perjantai 30. elokuuta 2019

Lyhtykoisoilla ja Lumenen valopisaroilla viikonloppuun!


Minusta nyt on lyhtykoisojen aika eli just ennen callunoita ja kanervia ja hyvinkin voi mennä  kuukauden  noihin syyskukkiin. Täysillä myydään nyt jo calunnoita, mutta en minä vielä...


Lumenen valopisaroista olen aivan myyty ja olen kirjoittanut näistä jutunkin aikaisemmin. Nyt sinne jutun loppuun on laitettu jotain lisää eli jos kiinnostaa: Lumenevalopisarat ovat kasvoille taikaa! Meikkivoidesalaisuuteni...



Istutan joka vuosi lisää lyhtykoisoa, sillä eivät nämä ainakaan minulle mitään leviä. Onneksi kyllä tekevät lyhtyjä eli nousevat. Toki näille on omat paikkansa, jossa saisivatkin levitä. Ovat kiitollisia ja pitävät värinsä vielä lumillakin, josta näet todisteen täällä

Pirtsakkaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

hehkuterveisin
Leena Lumi

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Sylvia Plath -dokumentti, lämmintä elokuuta vain ripauksella syksyä


Facebookissa eilen muistuttelin Sylvia Plath -dokumentista, joka tuli eilen Teemalta klo 20. Se oli niin pakahduttava, taiten tehty, että suosittelen katsomista Areenalta keneltä jäi eilen välistä. Olimme ajastaneet tallennukselle, mutta jätimmekin jo puutarhatyöt ja jäimme katsomaan suoriltaan. Harvoin näkee näin upeasti tehtyä dokkaria, jossa kaikki kohdillaan. Pidin erityisesti äänestä, joka kertoi naisen seisoessa selin huoneeseen ikkunan edessa ja kahden verhon liehuessa iltatuulessa...


Olemme toki nähneet elokuvan Sylvia. Hieno toteutus! Vasta tämän jälkeen aloin pitää Daniel Craigin persoonasta...Hänestä löytyy elämäkertakin blogistani eli Daniel Craig - mies James Bondin takana. Gwyneth Paltrow on täydellisen sopiva Sylvian rooliin.



Keijunmekko jatkaa tutusti tuolien valtaustaan ja vain


vasta yksi lehti muistuttaa syksyn lähestymisestä. Tänäänkin on lämpöä luvassa +25 astetta.


Edessä lämmin puutarhapäivä, mutta hämärän pudotessa valkoinen kurtturuusu nostaa kasteisen pikarinsa...

keskiviikkoterveisin
Leena Lumi

PS. Usein kysytään vaikkapa facen kirjallisuuden ryhmässä lukuvinkkejä lapsille. Koska luen lastenkirjoja vähemmän, mutta olen juuri lukenut yhden, voin suositella tätä:



Santa Montefioren ja Simon Montefioren Lontoon kuninkaalliset kanit Suuri Timanttijahti (2019) Kirja on sopivan jännittävä ja Kate Hindleyn piirroskuvituksella. Kate on tehnyt myös kirjan kannen. Suomennos on Maija Heikinheimon ja kustantaja on Sitruuna kustannus. Etenkin tietyn ikäisille pojille on välillä vaikea löytää lukemista, joka kiinnostaisi heitä. Tämä olisi myös hyvä kirja illan hetkeen kun vanhemmat lukevat lapselleen. Älkää vain lopettako iltalukemista kun lapset ovat oppineet itse lukemaan! Sarjassa on aiemmin julkaistu Lontoon kuninkaalliset kanit ja Lontoon kuninkaalliset kanit Pako tornista.

Lastenkirjat Leena Lumissa

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Nina Honkanen: Pohjakosketus


Tähän hetkeen asti mies oli ollut varma, ettei naisella olisi rohkeutta – tai munaa, kuten mies tapasi sanoa – lopettaa heidän liittoaan, eihän sulla ole edes rahaa selvitä laskuista. Olen elättänyt sua kaikki ne vuodet kun nukuit päivät ja valvoit yöt, et vaihtanut edes yöpaitaa päältäsi kun raahauduit masentuneena pitkin asuntoa. Siinä ei auttanut yhden pojan huomautus, ettei ollut nähnyt äitiään yöpuvussa edes joulupäivänä. Eikä naisen muistutus, että oli tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti, myös synnytyssairaalaan lähtöä edeltävänä yönä tai ristiäisviikonloppuna, kun kehykset piti lakata ja näyttelytiedotteen deadline paukkui päälle.

Miellyttämisentarve tai toive sovusta sai naisen pyytämään anteeksi sanottuja tai sanomattomia sanoja ja tehtyjä tai tekemättömiä tekoja. Pikkuhiljaa nainen alkoi pitää miehen väitteitä totena. Lopulta jokainen heidän kofliktinsa päättyi siihen, että mies raivosi, kunnes nainen pyysi anteeksi kaikkea syntymisestään tähän hetkeen.

Vittu mikä prinsessa!

Nina Honkasen Pohjakosketus (Into 2019) on kiinnostava avioliittoromaani, mutta voi se olla sairaskertomuskin. Tai molempia. Tarinan nainen menee kolmanteen avioliittoonsa kuuluisan kirjailijan kanssa. Nainen ei aavistakaan, mitä asuu komean, itsevarman kuoren alla, sillä hän on rakastunut ja henkisesti kuin sokea. Miehen traumat lapsuudesta asti kantavat vahvasti ja kovin niitti on edellisen vaimon ulkomaille ryöväämät teini-ikäiset pojat. Niinpä mies ehdottomasti haluaa lapsen, vaikka naisella on ura valokuvaajana sekä jo teini-ikäinen poika. Kahden aikuisen liitto olisi riittänyt naiselle, mutta mies vie aina tahtonsa perille. Ei ikinä anna periksi. Lapsen synnyttyä nainen putoaa vuosikausien univajeeseen, sillä hän tietysti uskoo velvollisuudekseen olla täydellinen vaimo, äiti ja huushollin pitäjä, joka ei unta tarvitse. Hän uskoo ettei hänellä ole siihen edes oikeutta.

Rankkaa on kerta kerran jälkeen kuulla miehen huutavan teinin ja pikku-Toivon kuullen, mitä on mieltä naisesta kaikkineen. Hän jankuttaa tätä mielisairaaksi ja nimittelee sanoin, joita ei voisi edes uskoa ellei olisi  itse joskus nähnyt sivusta just tällaisen miehen, jolta täysin puuttuu vihanhallintakontrolli. Mies voi sylkeä suustaan mitä vain ja nainen vaikenee, mikä sekin saa miehen raivoihinsa. Mikään mitä nainen tekee ei ole ikinä oikein. Mies ei edes hätkähdä, kun Toivo alkaa käydä perheneuvolassa. Toivohan on vain toistanut isänsä käyttäytymiskaavaa. Perheessä ei käydä fyysisesti kiinni, mutta joskus jotain lentää ilmassa. Taitavana sanamestarina miehen sanomiset ovat kuin tikareita ja hän ei hillitse itseään edes seurassa. Hän on kingi!

