on taattu.

Taattu on myös Larssonin juonenkuljetus, joka ei ole pettänyt kertaakaan! Se ei pettänyt aikaisemmissa Aurinkomyrskyssä, Sudentaipaleessa ja Mustassa polussa ja sama huikea, hyytävä laatu vain jatkuu uusimmassa Kunnes vihasi asettuu. Myönnän!: olen täysin koukussa Åsan kainostelamattomaan, runolliseen, toteen, karuun, arktiseen sarjaan. Makaan lumessa, katson tähtiä, tunnen suden läähätyksen, muistan kaiken Krekuloista, kylän pahasta perheestä, tiedän heidän tietävän, että minä tiedän ja kun nousen ja valmistaudun sukeltamaan jään alle, tiedän: minulla ei ole paluuta!

Philip Roth: Ihmisen tahra


Philp Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain,1998) on kirja, joka vie kenet tahansa 'heikoille jäille'. Se paljastaa, kuinka pienestä elämämme käsikirjoituksessa on kysymys. Luulemme, että kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sitten sanomme vaikka vain yhden sanan, jonka merkitys on varhempina aikoina ollut aivan toinen ja samalla koko elämämme saa uuden, tässä tapauksessa katastrofaalisen suunnan. Professori Coleman Silkille tuo sana oli 'spoke' ja sen jälkeen mikään ei koskaan enää ollut kuten ennen.

Kirjan kertojaääni on Nathan Zuckermanin, joka on Philip Rothin alter ego. Nathan on sivustajakatsoja ystävänsä Colemanin elämän syöksylaskussa. Siinä missä Coleman aloittaa rajun elämän ja uuden nuoruuden elämisen Viagran avulla, Nathan tyytyy epäonnistuneen prostataleikkauksen jälkeen seuraamaan kaikkea sivusta vaipat housuissa. Kauhuissaan hän näkee sivistyneen ystävänsä aloittavan kiihkeän suhteen lukutaidottoman Faunia Farleyn kanssa, jonka ex-mies on Vietnamin sodassa pahoin tasapainonsa menettänyt, mustasukkainen, hyvin vaarallinen traumaatikko.

Philip Roth on yksi Yhdysvaltain kirjallisuuden huippunimiä, jonka kuuluisin teos on Portnoyn tauti (1969). Kyseisen kirjan jälkeen Roth otti alter egokseen Nathan Zuckermanin, jonka kautta hän on tilittänyt tunteitaan vanhenemisen sietämättömyydestä keskiluokan heikon moraalin arvosteluun. Ihmisen tahra on kuitenkin aivan liian monitasoinen kirja ollakseen vain vanhenemisen tilitystä tai keskiluokan arvostelua. Se on kirja joka jättää 'tahran' lukijaansa. Kirjasta eivät jää ikuisesti mieleen Shakespeare ja Thomas Mann -lainaukset, vaan nuoren tytön runo Colemanille: "Hän on älykäs ja röyhkeä. Hän on neljä vuotta vanhempi, mutta joskus hän tuntuu nuoremmalta. Minä olen tälle miehelle miltei vaaraksi...", Coleman Silkin epätoivonen, raastava, epäonnistumaan tuomittu yritys selvitä erehdyksen suosta, vajota sinne ja sitten yritys aloittaa ihan uusi elämä lukutaidottoman, tuhon merkillä tatuoidun naisen kanssa.

Ihmisen tahra on Philip Rothin unohtumattomin teos! Ja tätä mieltä olen luettuani Rothilta Salajuoni Amerikkaa vastaan, Amerikkalainen pastoraali ja Jokamies.

Lähde heikoille jäille Ihmisen tahran avulla, jos sinulla on jään tajua. Tee se vaikket tietäisi jäästä mitään, mutta kaipaat järistystä elämääsi. Minun elämäni järähti lopullisesti sivulla 109. Mikään ei ole sen jälkeen ollut kuin ennen...

