Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011) ei mennyt vain päähäni, vaan myös vereeni. Se valloitti minut kuin kaasu ja vei unieni rauhan. Nyt levoton sieluni vaeltaa tuntureilla ja Pohjoisen jäämeren rannoilla suopursujen, kanervien, rakkolevien ja suolaisten merituulten humalluksessa. Kuulen valaiden laulun ja tiedän, että minun on joko hypättävä mereen tai jatkettava matkaa toisen maailman sodan Lappiin, vuoteen 1944, Titovkan leirille ja Kuolleen miehen majalle. Minun on jatkettava sinne, missä hirvaat rykivät ja hunajapillut tuoksuvat, minun on levitettävä itseni poronjäkälälle, syötävä jäisiä karpaloita, nuuhkittava miestä, joka oli mukana Babi Jarissa 1941, mutta unohdettava se, sillä rakkaus ei valitse, vaan on kuolemaakin julmempi ja Jumalani, minä kyllä kuolen, ellen tuota miestä saa. Sen jälkeen vaikka SS-Obersturmführer Herman Gödel, helvetti ja kuolema, ’Ein Volk, ein Reich, ein Führer’, mutta ensin, ensin haluan hänet, joka tuoksuu savulta, hirvaiden kiimalta ja hulluudelta.

Nyt se tapahtui: Tänä vuonna tehdään tuplahistoriaa kotimaisessa kirjallisuudessa, sillä milloin on syntynyt kirjoja, jotka ovat kuin Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tai Katja Ketun Kätilö! Kirjoille löytyy yhteistä nimittäjää kielen ja tarinan primitiivisessä rohkeudessa, historiallisessa kulississa sekä siinä, että kukaan ei ikinä ennen ole näitä tapahtumia kuvannut näin verevästi, että hulluyrttiuute nousee päähän niitä lukiessa. Molempiin sovellan myös sitä ohjetta, että jos kaipaat apua ymmärtää näitä teoksia, lue myös Sodan haavoittama lapsuus, joka on avainkirja niin moneen. Nyt arvaan jonkun miettivän, että kuka oli sodan haavoittama Kätilössä? Hän oli Johann Angelhurst, saksalaisen Fritz Angelhurstin ja suomalaisen Annikki Näkkälän poika Saksasta, äidin aamutakkikimonon tuoksun ja karvaismarjahillon lapsi, poika, joka jonka kohtalona oli kulkea isänsä tie kohti kurbitsimaalattua arkkua ja naista, Villisilmää, joka halusi vain hänet.

Katja Ketun Kätilö on taiten tehty monen kertojan tarina. Alku- ja loppusanat kuuluvat Helena Angelhurstille, mutta Lapin kiiman ja veran tarinan kertojina ovat kuumaverinen Kätilö, henkisesti särkynyt Johannes sekä Kuolleen miehen merkintöjä tekevä Palonaama, jonka nimi vaihtuu kirjan edetessä. Monikerroksisuus on tarinan voima, joka avaa sodan ja rakkauden, tämän päivän ja eilisen ovia. Pääkertoja on kuitenkin nainen, Vikasilmä, kaapissapidettävä, jota ei kolmenkymmenenkuudenkaan vuoden jälkeen tervehditä kuin muita: ”Jumalan terve”. Kätilöä kuitenkin tarvitaan ja niinpä hän Aune Näkkälän opissa leipoutuu hyväksi lapsenpäästäjäksi ja neuvokkaaksi lääkeyrttien valmistajaksi. Kaikki olisi jatkunut maailman ja Lapin sodan nuotiotulissa tarinana muiden joukossa ellei vastaan olisi tullut sakemanni, jonka ääni oli meripihkaa ja:

Ennen kuin ehdin paeta olivat silmäsi jo minussa, pupillit tarkentuivat ja kulmat rypistyivät niin kuin rypistyvät luonnontieteilijän kohdatessa jonkin tunnistamattoman limakkolajin. Sitten, silmänräpäyksen verran, tunsin jonkin muuttuneen ja hetken se oli koiraan katse, vaatimen vainunneen hirvaan katse, joka sammui mutta minä olin jo sulanut, liuennut, uponnut jonnekin syvälle alkumereen, jossa merikoirat nuolevat kantapäitä ja tulinen tähti saa lihan kärventymään. Tuntui kuin minuun olisi katsottu niinkuin kukaan ei minua ennen olisi katsonut.

Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään.

Tästä alkaa tarina, joka vie meitä pitkin Lappia, mutta etenkin Titovkan leirin kauhuihin kuin myös Kuolleen miehen majan valaiden lauluun. En yleensä ole innostunut murreteksteihin kirjakielen joukossa, mutta olin heti kuin kotonani minulle oudossa Lapin murteessa. Ihailusta järkyttyneenä luin ääneen Ketun kuvakieltä, jolla hän loitsi minut niin sekaisin, että oli pakko etsiä armoa unesta ennen kuin uskalsin alkaa tätä kirjoittaa. Siltikin minusta tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan, mitkä virrat minussa nyt aukenivat, mikä primitiiviseroottinen hulluus teki minuun majansa, sillä olen jo monta päivää versonut yöailakkeja ja tunturikihokkeja.

Katselen vaivihkaa Villisilmää, kun se tuijottaa ikkunasta huoltoradan katkenneita, vonkuvia vaijereita. Kyyneltyneenä sen olemuksessa on jotain samaa kuin Wagnerin Nornia Nibelungin tarusssa. Tämä nainen kehrää kokoon ihmisten kohtalon langan. Vielä en tiedä, kuka noista kohtalottarista Villisilmä on. Urdr, Menneisyys, Verlandi, Nykyisyys vai Skuld, Tulevaisuus.

Kirja vei minua niin tunnepuolella ja Lapin oudossa alkukantaisessa taikuudessa, kuin myös historiassa. Lapin sota on minulle ollut tähän asti melkein vain sana, sillä monet muut asiat ovat tulleet ennen sitä. Nyt kuitenkin luin, miten todella sekava ja kauhistava tilanne Lapissa oli toisen maailman sodan aikana, mutta etenkin sen jälkeen kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa rauhan ja entisestä liittolaisesta Saksasta, tuli Suomen vihollinen. Sen jälkeen kaikki pelit menivät uusiksi ja oli hetki, jolloin kukaan ei tiennyt, onko toinen vihollinen vai ystävä. Tämän jalkoihin joutuivat Kätilössä kaikki, mutta etenkin meidän suomalainen Villisilmämme ja Saksalainen Johann. Katja Kettu on tehnyt historiaa tuomalla Lapin sodan esille tavalla, joka pakottaa lukijan sinne, missä hän on ollut kirjoittaessaan:

Luin kirjan Kätilö ja nyt vaellan siellä, missä naiset maistuvat korpihillalta, olen vaeltanut jo kauan, välillä nukkunut tunturikihokeissa ja revonhännissä, syönyt karpaloita ja Maarian kaloja, tuntenut meren kutsun, mutta silloin syöksynyt maate suopursujen turvaan. En löydä tietä pois, enkä haluakaan. Haluan jäädä tänne, missä revontulet raapivat ohimoita, tähdet putoavat maahan syttyen nuotioiksi ja saan herätä ja nukahtaa valaiden lauluun.

Emmie ennää mihkään mene. Tähän mie jään.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus  Kaisa   Laura Katja Valkoinen kirahvi  Jori Kirsi Booksy Helmi-Maaria Minna  Sara Paula Sonja  Aili Jaana Anna Elina Joana.

*****

Tämä kirja voitti Blogistanian Finlandian 2011!