Naisen aloittaessa eroprosessin mies pelottelee naista, että kolmasti eronnut, viisikymppinen neljän lapsen äiti ei tule pärjäämään:

Hei kusipää,

olet viisikymppinen, neljän lapsen äiti. Kenen luulet huolivan tollasen jos eroamme. Olet aika vaatimattoman kokoinen monella tapaa. ja vittu miäå unohtamisen lahja sinulla on, ja mielenterveysongelmia. Onneksi olkoon molemmista...Sinä olet kammottava äiti. Hymyilet lapsesi läpi niiden helvettien joita heille järjestät. Etkä jälkeenpäin muista mitään. Olet kateellinen omille lapsillesi näiden onnellisuudesta. Odotat varmasti että uhkailisin sinua jollain laittomalla. En tule koskaan sellaista tekemään. Inhoan väkivaltaa ja kaikkea sellaista. En aio seurata joidenkin urpojen jälkiä joten odotat turhaan.

Vihaan sinua!

Pariskunta selvittelee välejään tekstiviestein ja sähköpostilla. Äänessä pääasiassa mies, mutta kirjan lopussa nainen kirjoittaa upean koosteen, joka avaa hänen särkynyttä lapsuuttaan. Kun kaksi rikkinäistä menee yhteen, tämä asia jää helposti alkuhuuman jalkoihin, kauniit kuvat särkyvät muutamassa vuodessa. Oikeasti mies pelkää jäädä yksin ja oikeasti nainen on tienannut ensimmäiset satatuhattamarkkaansa mallina jo ennen aikuisikäänsä, mitä ei miehestä voida sanoa. Samaten nainen on voinut hyvin keskustella exiensä kanssa edellisten liittojensa lasten kasvatuksesta ja nämä ovat onnellisia ja jo omillaan nuorinta, kolmosta lukuunottamatta, joka jo tekee lähtöä. Kolmannesta erosta tuleekin säännön vahvistava poikkeus, jossa ajettiin jokaisessa mahdollisessa kohdassa satasta kallionleikkaukseen.

Terapiassa nainen saa tietää, että riiteleminen on sallittua, kunhan se ei sisällä vaaran uhkaa. Sama koskee miehen huutamista. Nainen saa myös kuulla diagnoosin miehensä käytökselle...Hän vahvistuu ja alkaa uskaltaa ottaa etäisyyttä. Toivo-poikakin on rauhoittunut.

Raivostuttaa naisen tapa jäädä vuosiksi tällaiseen liittoon. Varmaan minulta puuttuu joku geeni tämän asian ymmärtämiseen. Ennen rauha kuin raha!

Kirjassa asioita klaarataan, joten tajusin äkkiä kirjailija Nina Honkasen olevan samoilta kulmilta kuin minä eli Porista. Hän on kirjoittanut työkseen 25 vuotta ja tämä on hänen kolmas romaaninsa. Lisäksi häneltä on tullut tietokirjoja, kuunnelmia, dokumentteja, tv-sarja, näytelmä, kolumneja...

Pohjakosketus on melkein kolmesataasivuinen, joten kertomani on pisara meressä. Suosittelen kirjaa niin naisille kuin miehille. Väkivallan kohde voi avioliitossa olla myös mies. Honkasen teksti maistuu omakoetulta osin, mutta vain osin. Voin olla väärässäkin. Rankkaa ei ole kaikki koko aikaa, vaan kirjassa on myös intohimon hetkiä sekä kultainen finaali, hyvin cinemaattinen loppu, josta en siteeraa sanaakaan: Lukekaa, kokekaa itse! Kirja otti heti imuunsa ja tarina jaksoi kantaa viimeiseen pisteeseen.

Jo varhain särkyneiden liitossa on aina vahvempansa ja alistujansa. Pohjaimu vain odottaa, milloin saavutetaan pohjakosketus,

jonka rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet muistuttivat itsestään viimeiseen asti.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja

lauantai 24. elokuuta 2019

Teeman uusin numero tarjoaa taas laidasta laitaan ja...kallionauhusten aikaan!


Ostan  HS Teema -lehden aina aiheen mukaan. Tähän asti ovat innoittaneet 4/18 "Taide kohottaa yksilöä" Helene Schefbeck kannessa ja aiheena. Nyt on just tullut myyntiin Saksa -aiheinen Teema, jonka ostimme, sillä onhan Saksa aina kiinnostava maa.


Sitä ennen no 4/16 Suuri ja mahtava Yhdysvallat USA Barack Obaman aika päättyy - mitä siitä jää?

Uusimmassa Teemassa on paljon Berliinin muurista, saksalaisten ja suomalaisten eroja (arvatkaapa kummat juovat enemmän alkoholia sataprosenttiseksi alkoholiksi muutettuna?), kiinnostava herkkujuttu, jossa iki-ihana Schwarzwaldin kakku, Suomen ja Saksan suhteita ennen ja jälkeen muurin murtumisen sekä minulle kiintoisimpana Hitlerin asianajajan pojan Niklas Frankin haastattelu Isäni oli Hitlerin asianajaja. Hans Frank oli niin kova ja häikäilemätön, että aiheutti ihmetetystä jopa Heinrich Himmlerissä. Muurin murtumisesta on myös vaikuttava juttu, Uusimman lehden kannessa Angela Merkel antaa Saksalle 'kasvot'. Mikäs sen vaikuttavampaa! Korostan, että mainitsin vain osan jutuista eli Teema on todellinen lukupaketti. Kiinnostavuudessa Saksa on ainakin  minulle heti kakkonen Itävallan jälkeen.


Kallionauhukset ovat nyt upeimmillaan ja osa kukista on vielä jopa nupulla!


Kiitollisia perennoja, mutta eivät siedä ihan mitä vain, kuten voitte lukea jutustani, jossa ahneus runsauteen melkein kadotti nauhuksemme eli Kallionauhus - kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme


Näitä kuvia on todella paljon eri vuosilta ja vien tämän vuoden kuvia puutarhaosioon kun aika on...

Lauantaiterveisin
Leena Lumi

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Elina Hirvonen: Punainen myrsky


Kätken kasvoni äitini hameeseen. Haluan pois tästä huoneesta, talosta, kaupungista, maasta, haluan kohottaa käteni ja nousta ilmaan, lentää pilvien taakse jonnekin, missä valo on kirkas ja ilma raikasta, haluan jonnekin, missä voin elää äidin ja Badrin kanssa rauhassa, ilman tuota kammottavaa, lintumaista miestä, joka kuuluu tähän huoneeseen, pimeään maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä meidän elämämme kanssa.