LAULUT JOITA LAULOIMME


Voivatko lintu ja kala rakastua? Minne ne voivat tehdä pesänsä? Pääsiäisenä 1939 kohtaavat Washingtonissa Marian Andersonin ulkoilmakonsertissa värillinen Delia Daley ja juutalainen David Strom. He kohtaavat aikana, jolloin värillisen ja valkoisen liitto oli useimmissa Yhdysvaltain osavaltioissa kuoleman tuottamukseen verrattava rikos. Tästä alkaa uskomaton tarina, jota kuljettaa Richard Powers teoksessaan Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing) (Gummerus 2008).

Naivisti ja rakastuneina nuoret uhmasivat koko maailmaa ja tekivät valan toisilleen:"Me voimme olla oma kansamme. Vain me. Meidän poikamme ovat ensimmäiset Tulevan ajan lapset. Rodut ylittävän paikan perustajakansalaiset, jotka ovat kumpaakin rotua, eivät rotua ollenkaan, pelkkää rotua, sekoitus sekoittamatonta, kuin sävelet, jotka muodostavat yhdessä soinnun". Ja tuleva äiti päättää vielä, että hänen lapsensa ylittävät roturajat laulullaan. Koko Powersin kertomus laulaa läpi kyynelten erittäin poikkeuksellisen perheen kohtalon sodanjälkeisessä Amerikassa.

Kirjan ahdistus vangitsi minut, kun lapset kysyivät: "Miksi meidän pitää käydä alinomaa ulkona? Miksi me emme voi pysyä sisällä lukemassa, kuuntelemassa radiota, leikkimässä pikkurahoilla ja hyppimässä kellarissa narua?" Lapset pelkäsivät mennä ulos, koska siellä he kohtasivat värillisten kovan elämän, hakkaamiset, päällesylkemiset, kiellot mennä tiettyihin kauppoihin, ivan ja pilkan. Kirjan lumo vapautti minut, sillä koko perhe lauloi itsensä läpi elämän. Kaikki oli musiikkia: uuden siskon syntyminen, rakastelu, päivittäiset tapahtumat, suvun tarinat, tulevaisuus...Ja lopulta ylitsekäyvä lahjakkuus, perheen vanhin poika Jonah, sytyttää taivaalle tähden, jota kumartavat niin valkoiset kuin mustat. Hän tekee sen veljensä Josephin säestämänä ja jo itse värisokeana.

Ennustan, että tästä kirjasta tulee ikiaikainen klassikko: aidon vapauden patsas. Kirja kertoo laulusta, musiikista, historiasta, rotukysymyksestä, polusta pimeässä, johon syttyy valo. Kirja on John F. Kennedyn ja Barack Obaman tulenkantaja. Kirja ylittää kaikki ajat ja yhdistää kaikki polut. Kirja polttaa lukijansa järkeä ja tunteita...en saata enää jatkaa, sillä mitkään sanat eivät tee oikeutta kirjan loistolle: siis polvistun.

EDITH


"Minä makaan lavitsalla. Makaan aivan hiljaa ja hengitän. Hengenvedot ovat rauhallisempia, tasaisempia, puhtaampia kuin ennen ja nyt tuntuu kuin keuhkot olisivat aivan liian suuret sille vaivaiselle hapentuulahdukselle, joka minun elossa pitämiseeni tarvitaan, on kuin ne laajenisivat ja kasvaisivat ja olisivat kohta yhtä maailmankaikkeuden kanssa".

Jos pidät runoista, jos pidät suomenruotsalaisen Edith Södergranin tuotannosta, lue Ernst Brunnerin subjektiivinen, eroottinen, häkähdyttävä, erilainen elämänkerta: Edith (Otava, 1994)

Ilmestymisvuonnaan kirja nousi Ruotsissa kriitikkojen suosikkilistan kärkeen, mutta Brunnerin tyyli ja lähestymistapa myös ärsyttivät. Brunner ei kaihtanut tuoda esiin Edithin intohimoa davosilaiseen tohtori von Muraltiin ja vielä vähemmän hän kaihtoi paljastaa Edithin kiinnostusta Hagar Olssoniin.

