Saila Susiluoto: summerhill

Sukelsin keltaiseen uneen voidakseni unohtaa suurimman hellyyden kuolevan huomenna. Sukelsin pitkin pohjaa tullen likemmäksi suruani. Keltainen ei ollut iloni väri. En ollut yksin enää, olin häiritty

Uin yksin järvellä keskellä yötä, olin kaksitoista yhtäkkiä/niin kuin kaksitoista tulee aina yllättäen / ja jättää taakseen hämmentyneen lapsen/ joka ei voi pitää kenenkään kädestä kiinni enää

pohjasukellukseni huusi happea viedäkseni ruumiini kesäpäivään, jota en kaivannut

kanssauimarini lähestyi minua rannalla
ajattelin sanaa malva, oli vaalea yö, malvanvärinen yö

eikö tämä ole kaunista, minä kysyin kuiskaten/
ja eikö tämä ole kaunista, huusin
mitään tällaista ei ole, ei missään muualla

Saila Susiluodon uusin teos summerhill (Otava 2026) ei ole sama, josta imin itseeni kaiken tulevaisuutta varten. Susiluodon teos on itse runoilija, joka imee itseensä kuumia katuja, taivaanvuohia, kuumaa keltaista, ympäristöä pienimmästä suurimpaan

tähän kesän hiljaisuus/ putoavien tähtien kolina, hotellin helteinen huone/ ikkunasta avautuva jättömaa/ betonia ja vieraskielisiä lauseita…/ miliisejä joita ei saa katsoa silmiin…/ kadulla haisee kyynelkaasu ja helle ja sirpaleet

Sailan aistit eivät unohda mitään. Hän punoo runoa kaikesta näkemästään ja kokemastaan

kun putosin penkiltä ja rikoin olkapääni/ kun kaaduin tuolilla ja tuijotin pitkään…/voikukkia ja leskenlehtiä jotka ovat lempikukkiani/ niin kuin lokit ovat lempilintujani/tai oikeastaan kaikki linnut/ ja kaikki ystävät ovat parhaita ystäviäni

kesä korvensi hiukset, iho hehkui/kultainen aura hohkasi tornien yllä…/helle valui kaupunkiin/kävimme suihkussa viidesti päivässä / ja nukuimme ikkunat auki

Saila on kesä, helle, aurinko, keltainen, näin olisin kirjoittanut hänen ystäväkirjaansa, jos olisimme tunteneet lapsina. Mitä samaa olisi voinut olla kuin runot, kirjat, lehdot, avohakkuiden hyväksymättömyys. Noustessani keltaisesta unestani, kuulin hänen kuiskivan

keltamaite, ruiskaunokki, mäkimeirami/ kaikki ystävät ovat minulle parhaita ystäviä/ kaikki metsät ainoita metsiä

kaikki metsät

ovat ainoita metsiä, kaikki

Luin Sailan kirjan kolme kertaa ennen kuin tajusin sen osaksi kaikkea mitä rakastan. Ihan kuvittelin nämä tekstit laulettuna rannalla elokuun hämärissä. Voiko olla kauniimpaa? Voiko? Ei ihme, että Sailan runoja on käännetty viidelletoista kielelle. 

Sain tarinan, jota sukelsin kuuntelemaan keltaiseen uneen vielä hetkeksi. Aurinko ei enää polttanut ja elokuun hellyys liki kuolemaa paransi minut avoimeksi. Saila oli lääkettä, jota nautin malvanvärisestä lasista. Lääkettä tämä oli, uskokaa pois

kesäsade rummutti kattoon, rummutti kattoon ja ikkunaan/ rummutti multaan joka oli kovaa ja pehmeää…lakoon pionit ja juhannusruusujen terälehdet maahan/upoksiin ulpukat ja sammaleet veden peittoon ja sade…/jonka väliin putoili nuotteja, pitkäjalkaisia hyönteisiä…

Runoilija Saila Susiluodon uusin teos on keltaista kultaa. Kaikki on keltaista ja kultaa.

ja kuu valui valkoisia helmiä/ ja tähtien kainalossa hehkui ruoho
kuu kohosi taivaalle ja suihkutti hopeaa/ meri kahisi kuin lehti, silkkisesti