Elina Hirvosen teos Punainen myrsky (WSOY 2019), kertoo tarinan irakilaisesta perheestä, jonka oli henkensä kaupalla paettava omasta maastaan ensin julman diktaattorin ja myöhemmin avolava-autoilla saapuvien, kasvonsa peittäneiden kiväärimiesten takia. He eivät olleet oikeita kummallekaan Irakia vallassa pitäville julmureille. Heidän perheensä mieli oli toinen, kumppanina alituinen vaara isän ensimmäisestä vangitsemisesta alkaen. Lapset vannotettiin vaikenemaan kaikesta. Perheen vanhimmasta pojasta tulee tämän tarinan kertoja ja samalla tarkkailija,ehdottomasti näkymätön ja kuulumaton. Eniten maailmassa hän rakastaa ruusuvoiteen tuoksuista äitiään sekä pienempää veljeään Badria. Heitä hän ymmärtää jo katseesta. Vieraiden katseet ovat vaaraksi ja siksi hänkin oppii kulkemaan kaduilla katsoen maahan mitään huomiota herättämättä. Hän haluaa toimia oikein ja olla perheelleen ehdottoman uskollinen. Hän on kuitenkin vain pieni lapsi ja voi ymmärtää jotain pahasti väärin...

Luurangon laihaksi lintumieheksi kuihtunut isä palaa kotiin. Äidin olemus alkaa hehkua, ruusuvoide ja mausteet tuoksuvat, kultaiset renkaat kilisevät ranteissa, ilo helisee kuin vastarakastuneen nauru, keittiöstä leijuu huumaavia tuoksuja. Poikaa lintumies pelottaa, mutta äiti kaartuu sillaksi pimeän yli.

Äiti on maailman voimakkain nainen. Saddamilla on salainen poliisi, vankilat ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmat kidutusmenetelmät, mutta minun äidilläni on rakkaus.

 Perhe on yhdessä, mutta on aika muutta pääkaupungista Najafiin, jossa äiti on varttunut. Äkkiä isä on taas poissa, mutta palaa erinä: Hän on köyryselkäinen vanhus. Valta vaihtuu vain julmuudesta toiseen julmuuteen: Perheen on aika paeta maasta pakolaisleirille autiomaahan. Kaiken aikaa äiti rakentaa kaunista kotia vaikka miten pienestä, kaiken aikaa hän on raskaana, kaiken aikaa hän on suomatta itselleen lepoa valittamatta. Vuonna 2015 koko maailman katse on heissä ja Irakissa. Avustushelikopterit pudottavat leirille ruokaa, lääkkeitä, vaatteita. Alkaa suuri keskustelu siitä keiden tulee avustaa pakolaisia, mitä se maksaa ja mikseivät he jääneet taistelemaan omiin maihinsa, menkööt sinne mistä tulivat, he ovat vaarallisia ja levittävät vaarallisia oppejaan. Rakennetaan jo henkisiä aitoja, mutta suunnitellaan oikeita. Soditaan kovin sanoin sivaltaen niin aikuisia kuin lapsia, jotka jo ymmärtävät. Sitäkin mieltä isosti ollaan, että tämä ei kuulu meille ollenkaan! Jätetään ne sinne punaisen hiekan maahan kuolemaan kuin kärpäset. Leirioloissa onneksi lapsille on koulua ja poika on päättänyt oppia lukemaan, hän on päättänyt oppia paljon pelastaakseen perheensä, saadakseen heidät valituiksi lähtemään Eurooppaan. Ja he lähtevät Suomeen, joka on valkoista lunta, parempaa elämää ja hyvää koulutusta, mutta myös vieraslajiraivoa. Toisille he ovat tulokaslaji pakon edessä. Joillekin vaarallinen vieraslaji elintason perässä. Suomi keskustelee kuin palanneena  ’30 –luvulle. Pakolaiset yrittävät sulautua ja oppia suomen kielen nopeasti. Siinä poika on hyvä ja hänestä tulee vanhempiensa tulkki. Hänestä tulee koulutettu. Hänestä tulee selviytyjä.

Elina Hirvosen Punainen myrsky on erään Irakista lapsena perheensä kanssa pakoon lähteneen pojan tarina. Samalla se on kaikkien pakolaisten tarina. He ovat virta vailla omaa valintaa. Virran on virrattava minne pakko ajaa. Vieraisiin maihin, vieraisiin kyliin, kylmiin katseisiin. He kantavat mielissään tarinoita kotimaastaan, samalla kun juurtuvat vieraisiin multiin, oppivat uusiin tuuliin ja tavoille. Hirvosen kirja itsessään on virta. Vähän kurkistin ennakkokappaleen ensimmäisiä sivuja, kun jo virta vei minut mennessään. Kirjailija ei säästä lukijaa Saddamin ja Isisin teoilta, mutta virran vesi pehmentää rankimman. Hirvosen kirjailijaäänellä tarinasta tule tosi tavalla, jolla sitä voi suositella kaikille. Ei kannata rakentaa muureja, vaan rakentaa siltoja toinen toisemme luokse. Ihmisyyttä on olla toiselle ihmisille käsi, joka ottaa vastaan. Ihminen on luomakunnan ainoa peto, tietoisesti pahaan kykenevä. Sitä nämä ihmisvirrat pakenivat henkensä kaupalla.

Hirvonen on kirjoittanut upean, vahvan romaanin, joka kantaa rakkautta ja inhimillisyyttä rankoissakin hetkissä. Teksti ei notkahda kertaakaan! Mikä johtuu mistäkin on historiaa. Ellei tunne mennyttään ei voi ymmärtää tätä päivää ja tulevaisuus on vain pimeys. Kaivoin kirjelaatikostani esiin lapsuudenystäväni kirjeet Persiasta eli Iranista. Hän vietti siellä vuosia isänsä työn takia. Miten erilainen maa  Persia silloin olikaan! Palanen historiaa lepää käsilläni olevissa kirjeissä. Tulevaisuus näyttää millaisia kirjeitä Suomesta lähteekään Irakiin jääneillle ystäville ja sukulaisille. Toivokaamme niiden sisältävän valoa, toivoa ja rakkautta.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja ja Kirsi

tiistai 20. elokuuta 2019

Plantagenilla tänään sitä sun tätä...


Piipahdimme Plantagenilla. Olin etsimässä ties mitä, mutta en ainakaan leimukukkia, sillä niiden paikkaa alkaa varjostaa kuusi, jota emme kaada. Vain hortensioita ja mieluiten jotain lilaa etc. Suosikkipuutarhaihmiseni, jonka kanssa olen tehnyt kauppaa ja vähän jaettu muutakin oli paikalla, joten...Myymäläpäällikkö Pirjo Uuttana on ihminen, jolla ei ole ikinä huonoa päivää. Hän sekä saa minut nauramaan, että ostamaan just sen yhden Endless Summerin värisiä leimuja! Taikuutta!



Me emme ole ihan hiljaisia kun tapaamme. Lumimies huomautti, että häiritsee kuvaamista.



Itse Lumimies isottelee jättikrysanteemilla ja yksi kukka on jo suussa:)



Leimu vieköön! Ja nuo puksipuupallukat takanamme ovat ihastuttavia.