"Hän nukkuu pienessä läpikulkuhuoneessa. Hänen nimensä on Hagar. Hänen nimensä on myös Olsson. Hän on alkanut päästellä pieniä ääniä, tämä harvinaislaatuinen Hagar ja kiehtova Olsson, pikku äännähdyksiä ikään kuin hän syvällä kakkien unien alla olisi kappale muuta ainetta, jotakin minkä ajattelisi luoduksi lentämään."

Edith on paitsi kirja runoilijan taistelusta kuolemaa vastaan, myös ajankuvaus vuosisadanvaihteen Karjalasta, Pietarista ja Sveitsistä, jossa Edith oli Davosissa saamassa hoitoa keuhkotautiinsa. Kirja ei ole varsinaisesti surullinen, vaan rohkea ja elämänmakuinen, vaikkakin jälkimaussa löytyy kuoleman varjoa.

Sinä päivänä kun Edith ystävineen vuokrasi Valkjärven kiesit ajaakseen kuumana kesän päivänä Raivolasta Terijoen hiekoille, ei ollut tietoakaan keuhkotautiin alistuvasta nuoresta naisesta. Sinä päivänä oli hurja Edith, joka seisten ohjasti hevosta, nauroi remakasti lujaan ääneen, kieritteli rantahietikolla painien ystäviensä kanssa, juoksi veden syliin aaltoja vasten eläen joka solullaan kuin hetki olisi viimeinen.

Yhdyn täysin Hufvudstadsbladetin otsikointiin Edithin kirja-arvostelussa: "Hohtavan kaunis romaani Södergranista".

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Tommy Tabermann: Veren sokeri


Kävin kirjastossa ja vilkaisin uusien kirjojen telinettä. Katseeni vangitsi aivan uskomattoman kaunis kansi: punainen tausta ja edessä musta, lehdetön, vänkyräinen puu. Kirja on Tommy Tabermannin uutuus Veren sokeri (Gummerus, 2008). Tunnen Tommy Tabermann –faneja, mutta jotenkin olen itse ollut aina enempi viehättynyt mystisemmästä tyylistä, tai sitten vain nuo ’omat’ runoilijani: Rilke, Meriluoto, Södergran ja Dickinson ovat vieneet kaiken runohuomioni. Nyt kävi sitten niin, että tuo kaunis runokirja piti lainata ja sen jälkeen lähteä hankkimaan se vielä omaksi. Veren sokeri vangitsi minut täysin.

Herra Tabermann on parantanut vauhtia kuin sika juoksua. Mikä halun, himon, vapauden evankeliumi Veren sokeri onkaan! Etsikää kirja käsiinne ja pudotkaa suoraan intohimon syövereihin sanoen: ”jos nautinto, himo nauttia ihmisestä on syntiä, viekää minut helvetin tuleen, heittäkää helvetin lieskoihin” tai ”raapaise selkää, pakaroita, niskaa, poskea pitkin rintaa sieltä missä sykkii, sinne minne veri on kerääntynyt ohuimman nahan alle, viettääkseen kanssasi juhlaa.”

Itselleni kolahti kirjasta kovimmin Road Map, joka sisältää syvän oivalluksen: ”Jotka tulevat suorinta tietä,/ saapuvat tyhjin taskuin./ Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella, / outoja hedelmiä hauraassa säkissään. / Niin se ystäväni on, niin se on,/ että eksymättä et löydä perille."

Tein lyyrisen testin ja lähetin Tabermannin runon Outo lintu verbaaliselle ystävälleni. Hän hurmioitui niin, että vastasi joka säkeeseen! Ensimmäinen on Tabermannia ja toinen säe ystävääni: ”Outo on halun lintu/ Outo on rakkauden halu/ ei kesyynny/ ei kesyynny/ ei syö kädestä, nokkii tiensä suoneen/ ei syö kädestä, nokkii tiensä sieluun/ räpyttelee siellä siipiään/ ravistelee siellä tunteitaan/ niin sietämättömästi kuin vain vapaus voi/ niin suloisesti kuin vain rakastunut voi.”

