maanantai 14. tammikuuta 2019

Johanna Laitila: Lilium regale


Isän sanat keinuttivat venettä, ja joen unelias pinta alkoi värähdellä. Else toivoi, että kala siiman päässä irrottaisi syötistä, jottei isä lopettaisi. He kuuntelivat molemmat hetken hiljaa ja isä jatkoi sitten. Algenin jylhä sarvikruunu oli tunturiperhosen siipien värinen, harmaajuovainen, isä sanoi. Sen sarvet olivat lähes Elsen korkuiset ja niistä roikkui naavaa. Toisin kuin uroshirvet, ei Algen koskaan pudottanut sarviaan, vaan ne kasvoivat millin joka vuosi. Syvällä sen korvissa kasvoi valkokämmekkää, jota löytyi vain isän synnyinseuduilta Inarista. Se versoi ulos Algenin korvelehdistä kuin puolukanvarvut suosta.

Johanna Laitilan esikoisteos Lilium regale (Gummerus 2019) oli kaikkea muuta, mitä siltä odotin. Koska taas kyseessä Lappi ja myös sota-aika, totesin eräälle ystävälleni, että ’taas tätä saksalaisia ja Lappia, kun mikään ei voi kuitenkaan olla uusi Kätilö tai Dora, Dora!’ Onneksi ennakkoluuloistani huolimatta lähdin lukemaan, sillä sain huomata, että aiheesta voi ammentaa niin monin tavoin. Laitila on onnistunut kirjoittamaan Kätilön ja Dora, Doran vertaisen, omanmakuisensa tarinan.

Olen usein todennut runoilijoiden kirjoittavan parasta proosaa ja Laitilalla on runoilijan ote. Hän lainaa runoilijoita, mainitsee heitä, mutta tarinaankin on punottu lyriikkaa sen rankemmissakin tapahtumissa. Kun pahin tapahtui Elselle, hänen ruumiinsa tuntui hajoavan, kierivän auki kuin lankakerä ja luut pettivät niin, että selkärangan valkoiset nikamat pompsahtelivat irti kilisten kylmää lattiaa vasten suurina, valkoisina helminä. Toisaalta paljon hillojen mahlaista tuoksua ja mieletöntä aistillisuutta, jossa

Irina sekoittui Elseen kuin maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.

Vaikka Lilium regale on sukupolviromaani, mummo, Hilja, Else ja Elisa, sen pääosassa on Else. Isän tyttö Else, jolta sota vie isän. Isän kaatumisesta ei saada mitään tietoa, mutta lukija saa tietää enemmän. Lapin polttamisen alettua Else perheineen pakenee Ruotsin puolelle, jossa hän ystävystyy Ingaan. Heillä on aluksi eri kieli, mutta kun he alkavat vaihtaa sanoja, lopulta heille moudostuu oma kieli. Ingan myötä Else oppii paljon myös itsestään, siitä kuka ja millainen hän reitevä, vahvaksi naiseksi kasvava nuori tyttö on syvimmiltään. Mummo hyörii kaiken sovituksena tarinan alusta sen loppuun. Kun paluu kotikonnuille koittaa, on kaikki muuttunut ja se ken erehtyi pitämään kirjaa tähän asti kesynä on punninnut kesyyttä väärällä mitalla. Paha valtaa alaa sillä isästä ei kuulu

Eihän kaikki voisi näyttää, tuntua samalta, jos isää ei enää olisi. Eikö joki tulvisi yli, peittelisi laakson ja Kuuvanmäen vaippaansa tai taivas repeäisi, virvatulet vilkuttaisi vastarannalla merkiksi ja valkokämmekät viipyisi äidin silmissä. Eikö Algen Asteria ilmestyisi Elsan kamarin ikkunan alle seisomaan, lumipeite peittäisi hillasuot, keskiyön aurinko tippuisi nukkuvaan jokeen sihahtaen, savu nousisi sammaleista ja ruosteiset revontulet repisi yötöntä yötä.

Mikään ei ole enää samoin, sillä Heimo-isä jää jonnekin valkokämmekän vaniljaan ja suon silmän kutsuun...

Talon isännäksi asettuu Urho-eno, jota mainitaan enoksi, mutta joka on äidin serkku. Urho on naisten painajainen, peto, jonka kuuluisi olla autiolla saarella ilman poispääsyn mahdollisuutta. Hän on ’miehet jotka vihaavat naisia’ sekä ’koko maailma on minulle velkaa kaiken’ ja 'ellei maksua kuulu, naiset saavat sen tuta'. Hilja -äidistä, särkyneestä, ei ole emännäksi ja mummollakin on oma tapansa käsitellä pahuutta. Onneksi Elsellä on työ apteekkarin huushollissa, jossa rouvana Irina. Irina ja kasvihuoneen kypsien tomaattien tuoksu, syreenien makea hengitys ja se aavistettu, johon Else oli valmis. Oli kuin olisi aina ollut.

Johanna Laitilan Lilium regale tulee iholle, värisyttää aisteja, antaa kielen rakastajalle huikeaa riemua ja yllättää tiheydellä, jossa tarina ei hetkeäkään löysty, menetä otettaan lukijasta. Etenkin esikoisromaaniksi kirja on sen luokan yllättäjä, että minä olen tunturipöllö ellei tämä kirja ole vuoden paras esikoinen!