Minusta tuli vankkkumaton Plantagen -fani muutamasta syystä. Pirjo on tietysti ensimmäinen. Toinen on, että jos viirivehka tai muratti päättää päivänsä, täältä saa edullisesti suuria, uusia tilalle. Tosin minä en saa meillä enää hoitaa viirivehkoja, vaan Lumimies vaalii niitä. Muratit ovat minun! Kolmas on se, että täällä myydään tuikkukynttilöitä, jotka palavat 7 tuntia! Kuka nyt haluaa nousta juhlapöydästä sytyttelemään 30 tuikkua kesken seurustelun? Ja mikä parasta, ne ovat kirkkaassa muovissa, joten tulet näkyvät kaikenväristen kivituikkujen läpi. Neljännen syyn kerron sitten joskus...



Hitsin värikkäitä kukkia kuvasin sisällä. Tekisi muuten säväyksen tällainen tähkämaija!



Juu, tiedän mitä takanani on. Niitä haluaisin, mutta kun 'puksit' ovat tosi vaativia talvehditettavia. Leimukukista tulee aina mieleen mamma. Hänen leimukukkapenkkinsä olivat jotain. Ja sen jälkeen tietysti äitini, joka on leimujen lumoojotar. Oletteko huomanneet miten vienolta ja aistilliselta leimut tuoksuvat? 

Plantagen -terveisin
Leena Lumi

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Carin Gerhardsen: Musta jää


Ehkä Jeanette kaipasi vain vahvistusta. Varmuuden siitä, että hän oli yhä rakastamisen ja rakastelemisen arvoinen. Nyt hän oli saanut sen, ja ehkä se riitti. Tämä mies oli antanut hänelle niin paljon energiaa ja elämäniloa, että hänen väsähtänyt olemuksensa oli herännyt uuteen eloon. Mutta se ei välttämättä tarkoittanut sitä, että hän luopuisi kodistaan ja turvatusta toimeentulostaan ja kääntäisi selkänsä aviomiehelleen, jota hän oli vannonut rakastaa. Tässä oli uutuudenviehätystä. Jeanette tiesi sen hyvin. Vielä oli mahdollista palata kotiin ja olla taas hyvä vaimo.

Carin Gerhardsenin trilleri Musta jää (Det som göms i snö, Minerva Crime 2019, suomennos Maija Ylönen) kertoo, miten pitkälle voi ulottaa juurensa kolmen toisilleen tuntemattoman ryhmän kohtaaminen pimeässä ja vaarallisen mutkan kohdalla, mustan jään hetkellä, jyrkänteen reunalla alla vain vanhan kalkkikivilouhoksen rotko. Jeanetten aviorikos kasvaa äärettömiin mittasuhteisiin, vaikka ei sillä nimikkeellä. Hänen elämänsä musta jää muuttaa täysin. Yhdessä autossa istuu Sandra, hyvin vastentahtoinen nuori kyytiläinen, joka haluaa vain autosta pian pois. Riittää kun kolmannen auton vauhti on liikaa keliolosuhteisiin ja alkaa draama, joka koskettaa heitä kaikkia mitä rankimmalla tavalla. Hetket rotkossa muuttivat heitä kaikkia kuin myös heidän läheisiään tavalla, josta ei ollut paluuta entiseen.

Koska en ole ennen lukenut Carin Gerhardsenin kirjoja, valotan teillekin, että häneltä on aiemmin ilmestynyt kahdeksanosainen Hammarby-dekkarisarja, joka on käännetty 25 kielelle ja se on myynyt yli 3 miljoonaa kappaletta. Musta jää puolestaan oli Ruotsin dekkariakatemian palkintoehdokas vuoden 2018 parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi.  Trilleri sai parhaimman jännitysäänikirjan palkinnon Ruotsissa 2018.

Tarina kulkee onnettomuuden osallisten kertomana aina vuoteen 2018 saakka. Selvät ja erittäin kiinnostavat luvut. Lukija ei voi tietää todellista syyllistä ja hänen motiivejaan. Kuka kertojista on pahis? Musta jää on psykologisten dekkarien aatelia ja juhlii ihmismielen moninaisuutta sen kaikilta kanteilta hyvästä pahaan. Kuka voi vastustaa pohjaimua, jos luvassa on huomattava palkinto ja bonuksena vapaus?

Musta jää alkaa vuoden 2014 tammikuulta ja luonnollisesti järkyttävä rotkon tragedia päätyy sanomalehtiin. Melkein kaikki on kuitenkin vain arvailua paitsi, että joku on hukassa joko elossa tai menehtyneenä ja yksi varma uhri löytyy. Moni osallinen tietää paljon, mutta musta jää pyörittää heitäkin kohtalon kietoradalla armoa suomatta. Jeanetten kohtalo näkyy kaikille kaupunkilaisille, mutta muut yrittävät liikkua varjoissa salaten, kiristäen ja uhaten. Myös isosti peläten, sillä kaikilla onnettomuuteen osallisilla oli elämissään jotain erikoista...Liikaa menetettävää!

Minulle kirjan henkilöistä kiinnostavimmaksi muodostuu nuori Sandra, joka epäonnekseen oli mennyt huonon kelin takia täysin väärään kyytiin. Sandra vaikuttaa kesyltä, hitaalta, mitättömältäkin, mutta kun tosi on kyseessä hänestä sukeutuu esiin kuin aivan vastakkainen mielenrakenne. Sandra tekee kotoa käsin puhelinpalvelua, jonne voi soittaa anonyymisti kuka vain epätoivoinen, yksinäinen, eksynyt...Hän on siinä hyvä! Nyt hänellä on tärkeä syy ja riittävästi tietoa ja rohkeutta soittaa eräs itselleen tärkeä puhelu:

Hän tiesi selviytyvänsä paremmin puhelinkeskutelusta kuin kohtaamisesta kasvokkain. Hänen epävarmuutensa katosi, kun hänen ei tarvinnut paljastaa epäviehättävää ulkomuotoaan. Hän hengitti pari kertaa syvään ja valitsi sitten Hallinin perheen kotinumeron...

Itsensä hyvin suojannut Sandra ei tajua miten kovilla korteilla vastapuoli on valmis pelaamaan välttyäkseen hänen vaateiltaan.

Toisten vanhempien tapaan Sandra ei kiinnittänyt lasten kukkakimppuihin sen suurempaa huomiota...Vasta kun he alkoivat valmistella lähtöä joitakin minuutteja myöhemmin ja pakkasivat retkikorejaan, Sandra oikeasti näki Erikin kukkakimpun. Hän huomasi, että ohdakkeiden, sikurien ja pitkäjuuristen voikukkien seassa piilotteli valkoinen lilja ja musta kalla.

*****

perjantai 16. elokuuta 2019

Lumimies kotiterassillamme, Taikaa, Dinaa...


Lumimies nauttimassa suvi-illasta yläterassillamme, jossa eivät hyttyset häiritse ja voi nähdä auringonlaskun Päijänteeseen.


Helppo menu eli katkarapusalaattia, tzazikia ja vaaleaa leipää. Annoksesta riittää neljälle tai kahdelle niin, että siinä on seuraavan päivän brunssi. Katso Ruokareseptit Leena Lumissa.


Patonkia tai paahtoleipää, jäävettä ja valkoviiniä. Tässä yksi meidän nuorison suosikeista suviaikaan.


Suvella Lumimieskin valitsee valkoviinin. Nyt menossa tyttären viinivalinta...