Runoilija Tabermann hyväksyy tämän runoleikin, koska hän pitää leikkimisestä. Olen kysynyt! Ja tämä runoleikkihän on vain osoitus siitä, että hänen edessään lakoavat niin naiset kuin miehet pyörryttävään hurmioon. Lukekaa Veren sokeri Tommyn eroottista uutuutta odotellessa ja sallikaa verenne muuttua makeaksi.

VAARALLISTA KOKEA


Ihailen Aila Meriluotoa niin kovasti, että aion tarjota hänet teille rikkomalla kirja-arvostelun rajoja. Minun on pakko kaataa kaikki rajat, olla tottelematta kaikkia kieltoja ja olla epäsovinnainen, koska hengitin nuoruuteni hänen runokirjojensa voimalla: Lasimaalaus (1946) ja Sairas tyttö tanssii (1952), ne osasin varmasti ulkoa. Mutta nyt haluan tarjota teille kirjaa Vaarallista kokea (WSOY, 1996) hänen päiväkirjojaan vuosilta 1953-1975, jonka lukemalla tekin voitte tajuta, miten nainen voi elää kiihkeän, intohimoisen ja rohkean elämän – upeasti!

Kirjan liepeessä lukee faktaa: "Aila Meriluoto, s. 10.1.1924, on kotoisin Pieksämäeltä. Kaksikymmentäkaksivuotiaana hän julkaisi esikoiskokoelmansa Lasimaalaus, josta tuli sodanjälkeisen runouden bestseller. Ennen Ruotsiin muuttoaan Aila Meriluoto oli kahdeksan vuotta naimisissa kirjailija Lauri Viidan kanssa." Tämä oli faktaa, kuten monta yhteistä lasta Viidan kanssa, mutta faktaa on myös se, että julkaisemalla päiväkirjansa Vaarallista kokea -teoksessa, hän antoi ja antaa kyytiä kaikille tekohurskaille ja kauhistelijoille uskaltamalla rakastua ja syöksyä intohimon syövereihin piittaamatta muusta kuin tunteen palosta.

Sivulla 21 Aila paljastaa ytimen: "Mutta tarvitseeko olla olemassa? Olla itse? Eikö riitä jos on vain sokea kiihko, edes ajoittainen, joka syytää itseään paperille. Itseään, niin. Kiihkokin on jo itse".

Minä synnyin silloin, kun Ailan päiväkirjamerkinnät alkoivat. Tuntui uskaliaalta lukea Vaarallista kokea 1996, kun oli teininä elänyt hänen runonsa sielu vereslihalla. Ja taas hän yllätti! :"Vaarallista kokea. Sitten sitä kulkee ja muistaa", sanoi Sandemose, yksi Aila Meriluodon tärkeimmistä kirjailijoista. Hän kosketti minua jälleen muullakin kuin rohkeudellaan ja toi elämääni Aksel Sandemosen, josta hän lausuu alkusanoissa:"Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan Pakolainen ylittää jälkensä, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: ...älä luule että SINÄ olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin ME..."

Kirjaa voi lukea paljastuskirjana jos haluaa. Siitä vaan! Toisaalta kirjaa voi lukea Janten lakia uhmaavan naisen elämänkertana tietyltä hänen elämänsä jaksolta. Sivuilla vilahtelevat paitsi Ailan rakastetut myös monet kuuluisuudet, lähinnä kirjailijat. Kirjan kauniissa mustavalkokuvissa näkyy Sirkka Selja, jonka kaikki Taman laulut tuhannesti muistin. Kihlareessä istuu ihailemani malli Elina Ylivakeri tulevan miehensä kanssa ja sitten on aivan viehättävä kuva Ailasta vuodelta 1971. Aila nauroi paljon, itki paljon, mutta rakasti vielä enemmän!

Kirjoittaessani vuonna 2003 juttua omasta puutarhastani erääseen aikakausilehteen, halusin upeimman, yli sivun kuvan päälle Ailan runon lempikukistani iiriksistä: "Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista./ Katselin käsivarsiani:/ Niissä oli iiriksensinisiä mustelmia./ Minun vanha silkinohut ihoni, / siniset suonet kohollaan./ Miksei./ Minä kukin iiriksiä./ Helvetti, minähän kukin!”