Heidän kyynärpäänsä syleilivät toisiaan kuin sydämen rinnakkaiset seinämät, vain yön ahdas tuoksu ja sukupolvien läpi kulkeva rispaantunut lanka niiden välissä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata  Kirja vieköön!  Katja  Kirjasähkökäyrä  Kirjojen kuisketta  Luetut, lukemattomat ja Kirjakaapin kummitus

16 kommenttia:

  1. Ihana lukea eläytymisestäsi, heittäytymisestäsi kirjan tunnelmiin! Minua jokin jarrutti, vaikka tunnistin esikoisesta paljon hienoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, samoin kävi Ketun ja Dora, Doran kanssa. Tosiaankaan en uskonut tähän kirjaan yhtään, mutta onneksi lähettivät silti: Ennakkoluulot ovat joskus kuin salakareja veneillessä. Huomasin tunnelmasi: Eivät ne olleet heikot, mutta jokin jarru sulla oli päällä. Minä mietin usein, miten paljon kirjasta saatuun käsitykseen vaikuttaa ajankohta, milloin kirjan luet. Ja sitten se toinen asia: Täydellinen antaumus.

      Kauheaa tuo mun karjalainen veri, kun se kiehahtaa ja valitsee vuoden parasta esikoista jo tammikuussa. Satakuntalainen puoli on nyt ihaan viilee.

      Poista
  2. Oi oi miten kauniita lainauksia olet kirjoittanu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ja niitä kirjassa riittää. Näistä valitsemistani yksi on niin iso suosikki, että taidan viedä sen sitaattikokoelmaani...

      Poista
  3. Mä voisin lukea tämän ihan pelkästään nimen ja kannen perusteella.
    Sun arvio teki tästä vielä kiinnostavamman. Tosin yksi vähemmän innostava ajatus nousi: ai sotaa, taas. No, sopivana hetkenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, arvasin! Kiitos♥

      Tämä on ihan sun kirjasi!

      Poista
    2. Olit oikeassa: mun kirja.
      Kiitos! <3

      Jäin miettimään tuota Riitta K:n kommenttia "kielikuvia itselleni vähän liikaa".
      Mä en aina tykkää näin runsaasta kielestä. Se varmaan riippuu vähän lukemisen ajankohdasta, runsauden ja kielikuvien tyylistä ja aiheesta. Jollakin toisella, vähemmän kiinnostavalla aiheella, tämmöinen täynnä oleva teksti väsyttäisi minua. Mutta Lilium regale kyllä osui ja upposi.

      Poista
    3. Sanna, arvasin:) Ole hyvä♥

      Minä olen jättänyt yhden noin kaikkien kehuman kirjan lukematta liian kielikuvamaalailun takia. Tässä minusta kielikuvat sopivat eli niillä oli syynsä ja tarkoituksensa. Esim. siinä saunakohtauksessa, jota en hevin unohda...Erittäin jäntevä tarina ilman mitään turhaa.

      ♥♥

      Poista
  4. Tämä oli upea esikoinen, mutta kielikuvia oli itselleni vähän liikaa. Koskettava naisen elämänkaaren kuvaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, eikö vain! Olen itsekin lukenut kirjoja,joissa liikaa kielikuvia ja saan niistä ihan allergisen reaktion, mutta minulle Laitila oli just sopiva. Johtuneeko siitä, että luen runoja joka päivä, mutta olin tässä hyvin tarkka, enkä huomannut kirjailijan 'ratsastavan' kaunomaalailulla: Tarina tiheys säilyi.

      Voit arvata, miten koskettava. En uskaltanut spoilata ja kertoa enempää esim. U:sta.

      Nämä ovat makukysymyksiä ja olen kovasti kiinnostunut, miten muut ovat kokeneet, joten kiitos♥

      Poista
  5. Kiva postaus ja todella kauniit kuvat! :)

    VastaaPoista
  6. No niin, nyt ehdin lukea ja blogata tästä. Väkevä kirja, kielellisesti huikea, jotenkin sellainen jonka sanat tulevat verkkokalvoille - eli kielessään myös visuaalinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kävin lukemassa: Niin väkevää, että minne vielä joudummekaan: Tähdet tuikkivat kirkkaammin, kuukin yhtyy aurinkoon ja pakkanen näyttää valtaansa. Mahtavaa tämä kaikki tässä tammikuussa.

      ♥♥

      Poista
  7. Pidin kirjasta. Teema oli merkityksellinen, kieli rikasta ja tarina kiinnostava. Mutta minusta kirja olisi vielä parempi, jos tekstiä olisi vielä vähintään kerran käsitelty. Kirjailija käyttää persoonapronominien sijaan jatkuvasti tämä-ilmaisua. Se häiritsi minua. Samoin ihmettelen lopussa yhtä ratkaisua. Kirjan alkupuolella ollaan Eskiltunassa Ruotsissa 2018, minkä jälkeen hypätään ajassa vuosikymmeniä taaksepäin ja aletaan kertoa Elsen tarinaa, joka taas lopussa tuodaan nykyaikaan. Mutta kas kummaa nyt ollaankin Helsingissä. Irina ostaa Runebergin kukasta orkidean ja vie sen Elselle, jonka sairasvuode alun kuvauksen mukaan oli Eskiltunassa. Jäikö minulla lukijana jotain huomaamatta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, minä vain menin tarinan viemänä...Minua häiritsevät kirjoissa eniten painovirhepaholaiset, tai huono tarinan kuljetus ja kaikkein eniten ontuvat dialogit.Sekä huono histlorian tuntemus eli jos joku tapahtuma sijoitetaan väärään aikakauteen tms. Tavallaan sinulla on melkein samasta nyt huomio. Minä en huomannut tuota eli paljon menee ohi, kun jostain innostuu tai lukee pikkutunneilla, mutta kun tuollaisen kohtaan, mietin, että kustannustoimittajalla on ollut vähän liian kiire, sillä hänkään ei ollut huomannut. En voisi tuota enää edes tsekata, sillä kirja meni synttäriarvonnassani.

      Poista