Reissussa olevan Merin koiruudet lukevat Hesaria tavoillaan. Tässä Taika -sheltin piilotyyli ja


kääpiövillakoira Dinalla on pienen koiran tapaan iso ego, joten hän haluaa lukea vähän tarkemmin.


Syömme terassillamme vielä aika myöhään syksyllä untuvatakit päällä. Tässä on grilli likellä samoin kuin lyhyt matka keittiöön, jos mitä on tarvis hakea. Syyspesämme on ihanin♥


Vielä on kuitenkin kesä ja ensi viikolla on tarkoitus poiketa kauppapuutarhalle, koska tänään ei toimeennuttu kuin cityyn lounaalle ja...Taidammekin poiketa Plantageniin, josta löydän eri juttuja kuin Viherlandiasta. On satanut, joten helpotus on suuri! Nyt kirja käteen ja sänkyyn koko konkkaronkka. Koiruuksilla on meillä omat pedit, mutta ainakin Dina liimautuu minuun kiinni koko yöksi.

Lumimimiesterveisin 
Leena Lumi

PS. Olen mennyt koko suven kahdella Nanson Korsi -mekolla! Ohut neulejakku on joskus ollut tarpeen ja uimapukua on sentään käytetty...

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen


Julia halusi vetää puoleensa, hurmata. Hän käsitti sentään vielä sen verran, että oli äärimmäisen tärkeää kyetä vetämään puoleensa ja hurmaamaan. Mutta hän ei mahtanut mitään unenomaiselle tunteelle, joka oli hänet vallannut, se sai miehen puheet kuulostamaan epätodellisilta ja jotenkin naurettavilta ja mitättömiltä.

Jean Rhysin Herra Mackenzien jälkeen (After Leaving Mr Mackenzie, Otava 2001, suomennos Hanna Tarkka) on minulta viimeinen Rhysiltä suomennettu teos, jonka sain juuri luettua. Varoitan jo nyt, että Rhysin kirjan päähenkilöt voivat mennä sekaisin, sillä niin paljon ne muistuttavat toisiaan.Muistuttavat myös kirjailijaa, vaikka hän ei sitä suoraan ole myöntänytkään. Rhys-naisesta on tullut minulle päähänpinttymä. Mukaan liittyvät blogiystäväni Sara ja Katja. Sara lähetti minulle aikanaan lahjaksi SiintääSargassomeri omistuksella ’Leenalle elokuun öihin’ ja vuosi oli 2011.  Laitoin sen heti ’tärkeiden luettavien osastolle’ makkariimme kirjahyllyyn. Jostain syystä halusin kuitenkin ensin lukea varhemmat Huomenta, keskiyö ja Kvartetti, mutta välistä jäi vuosiksi uupumaan Herra Mackenzien jälkeen ja syytä en tiedä. Enkö ollut huomannut sitä? Nyt onneksi Katja bloggasi ko. kirjasta ja pääsin mieliaiheeni pariin eli onko elämää neljän suomennetun Jean Rhysin kirjan luettuani? Kiitos Sara ja Katja Hanna Tarkan upea käännöstyö toi Julian (Jeanin) taas niin iholle, että sattuu.

Herra Mackenzien jälkeen kertoo Juliasta, joka asuu ensin Pariissa, mutta palaa sitten vähemmän toivottuna kotiinsa Lontooseen parinkymmenen vuoden jälkeen ja taas takaisin Pariisiin. Käsittämätöntä, mutta arvattavaa on, millä hän saa maksettua ruokansa, vaatteensa, vuokransa..., mutta hänellä on ollut onni kohdata herra Mackenzie, joka on ollut varsin avokätinen. Samaa vauhtia Julian ikävuosien karttuessa vähenee herra Mackenzien kiinnostus ja lopulta hän laittaa asianajansa kautta Julialle säällisen summan, joka hyvin tarkkaan eläen riittäisi joksikin aikaa. Riittäisi toki, ellei kyseessä olisi Rhys-nainen, joka on montaa, mutta myös aika-ajoin virvatulien ajaja. Julia tietää, että hänen etsikkoaikansa on katoamassa ja niinpä hän mieluusti tuhlaa kaiken saamansa vaatteisiin, jotta näyttäisi vielä naiselta, jonka parasta ennen päivämäärä ei ole mennyt, ei ole likelläkään! Puuteria tupsutellaan maanisesti ja aina löytyy joku herra tarjomaan lounaan, päivällisen, konjakin tai maksamaan halvan hotelliyöpymisen. Rhys-nainen on kuitenkin jonkun verran alakuloisuuteen taipuvainen ja vain nautittujen juomien määrä tuo hänen elämäänsä kepeyttä. Hän ei pysty uskomaan muiden voivan hänestä pitää hänenä itsenään, siksi hän alati seuraa miten muut ovat ja miten hän voisi erottua edukseen. Rahattomuus vie nopeasti toivon, kun ei tiedä, mistä saa seuraavan aterian, mutta samalla se vain kiihdyttää jo saatujen rahojen tuhlausta. Kuten Huomenta, keskiyön Sasha, Juliakin yrittää palata nuoreksi ja halutuksi, mutta huomaa kohtaavansa ylenkatsetta hotelleissa, kaupoissa, kaduillakin...Rhys-nainen näkee vain seuraavan tunnin, korkeintaan seuraavan päivän. Julia on myös Kvartetin Marya, joka pelkää eniten kaikista yksinäisyyttä. Rhys-naisen yksinäisyyden pelko saa hänet takertumaan miehiin, saa heidät suorastaan nuolemaan masokistisesti katua, jolla he astuvat kunhan hän vain saisi pidettyä jonkun.  Hänelle kelpaa melkein kuka vain. Toisaalta hän muistaa kultaiset vuodet ja saattaa vielä vahingossa unohtaa roolinsa joutuen näin naurunlaiseksi jopa rähjäisten hotellien apupoikien taholta. Sanomattakin on selvää, että tällainen elämä uuvuttaa ja Julia on melkein aina hyvin väsynyt. Hän voisi vain nukkua ja nukkua, mutta saada huone yöksi, sekin maksaa...

Rhysiläinen nainen on melkein aina onneton. Hän toistaa samoja sanoja, hän ei tavoita todellisuutta, hän ajelehtii tilanteesta toiseen ollen kaunainen, kateellinen ja katkera. Hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa...Velkaa hyvätasoisen elämän. Aivan kuin tämä tieto olisi jo Rhys-naisen geeneissä! En voi olla nyt toistamatta Raija Siekkisen saatesanoja kirjassa Huomenta, keskiyö, jossa Siekkinen valottaa Jean Rhysiä vasten kirjailijan kuvaamia naisia, tässä nyt lähinnä Sashaa, mutta samanlaisia he ovat monellaan, Rhys-naiset:

Rhysin maailmaa hallitsee rumuuden estetiikka. Vaikka nainen, Sasha, näkee kauniita, valoisia huoneita, puistoissa leikkiviä lapsia, hän kantaa rumuutta sisällään, ja niin kirjassa on kaikki sen valaisemaa. Kirjan ainoa kauneutta kuvaava jakso ajalta Ennon kanssa nouseekin esiin kuin huikaiseva valonsäde:”Kaikki on tasaista, pehmeää ja hellää. Lemmiskely. Taulujen värit. Auringonlaskut, Pohjoisen lempeät värit auringon laskiessa – vaaleanpunainen, malva, vihreä ja sininen. Tuli on raikas ja kolea ja kanaviin heijastuvat valot kuin kultaisia kaalimatoja, ja kaiken aikaa lokit syöksyvät veden yllä.”