Aila on esikuvani monessa, mutta ennen kaikkea elämisen, sanomisen ja rakastamisen rohkeuden pioneerina. Hän on rohkein suomalainen raja-aitojen kaataja ja huomaa: hän on nainen! Minä olen lukenut Vaarallista kokea ja minä aion kokea vaarallista! Sinä myös?

PORTOBELLON NOITA


Uskallan sanoa, että Paulo Coelhon kirja Portobellon noita on kaunein koskaan lukemani kirja. Se on kaunein tanssiessaan itsensä transsiin, se on kaunein rakastaessaan, se on kaunein kertoessaan rakkaudesta, se on kaunein kärsiessään, se on kaunein iloitessaan, se on kaunein hämmenyksessään, se on kaunein mystisyydessään, se on kaunein kohdatessaan kuolemansa, se on kaunein kaikiltaan.

Miten kertoa kirjasta, joka lävisti minut kuin miekka! En voi, en saata, siksi vaikenen ja annan kirjan kertoa:Heron Ryan, toimittaja: ”Transilvanian matkalla oli järisyttävä vaikutus elämääni, sillä tutustuin äitiään etsivään Athenaan. Seurasin kuin sivustakatsoja, kuinka sydämeni kävi hyödytöntä kamppailua estääkseen minua joutumasta maailmalleni täysin vieraan naisen pauloihin. Riemuitsin järjen hävitessä taistelun, eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa periksi ja hyväksyä se tosiasia, että olin rakastunut."

Andrea McCain, näyttelijä: ”Minua ei hämmästytä lainkaan, että hänen elämänsä päättyi niin kuin päättyi, sillä hän leikki jatkuvasti tulella. Sanotaan, että ulospäin suuntautuneet ihmiset ovat onnettomampia kuin sisäänpäin kääntyneet ja että korvatakseen tilanteen heidän on todistettava itselleen olevansa tyytyväisiä, iloisia ja elämänmyönteisiä. Ainakin Athenan osalta väite pitää täysin paikkansa. Athena oli tietoinen karismastaan ja aiheutti kärsimystä kaikille häntä rakastaville. Myös minulle.”

Deidre O'Neill, lääkäri: ”Hänen suurin ongelmansa oli se, että hän oli 2100 -luvun nainen joka eli 2000 -luvulla -ja teki sen kaikille selväksi. Joutuiko hän maksaman siitä.? Epäilemättä. Mutta hän olisi joutunut maksamaan vielä kalliimman hinnan, jos hän olisi yrittänyt hillitä temperamenttisuuttaan. Hänestä olisi tullut katkera, turhautunut ihminen, joka olisi kaiken aikaa ollut huolissaan siitä mitä muut ajattelevat hänestä.”

Rikosylikomisario, Scotland Yard: ” Kuukausia myöhemmin, ennen hänen Dubain matkaansa, kerroin rakastavani häntä. Hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta lisäsi, että meidän olisi opittava elämään erossa pitkiä aikoja. Tekisimme työtä eri maissa, mutta todellinen rakkaus kestää välimatkan. Sen ainoan kerran uskalsin kysyä häneltä: ”Miksi sinä rakastat minua?” Hän vastasi: ”En tiedä enkä välitäkään tietää.” Päättäessäni nyt näitä sivuja luulen löytäneeni vastauksen hänen ja toimittajan välisestä keskustelusta. Rakkaus on.”

Athena: ”Mistä löydämme rohkeuden olla rehellisiä itseämme kohtaan - jos emme ole edes varmoja keitä olemme?”

TAHTO TAHTOJEN


Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.

Herr:es ist Zeit. Der Sommer war sehr gross.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren lass die Winde los.

