perjantai 22. marraskuuta 2019

Vuoden paras kirja? maailman paras kirja? voiko sellaiseen edes vastata? on päiviä kuin tämä, jolloin joku voi!


Tänään on mielen päällä outoja juttuja. Ensinnäkin minun lukuvuoteni paras kirja ei ole salaisuus: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen! Miten lahjakkaasti, lyyrisesti, mutta mitään kaihtamatta Venho onkaan antanut äänen Sylvi Kekkoselle♥

Toinen outo sattumus on se, että olen koko elämäni hyvästä syystä vastannut kyselyyn maailman parhaasta tai itselle merkittävimmästä kirjasta, että se on Mika Waltarin Sinuhe tai Turms, sitä nyt ei polta tulikaan, että niiden hengessä vartuin, niistä imin ydinmehuni. Tänään sama kysymys saavutti minut taas ja pyysin Lumimiestä kuuntelemaan kun luin arvioni Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme teoksesta. Annoin todella palaa eli muutin ääntäni ja otin esiin kaikki ne lahjat, jotka eivät päässeet teatterikouluun. Vastasin toisin eli on aika antaa tillaa myös oman aikamme suurteoksille. Nainen korallinpunaisessa leningissään kantaa aina vain samaa kirjaa ja kirjan tähtitomua on varissut hänen leningilleen...

Olin arbuusimehua, olin... "tietysti muistan boris leonodovitšin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi…"

Ja sitten Marina: "Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama, mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta, on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä Ilves-emoonsa:"

Mutta Alja: "Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.

Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta."

Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.

Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin, Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämäkertaan sekä tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja, luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä kirja on tähtisumua!

Leena Lumi

13 kommenttia:

  1. Tämä pitää lukea! ❤️
    Olen aina tunnistanut itsessäni slaavilaisen luonteenlaadun, ja selvisikin, että geenistö on osin peräisin Valko-Venäjä, Ukraina, Romania -tienoilta, jopa ripaus Kreikkaa lisäksi. Siitä ylös Baltian maiden kautta Karjalaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joululainen, väkivahva suositus ja lupaan pitkää jälkimakua♥

      Minun juureni ovat äitini puolelta pakkoluovutetusta Karjalasta, mutta R. väittää joskus, että on päiviä, jolloin hän nkää/kokee minussa slaavitarta:)

      Sinullahan on jännät juuret! Tosin kyllä meilläkin jotain yllätystä tuli sukututkimuksessa, mutta se yllätys oli suomalainen.

      ♥♥

      Poista
  2. Ensimmäinen nainen oli kyllä todella hyvä, luin sen kahteen kertaan.

    VastaaPoista
  3. Ensimmäinen nainen lainasin kirjastosta Göteborgissa, luen nyt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. autofiktion, ei oikeen mieleeni sellaset

      Poista
    2. Hannele, minulla se riippuu vähän kenestä? Esim. kun luin ison elämäkerran faktaa Ellen Thiesleffistä, sehän oli aivan loistava, mutta ei tullut likelle minua. Sen jälkeen luin Pirkko Soinisen Ellenin, joka autofiktiota, ja Ellen tuli iholleni. Aloin ymmärtää ja nähdä hänet kuin paremmin. Mutta siis: Tämä riippuu kenestä on kysymys. Luen nyt elämäkertaa Himmleristä, ihan kahden kirjoittajan faktaa ja nyt haluankin vain faktaa.

      Silti paljon tuossa Venhon kirjassa on ihan tottakin ja taphtunutta, vai olitko ehkä tietämätön, miten kova oli Sylvin kohtalo. Hän päätti kestää kaiken, kuin hoitaa velvollisuutensa, mutta sairaana ja haperana kestää sitä punaisten helmojen ohitanssia vuodesta toiseen ja hän vain pieneni ja pieneni ja kesti. Jälkensä se jättää.

      Poista
  4. Riikka Pelo on kieltämättä loistava kirjailija. Uusinta kirjaa en ole vielä lukenut.
    Vuoden paras, maailman paras; ihan mahdoton vastata ja valita. Miksi oikeastaan pitäisikään laittaa tiukkaan arvojärjestykseen. Hyviä, sisimpään osuvia kirjoja on useampia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Between, hän on. En minäkään: Odottaa makkarin luettavien pinossa. Se on todellsiuudessa ihan mahdotonta. Ei tarvitsekaan vastata, mutta esim. facebookin kirjallisuuden ryhmässä siihen törmää tavan takaa. Yritän ohittaa, mutta nyt jäin kiikkiin. Sen sijaan voi hyvin listata vaikka parikymmentä unohtumatonta teosta.

      ♥♥

      Poista
  5. autofiktio aina osalta totta, ja onhan se suosittua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, juuri niin. Ei sinne mitään ihan älyttömiä voida kirjoittaa. Muistan ensimmäisen autofiktioni ja se oli Satu Koskiehen Hurmion tyttäret, kirja runoilijoista Katri Vala ja Elina Vaara. Taisi olla sinä vuonna lukuvuoteni paras kirja...Ellenissä otaksun Pirkko Soinisen tehneen tarkkojakin löytöjä taiteilijan elämästä.

      ♥♥

      Poista
  6. Lukematta ovat vielä molemmat, sekä Venhon että Pelon kirjat, mutta toki lukulistalla - sillä lukemattoman pitkällä.
    Intohimoisia lukuhetkiä vielä vuoden lopullekin, Leena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kaikki aikanaan.

      Kiitos samoin sinulle, Arja!

      ♥♥

      Poista