Kuten voitte huomata minuun rhysiläisyys osui ja upposi. Jean Rhysin tyylissä on savua, melankoliaa, nuhjaantuneisuutta, hypnoottisuutta ja lukijakin tuntee seisovansa kuilun reunalla. On kuin lukijakin menisi ja tulisi huvituksesta toiseen, mutta saa vain hetken humalan ja sitten kaikki on entistä vaikeampaa. Muistaa torjutuksi tulemiset, ylenkatseet, omat väärät valintansa. Rhysin tyyli on tyly, tunteet vailla tunteita, lakonisuus, uniikki tyyyli, jossa paljon jää lukijan varaan. Ainoa ehkä johon häntä tohtisin verrata on Marguerite Duras...Ehkä.

Kvartetin saatesanoissa Anna Lassila toteaa osuvasti Maryasta, joka voisi olla ihan hyvin Julia:

Aina kun Marya saa tilaisuuden, hän valitsee väärin, epäluotettavan aviomiehen, itsekkään rakastajan. Hänet  kuvataan vailla menneisyyttä, tässä ja nyt, keskellä tapahtumia, jotka etenevät vääjäämättä kohti tuhoa. Marya on nainen, joka törmäilee oviin, rakastuu renttuihin, vihaa kaikkia muita paitsi niitä, jotka hänen olonsa tukalaksi saavat. Ja eniten hän vihaa itseään.

Paljon samaa  kuin Herra Mackenzien jälkeen Juliassa. Tosin minusta Julian uupumus on jo luovuttamisen makuista. Palaan siihen kohta...

Rhys-naiselle onni on joku käsittämätön olotila, joku pakeneva. Se hetki on melkein jo poissa ennen kuin sitä on kunnolla ymmärretty. Onnen askeleet ovat hiljaiset ja Rhys-nainen on heikoin niitä tunnistamaan.

Siintää Sargassomeri on minusta näistä poikkeavin, vaikka Rhys-nainen siinäkin. Kirja on vain näistä värikylläisin ja julmin. Mikään maailman mahti, eivät luonnon värit tai auringonlaskut, muuta miesten kreolitytölle määräämää kohtaloa. Bertha Masonista tulee Charotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin hullu nainen ullakolla. Yksi mies mursi Berthan ensin autuudesta sitten vihasta.

Onko Jean Rhysin maailma sitten masentava? Ei ole. Se on psykologisesti alastomaksi riisuva, kiinnostava, nuhjuinen, savuinen, humalainen, hyväksikäyttävä, masokistinen, ajelehtiva....Silti sen kadut soivat kutsuvaa savunsinistä soundiaan etkä voi olla lähtemättä uusille kujille, uusiin baareihin, uusiin miehiin ja seuraavaan hotelliin, jonka huoneen nuhjuisessa tapetissa on jotain uupuneen eroottista.

Petri Tammisen saatesanojen lopusta kirjaan Herra Mackenzien jälkeen:

Kiehtovalta tuntuu, etteivät mitkään asetelman yksityiskohdat koskaan riko Rhysin uskottavuutta. Uskottavuus syntyy huomaamatta, vaikutelmien välittömyydestä. Lukija on sisällä Rhysin maailmassa, mukana noilla kaduilla, jotka ovat harmaita kuin unet. Rhys keskittyy kuvaamaan tyhjyyttä, olemattomuutta, ja luo näin poikkeuksellisen tunnun olevasta, ilmankosteudesta, hämäristä auloista, himmeästä valosta, joka aina siilautuu monen olevaisen kerroksen läpi, pilvien, puiden, hotellihuoneiden, kuluneitten verhojen.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Julian uupumus on hälyttävää, siinä on luovuttamisen merkkejä, mutta ei hän itsemurhaa silti haudo. Hän on enää kasa kekäleitä, joista hyvinä päivinä voi pieni liekki leimahtaa tai sitten ei:

Julia oli luhistunut. Hän oli polvillaan, itki hartiat hytkyen ja toivoi, että hänellä olisi mukanaan vielä toinen nenäliina. Hän itki muistaessaan, että hänen elämänsä oli ollut sarja nöyryytyksiä, erehdyksiä, vastoinkäymisiä ja surkuhupaisia yrityksiä. Samanlaista oli kai toistenkin elämä. Ja kuitenkin kuin ihmeen kautta hänen ytimestään nousi jotakin olennaista, kuin liekki, Hänhän oli suurenmoinen. Uhmakas liekki, joka ei pyytänyt mitään vaan uhkasi. Sitten liekki hiipui, kaikki oli ollut turhaa, se ei ollut tavoittanut mitään.

*****

Tähän mennessä suomennetut Jean Rhysin teokset.


Kirjailija Jean Rhys (24.8.1890-14.5.1979)

maanantai 12. elokuuta 2019

Alex Michaelides: Hiljainen potilas


Alicia Berenson oli 33-vuotias, kun hän tappoi aviomiehensä.

He olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta ja olivat molemmat taiteilijoita: Alicia oli taidemaalari, Gabriel puolestaan tunnettu muotikuvaaja.

Gabriel Berenson murhattiin kuusi vuotta sitten, ja hän oli kuollessaan neljäkymmentäneljävuotias.
 Päivä oli elokuun kahdeskymmenesviides. Moni saattaa muistaa, että kyseinen kesä oli ollut epätavallisen kuuma ja lämpöenätyksiä oli rikottu ympäri maata. Gabrielin kuolinpäivä oli vuoden helteisin.

Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.

Hän ei puhunut enää koskaan.

Alex Michaelidesin trilleri Hiljainen potilas (The Sailent Patient, Gummerus 2019, suomennos Antti Autio) tuli minulle tämänsuviseen käsittämättömään dekkarinälkääni kuin jonkun arvaamana. En siis ollut kirjaa tilannut, mutta kun sain ennakkokappaleen ja dekkareita ahmiva ystäväni oli kirjan lukenut, hän suorastaan vaati myös minua tekemään samoin.  Painoarvoa antoi se, että ystäväni on ns. alan ihminen eli kirjan kertoja on psykoterapeutti Theo Faber ja miljöönä toimii Pohjois-Lontoossa sijaitseva Grove-laitos, joka on tarkoitettu suljettua hoitoa vaativille henkilöille. Nimenomaan oikeuspsykiatriselta kannalta hoitoa vaativia ja sinnehän puhumaton Alicia passitetaan. Kuusi vuotta Alician siirron jälkeen laitoksessa avautuu kriminaalipsykoterapeutin virka, jota Theo Faber heti hakee ja jonka hän myös saa. Hakulautakunnalta hän toki salaa lähteneensä alalle omien vaikeuksiensa takia. Theon mielestä

sama pätee suurimpaan osaan mielenterveysalalla työskentelevistä ihmisistä. Valtaosa meistä on hakeutunut tämän työn pariin omien ongelmiensa vuoksi. Olemme toisin sanoen ryhtyneet opiskelemaan psykologiaa, jotta pystyisimme parantamaan itsemme. Eri asia on sitten, kuinka moni meistä olisi valmis myöntämään sen.