Syyspäivä on ehkä Rainer Maria Rilken tunnetuin runo. Rilken tuotantoa on tähän asti käännetty suomeksi hyvin vähän, mutta jouduttuani täysin löytämieni muutamien käännösten lumoamaksi, tutustuinkin yllättäen kääntäjä, runoilija Eve Kuisminiin, joka lahjoitti minulle vuonna 2004 tekemänsä kirjan Tahto tahtojen (Der grosse Wille). Kirja on loistava valikoima Rilken runoja sekä suomeksi että alkuperäkielellä saksaksi. Kirjan kuvituksen on tehnyt Juha-Pekka Ikäheimo tummin, voimakkain, vaikuttavin valokuvin.

Ken on kerrankin kohdannut Rilken maagisen rytmin, jää ilolla hänen runojensa 'vangiksi'. Rainer Maria Rilke oli henkistyneen, miltei mystisen lyriikan ja muodoltaan viimeiseen asti hiotun runon taitaja. Tahto tahtojen on valikoima Rilken aiemmin suomentamattomista esinerunoista, eläimiä, kasveja tai esineitä, joiden kautta avautuu synkänkauniita panoraamoja rakkauteen, menetykseen, kaipaukseen ja tuskaan.

Pantteri on runo, jossa Eve Kuisminin käännöstyö läkähdyttää, suorastaan ahdistaa. Mitenkä hän on saattanutkaan tavoittaa häkkiinsä vangitun pantterin henkisen kuoleman: "Taukomatta se kulkee ohitse tankojen,/ silmät niin väsyneinä - katse häilyen/ kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa/ ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma./ Pantteri on kirjan nimiruno ja niinpä toisessa säkeessä: "Askeleet vahvat, notkeat - käyntinsä pehmeää,/ kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää./ Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,/ jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen." Ja viimeistä säettä kirjoitan kyynelin: "Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,/ tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin./ Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,/ kunnes se - sydämen kohdalla - lakkaa olemasta./

Ei ole sattumaa, että Eve ylitttää jopa itsensä pakahduttavassa Pantterissa, sillä asuessaan Saksassa, hän sai Rilken runojen saksalaisen runokokoelman lahjaksi saatesanoin, 'ettei ole mitään kauniimpaa kuin "Syyspäivä" ja "Rakkauslaulu", mutta Even sydämeen jäikin lähtemätön raapaisu Pantterin kynnestä, sillä Eve ei voinut unohtaa Rilken syvää ymmärrystä upeaa vangittua eläintä kohtaan.

Kirjassa Tahto tahtojen teitä odottaa kaksikymmentäkaksi koskettavaa runoa, kokonainen pieni maailmankaikkeus. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan käännöstä Rilken Schlaflied -runosta, joka kirjasta uupuu. Eve kuitenkin käänsi sen minulle 'lahjaksi' ja hänen luvallaan tekin saatte nyt nauttia siitä: "Jos tämä katoaisi?/ Olisitko unta vailla, / ellen lehmuksen latvan lailla/ enää kuiskuttaisi,/ellen vierellä valvoisi/ ja herkimmillä sanoillani/ käsivarsiasi, rintojasi/ - kaikkea sinussa palvoisi,/ ellen ympäröisi sinua/ ja kannustaisi kukoistamaan/ kuin kesäistä puutarhaa/ -tulvillaan tähtianista, melissaa?"

VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS


Vincent Van Goghista (1853-1890) useimmat muistavat hänen maalauksensa Auringonkukat, kuvataiteiden ystävät monta muuta hänen tauluaan, sillä taiteilija oli poikkeuksellisen tuottelias lyhyen elämänsä aikana. Vaan kuka tietää, miten Van Gogh vietti viimeiset seitsemänkymmentä elinpäiväänsä ja missä? Tämän salaisuuden paljastaa meille Alyson Richmanin kirja Van Goghin Viimeinen rakkaus (The Last Van Gogh, Minerva Kustannus Oy, 2008).