Theolla on itsellään takanaan tiivis vuoden terapiajakso, jonka jälkeenkin hän kuin tuntee terapeuttinsa kannattelevan häntä. Saapuessaan Groveen hän haluaa heti aloittaa terapiaistunnot juuri Alician kanssa. Ensin hän pyytää vähentämään tämän lääkitystä ja sitten hän ehdottaa Alicialle annettavaksi harmittomia maalausvälineitä paitsi ei veistä, vain siveltimet, värit ja kankaan telineellä. Theon mielestä Alicia viestisi töillään puhumisen sijaan. Theo saa tahtonsa läpi ja sitten...

Hiljainen potilas on todella jännittävä ja tietty myös kiinnostava kuvaus rankasti häiriintyneiden rikollisten jokapäiväisestä elämästä suljetussa laitoksessa. Työntekijöidenkin ristiriidat herättävät uteliaisuutta, sillä etenkin aikaisemmin Alician lääkkeistä päättänyt Christian ei näe Alicialla mitään toivoa, vaan toteaa tämän olevan terapiaan reagoimaton rajatilapersoona. Heittääpä kiukuissaan vielä senkin, että rajatilapersoonat hurmaavat terapeuttinsa vaarallisesti.

Theon kertomuksen rinnalla alkaa yllättäen kulkea Alician päiväkirja, josta kukaan ei ollut tiennyt. Jännitys tiivistyy, sillä nyt lukija saa tietää Theoa enemmän. Kuva tarkentuu Theon alkaessa kertoa Alicialle omasta lapsuudestaan. Vuorovaikutus ja luottamus ovat ne työkalut, joita Theo alkaa käyttää eli hän panee myös itsensä likoon parantaakseen vaikenevan Alician, tehdäkseen särkyneestä ruukusta uutta vahvemman.

Pidin tässä kirjasta kaikesta, kaikesta, paitsi en siitä, mistä minun olisi kuulunut pitää, sillä sanonhan usein, että ensimmäisten sivujen on lukittava lukija syleilyynsä eikä sen syleilyn ote saa irrota ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.  Kirjassa on 454 sivua, joten jossain ihan lopussa alkoi tapahtua uusia yllätyksiä eli jännitystä vain kiristettiin, otetta lukijasta tiukennettiin. Uskomattomia tapahtumia...Minua sattui, sillä koin viimesyleilyn epäuskottavaksi. Minua pideltiin kuin väkisin enkä saanut enää happea...Voin olla ainoa, joka ei ylistä tämän tarinan finaalia, mutta vika voi olla minussakin. Olen yliherkkä tietynlaiselle epäuskottavuudelle ja nyt koin sellaista. Etenkin se tuntuu näin vahvan tarinan jälkeen. Ikäänkuin kirjoittaja ei olisi uskonut riittävyyteensä ilman...Silti olisin satavarmasti lukenut Hiljaisen potilaan, sillä parikymmentä sivua epämukavuusalueella ei kaada  satoja sivuja parhautta. Sen sijaan kaikki sitä ennen oli todella uskottavaa, jännittävää, kuohuttavaa.  Kiinnostaa myös kuulla mitä on kirjasta mieltä naapurini, joka on terapeutti, hän nimittäin saa teoksen ikiomaksi!

Jossain seisoo eksyksissä pieni poika, joka ei tiedä miten olisi ollakseen mieliksi raivolle, ailahtelevalle isälleen. Hän seisoo lumisateessa ja tavoittelee lumitimantteja kädellään. Ne sulavat ja katoavat. Ne tekevät sen yhtä varmasti kuin hän kerran nousee junaan, joka vie hänet kauas pois ahdistuksesta oman elämänsä sankariksi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä  Kaisa V./Kirja hyllyssä ja Aletheia/Hiljainen potilas

*****

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Rappioromantiikan viehätystä...suvella ja talvella


Yli kolmekolmekymmentä vuotta vanhat korituolit ovat palvelleet aikansa ensin puutarhatuoleina kauniilla kukkakuosityynyillä ja nyt kun ne eivät enää kestä istumista, ovat mitä parhaita köynnöstelineitä. Näitä fiinimpiä tuoleja on kaksi ja molemmat peittyvät nyt keijunmekkoihin jo kolmatta vuotta vähintäin.


Talvella sitten näin...Kiitollisia ovat olleet tuolit, sillä kesät talvet ulkona.

Sanoisin, että tarkkaa käyttöä ja minua tietynlainen rappioromantiikka viehättää.

♥: lla Leena Lumi

perjantai 9. elokuuta 2019

Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina


Koska olemme ensi viikolla ja vielä seuraavallakin osan viikosta koiruuksien hoviväkenä, laitan teille nyt jotain puutarhasta eli seurataan tätä polkua eri vuosina ja eri vuodenaikoina. Tässä on paljon tragediaa, sillä halusin tuon keskipihan lampun viereen just ja vain pilvikirsikan. Sehän siihen kasvoi ja voi hyvin, kunnes ylti jo miltei yläterassin ruokapöytäämme, mutta sitten alkoi kuin kuivahtaa, kuolla, menehtyä...Ei ollut apua asiantuntijoistakaan joten syy ei selvinnyt ikinä. Nyt siis kevätpolku menossa ja ihanista ihanin pilvikirskan kukinta-aika. Löydät tragedian kokonaisuudessaan kohdasta Pilvikirsikan kadotuksesta keijukukkien kautta kohti viikonloppua 


Vuonna 2013 pilvikirsikkamme oli näin upea, mutta köynnnöshortensiat eivät vielä ympäröi ruokakatostamme, joten siitä tarkennan vuotta...


Tämä sydänsuven kuva on ehkä vuodelta 2014, sillä minähän istutin siihen uuden pilvikirsikan, mutta tragedia vei senkin parissa vuodessa samaten kuin siihen tuodun päärynäpuun.


Tässä ollaan istutettu jo rautatieomenapuu, sillä vuosi taitaa olla 2016 tai 2017. Sydänsuvea, koska verenpisarat kukkivat pöydällä ja köynnöshortensiat terassin pylväissä eli veikkaan elokuuta.


Ehkä heinäkuuta kuitenkin, koska päivänliljat noin reheviä vielä...


Kartiovalkokuusen koosta päätellen menossa on ensimmäinen pilvikirsikka ja miten kaunis hän olikaan keväät, syksyt...


kunnes tässä on jo muutakin menetystä kuin syksyn lehdet. Sen näkee siitä, miten puu riiputtaa lehtiään.


Tässä sama polku eilen, 2019, kuvattuna. Toistaiseksi lampun vieressä kasvava rautatieomenapuu on ollut muuten ok, mutta kukki tosi vähän, joten niitä oransseja syyspiristyksiä saamme odotella. Sen sijaan yksi ostamistani terassihortensioista vaihtui ihan punaiseksi vaikka oli alkujaan lime/vaaleanpunainen ja tuplasi samalla kukintansa. Erittäin vahva yksilö, sillä jaksaa hyvin kannatella kukintansa ilman tukia.


Vuosia sitten ennen kuin lehdet ovat pudonneet ja pilvikirsikka aloittanut mysteerin elämänsä.


Ja nyt kun unohdin ostaa vispipuuron värisen callunan ja lehdet ovat jo...Oikealla oleva köynnöshortensia vie väistämättä osan polusta, mutta kun se on vaan niin meidän suosikkikasvi.

Jatketaan tästä puutarhapolun ihmettelemistä♥

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

torstai 8. elokuuta 2019

Ette ikinä arvaa, mitä teen tänään ja mikä soi sisälläni!


Olen addikti The Affair -sarjaan, joten takuulla katsomme kera herkkujen. Uimaankin ehtii vielä.

Kaksi pakastinta on niin täynnä marjoista, että viisi litraa mustikoita enää mahtuu...kuulemma, joten nyt on aika relata ja unohtaa myös kastelut tässä järkyttävässä kuivuudessa, jossa emme ole vesipisaraakaan nähneet aikoihin.

Neljäs tuotantokausi katselussa ja viideskin on jossakin tai ainakin tulossa: Hurraa!!!

Sisälläni soi meri

relaterveisin
Leena Lumi

tiistai 6. elokuuta 2019

Camilla Grebe: Horros



Olimme ihan tavallinen perhe. Se oli ihan tavallinen aamu.

Tarinan alku kuulostaa pahaenteiseltä. Nykyaika ei noteeraa mitään tavallista, vaan kaiken pitää olla kuten nettimaailmassa: äärimmäistä. Niillä saadaan huomiota ja klikkauksia. Tosin hakeeko tavallinen perhe tavallisena aamuna extremeä? Vai haluaako tavallinen perhe vain selvittää, kumpi jää tänään tekemään kotiin töitä ja samalla pitämään huolta perheen pienestä  ja vilustuneesta Nadjasta? Haluaako tavallinen perhe vain selvitä taas kerran yhdestä tavallisesta arkipäivästä? Tänä tavallisena aamuna rikostutkija Manfred Olsson tasa-arvon nimissä päästää vaimonsa Afsanehin lähtemään. Hän jää kotiin päivänä, joka ei myöhemmin muistu häneen mieleensä tavallisena päivänä, sillä...

Camilla Greben trilleri Horros (Dvalan, Gummerus 2019, suomennos Sari Kumpulainen) heiluttaa voitonriemuisesti haastavan dekkarikuningattaren viittaa, sillä vaikka muuta pelkäsin, Horros panee paremmaksi esikoiselle, Kun jää pettää alta ja siitä seuraavalle Lemmikille. Horros on näiden kirjojen itsenäinen jatko-osa. Tässä kohtaa olen yleensä kokenut notkahduksen eli se on noin kolmannessa teoksessa, mutta ei Camillalla!

Sanon suoraan, että huumekirjat eivät kiinnosta, mutta onneksi en ottanut kirjan ennakkomainontaa ihan todesta, sillä onhan  teos melkein kuusisataasivuinen. Luin kolmessa päivässä, enkä sitten paljon muuta tehnytkään. Horros on äärimmäisen selkeästi kirjoitettu monista kertojista huolimatta tai juuri heistä johtuen, sillä väistämättä kiinnyt toiseen ja arvostelet toista, löydät arvaamattomia yhteyksiä heidän välilleen vaikka niitä ei pitänyt olla ja lopulta tajuat, että täysin toivottomana pidetyn ja huumesotkuihin vaarallisten venäläisten kanssa sotkeutuneen työttömän Samuelin ihan tavallinen äiti, Pernilla, on kirjan tammi, se johon tarina turvallisesti nojaa, se minkä takia tarina tulee liki lukijaa, jolle action ei olisi kovinkaan kiinnostavaa, vaan se tärkein:  toivottoman hankalan teinipojan ja hänen äitinsä viha-rakkaussuhde. Aluksi etenkin viha tai äitikiukku, sillä Pernilla ajaa saamattoman Samuelin ulos heidän asunnostaan, mitä tosin aika pian ymmärtää katua. Samuel on kuitenkin silloin jo saanut työpaikan kaukaa, eristyneestä talosta, jossa haisee vauraus ja sairaus. Samuel kohtaa Rakelin, joka on suunnilleen Pernillan ikäinen, mutta järisyttävän kaunis. Urheasti Rakel hoitaa koomassa tai horroksessa olevaa poikaansa Jonasta, mutta hän tarvitsee Jonakselle päiviksi seuraa, vaikka tämä ei näytä mitään tajuavankaan. Palkkaan kuuluu hulppea huone, ruoka ja kuukausipalkka, joten Samuel ottaa työn vastaan. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä, kun venäläinen huumejengi jahtaa häntä.

Manfred puolestaan tutkii huumerikoksia, joissa hän tapahtumien edetessä väistämättä törmää Samueliin ja Pernillaan, mutta myös minun Grebe –suosikkini profiloija Hanne Lagerlind-Schöniin. Hannen intuitio toimii vahvasti ja hän kääntää kauniiden kuvien taustat esiin. Hän lataa armotonta faktaa, joka on meidän jokapäiväistä elämäämme narsistisessa maailmassa: Näkyä sosiaalisen median eri kentillä, haalia seuraajia hinnalla millä hyvänsä, mutta ennen kaikkea näkyä niin, että erotut ja sinut huomataan.

Mikä ihmisiä oikein vaivaa?

Pidin Horroksesta todella paljon. Tarina on niin jännittävä ja uskomaton, toisaalta taas niin tätä päivää, että ei voi olla tekemättä vaikutusta. Rakkauden ja pahan tulinen tango, jossa kaunis kääntyy päälaelleen kuin photoshopatut kuvat, joista ihmistä ei tunnista itsekseen. Pernilla on kaukana photoshoppauksesta, mutta kruunaan hänet tarinan kuningattareksi. Minulle hän on sitä kaikellaan, koska kantaa mukanaan syvää äitirakkauttaan, vaikka vähän joskus väsyikin, mutta ikinä ei luovuttanut!

Polveeni sattuu ihan helvetisti, ja ihmiskuntakin on kai tuhon partaalla, koko ajan yleistyvän narsismin armoilla.

Mutta mitä väliä sillä on?

Katson Afsanehia.

Hän hymyilee ja vetää syvät henkoset. Sitten hän kallistaa päätään taaksepäin ja puhaltaa nautiskellen savua kohti vaalenevaa kesätaivasta.

Olemme ihan tavallinen perhe. Tämä on ihan tavallinen aamu. Ja vaikka mikään ei ole entisellään, elämä jatkuu.

*****