Tarina alkaa, kun Van Gogh saapuu masennuksen takia hoitoon tohtori Paul Gachetin luo Auvers-sur-Oiseen, joka sijaitsee lähellä Pariisia. Tohtorin talossa elettiin hyvin outoa ja suljettua elämää ja Paul Gachet oli kuin vanginvartija vahtien perheensä tekemisiä ja menemisiä. Hänelle oli kuitenkin kaikki kaikessa saada jo kuuluisa, mutta varaton Van Gogh potilaakseen ja parannettua. Mutta eräästä vahditusta tuli kuitenkin Van Goghin viimeinen rakkaus ja viimeinen innoittaja, sillä tohtorin 21 -vuotias tytär Marguerite löysi ahdistuneesta potilaasta elämänsä rakkauden.

Aluksi taiteilija maalasi usein tohtorin puutarhassa, asuen kuitenkin kylän majatalossa. Kirjan kertojaääni on Margueriten, joten annetaan hänen paljastaa, miten kaikki alkoi ja myöhemmin, miten kaikki päättyi.

"Tullessaan hyvästelemään minua myöhemmin samana iltapäivänä hän avasi kätensä, ja sieltä paljastui pieni unikonkukka, jonka hän oli taittanut kaksin kerroin. Hän ojensi sen minulle ja katsoi minua syvälle silmiin sanoen: Kas tässä teille pieni punainen viuhka, madamoiselle Gachet."
Emme unohda pientä punaista unikkoviuhkaa, mutta lukiessamme kirjaa kohtaamme paljon keltaista, Van Goghin lempiväriä. Jopa hänen hallusinaationsa olivat sahraminkeltaisia! Keltainen oli myös leninki, johon Marguerite halusi pukeutua tohtoria miellyttääkseen. Keltaisenaan velloivat auringonkukkapellot, joilla taiteilija vaelsi ja joille häntä seurasi salainen rakastettu alistaen itsensä isänsä raivolle.

Vincent Van Gogh maalasi yli seisemänkymmentä maalausta viimeisten seitsemänkymmenen elinpäivänsä aikana. Hänen muusansa innoitti häntä ja ehkä alitajuinen tieto, että hän kuolee tässä kylässä oman käden kautta. Taiteilija maalasi isän luvalla kaksi muotokuvaa Margueritesta, mutta kolmannen isä kielsi saatuaan tyttärensä kiinni salaisesta tapaamisesta Vincentin kanssa. Marguerite uhmasi kuitenkin vielä kerran isänsä ylivaltaa ja karkasi yöpuvussa asettuen soittamaan kylän kirkon urkuja, josta syntyi rakastavaisten viimeisen kohtaamisen muistomuotokuva. Muotokuva sijoitetaan isän ulottumattomiin, rakastavaisten salaiseen paikkaan, luolaan.

Kirja on hyvin kaunis kannesta sisältöön ja itse pidin selkeästä taitosta, jossa oli vanhanaikaisesti, ehkä kirjan aikakautta ajatellen, kirjoitetut luvut sekä lukujen otsikointi. Sille ei voi mitään, että naislukijaa varmaankin ahdistaa se ylivalta, mikä kaikilla perheen miehillä, isästä veljeen on Margueriten elämään. Täytyy muistuttaa itselleen, että näin oli silloin naisen asema myös muualla kuin pienessä kylässä lähellä Pariisia. Itse selvisin keskittymällä rakkaustarinan ohella Margueriten visuaaliseen kerrontaan eli luin kirjaa kuin katsellen Van Goghin maalauksia. Lopun pyöristys palkitsee romantikot ja antaa hieman lääkettä vuotavaan haavaan.

"Ensin pistäydyn Vincentin haudalla. En aseta auringonkukkia hänen hautakivelleen, kuten isä teki aikoinaan, ja Paul tekee nyt. Sen sijaan asetan sille yhden punaisen unikonkukan, hyvin pienen ja hauraan. Taitan sen kauniisti pieneksi punaiseksi viuhkaksi.

Sen jälkeen kuljen Château Léryn editse ja päädyn kalkkikiviluolaan, jossa maalaukseni odottaa minua edelleen. Se on säilynyt hyvin luolan viileydessä. Se on oma pieni salaisuuteni. Se on oma hiljainen voitonmerkkini. Se on luolassa yksin minua varten, juuri niin kuin Vincent lupasi minulle kauan sitten."