maanantai 10. toukokuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas


Hän piti miehistä.

Hän oli aina pitänyt miehistä. Hän oli halunnut viisi poikaa. Ja hän toivoi yhä että olisi saanut ne, koska Christopher oli, - Nyt Olive tunsi todella raskaan murheen painavan rintaansa, saman murheen joka oli tullut tutuksi Henryn halvaantumisen jälkeen neljä vuotta sitten ja tämän kahden vuoden takaisen kuoleman jälkeen, nyt hän tunsi sen raskaana rinnassaan. Christopher ja Ann olivat nimenneet ensimmäisen lapsensa Henryksi Chrisin isän mukaan. Henry Kitteridge. Suurenmoinen nimi. Suurenmoinen mies. Olive ei ollut tavannut pojanpoikaansa.

Elizabeth Stroutin teos Olive, taas (Olive, Again, Tammi 2021, suomennos Kristiina Rikman) jatkaa vahvasti siitä, mihin jäimme kirjassa Olive Kitteridge. Ajan virta on vain jatkanut juoksuaan ja nyt tapaamme Oliven hänen ikävuosinaan 70-86. Kaikki on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut. Mikä ei ainakaan ole muuttunut, ovat Oliven välit hänen poikaansa ja tämän perheeseen, jotka asuvat niin kaukana, että he näkevät tuskin koskaan. Olive Kitteridgestä on parhaiten mieleeni jäänyt hänen poikansa ensimmäisen avioliiton hääpäivä. Olive huilasi hetken yläkerrassa ja sitten hän kuuli avonaisesta ikkunasta, mitä hänen poikansa vastavihitty vaimo sanoi anopistaan. Kylmäsi, vaikka mitenkään ei voi todeta, että Olive olisi kaikkein viehättävin ja kohteliain persoona, sillä hänen piikittelevä suorapuheisuutensa tuntui joskus tosi julmalta ja etenkin kun se vielä osui maaliinsa melkein aina!

Olive, taas sisältää kolmetoista tarinaa, jotka ominaankin ovat räjäyttäviä, mutta mikä parhainta, tavalla tai toisella ne liittyvät Oliveen. Hänen elämänsä iltaa ja uutta aviomiestä, varakasta Jack Kennisonia seurataan mitä tarkimmin. Yhteisöstä tulee samalla kuin peili, joka heijastaa Oliven luonnetta syväluodaten. Hänhän ei ole ilkeä, vain suorapuheinen. Ihan vain joskus hän haluaa olla piikikäs, mutta silloin syystä. Yllättäen saamme myös havaita hänen olevan heikompien puolella. Niiden puolella, joita snobit eivät edes tervehdi. Ja tulee hetki, jolloin Olive saa huomata itse olevansa snobien täysin ignooraama. Hän ei itse katso tehneensä mitään väärää, mikä ei ole ihan totuuden kestävää, mutta tässä kirjassa hän alkaa armottomasti nähdä omia virheitään ensimmäisestä avioliitostaan. Omia virheitään, ei rakkaan Henryn. Paljon rankemmin hän saa kohdata täydellisen epäonnistumisensa suhteessa poikaansa ja tämän perheeseen.

On kulunut vuosia kun Olive on tavannut ainoan lapsensa, eikä lapsenlastaan ollenkaan, mutta nyt koko perhe lapsikatraan kera saapuu Oliven luokse. Olive aikoo yrittää kaikkensa tapaamisen suhteen, mutta siltikään mikään ei onnistu. Chris on sanoihin takertuva, äitinsä valintoja moittiva ja selvästi koko perhe kantaa Olivesta ikävää käsitystä aina lapsia myöten. Chris ei myöskään hyväksy äitinsä avioliittoaikeita, minkä tekee selväksi. Mitään lämpöä vierailussa ei ole:

He selvisivät vierailusta seuraavan yön ja vielä yhden päivänkin, mutta sitten koitti viimeinen ilta. Olive oli uuvuksissa. Pikku Henryä lukuun ottamatta kukaan lapsista ei ollut puhunut hänen kanssaan. Mutta he tuijottivat häntä – yhä röyhkeämmin, Olivesta tuntui – ja sen sijaan että olisivat painaneet katseensa maahan, kuten aluksi…

Ja niin tapahtuu jälleen, että hän saa kuulla miniänsä sanovan pojalleen hänestä järkyttävän sanan, yhden ainoan sanan, joka kattaa paljon ongelmia. Olive ei saa unta ja nousee uupuneena aamuun, jolloin Jack tulee tapaamaan Chrisiä. Miniä jo kerää tavaroita ja kaikki on kuin paosta: äkkiä pois täältä! Chrisin käytös on ylimielistä Jackia kohtaan ja yllättäen Olive tajuaa pelänneensä poikaansa koko ikänsä. Kun he vihdoin ajoivat tiehensä ja Olive huomasi rakkaudella pikku Henrylle kutomansa punaisen kaulaliinan lojuvan sohvan alla, hän järkyttyi täydellisesti.

Totuus valkeni hänelle kammottavalla voimalla: hän oli epäonnistunut kolossaalisella tavalla. Hän oli epäonnistunut eikä ollut vuosikausiin tajunnut sitä. Hänellä ei ollut perhettä sillä lailla kuin muilla ihmisillä oli. Muiden ihmisten lapset tulivat käymään ja juttelivat ja nauroivat ja heidän lapsensa  istuivat isoäitiensä sylissä ja he retkeilivät yhdessä ja tekivät kaikenlaista, söivät yhdessä ja pussasivat hyvästiksi.

Tämän kaiken valjetessa Olive tajusi myös jotain itsestään…

Olive, taas on kuin julma läpivalaisu ihmismieliin, meihin kaikkiin. Olive ei ole hienotunteisin, mutta hän on tarkka huomioitsija eikä läpeensä paha ollenkaan. Hän on vain ylettömän suorasanainen. Jos luit Pikkukaupungin tytön, tapaat tässä kirjassa myös Isabelle Goodrown ja monia, monia muita. Stroutin kyky kuljettaa lukijaa tunnetilasta toiseen on kuin matka myrskyävällä merellä. Sinnekin yltävät kuitenkin tyvenet, joissa Olive elämän iltaa kohden löytää poikansa hänelle istuttaman ruusupensaan kukan takaa uuden nupun. Ja ties miten monta nuppua ja kukkaa pensaissa kukkiikaan seuraavana keväänä, mutta sitä ennen Olive aikoo kirjoittaa elämästään sellaisena kuin se oli ollut: surun ja onnen valtamerenä.

12 kommenttia:

  1. Mun on ollut tarkoitus katsella Olive Kitteridge televisiosarja, mutta en olekaan nähnyt sitä, oletko sinä? Kuulostaa kyllä sellaiselta kirjalta (kirjoilta) joiden parissa viihtyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, en minäkään! On ollut myös kaikenmoista eli se lääke, jota ei saa enää Suomesta, hankitaan nyt Sveitsistä ja kyseessä tavallinen verenpainelääke. Mikään muu ei sovi. Ne toivat sitä tänne vuosikymmeniä, mutta yhtäkkiä me olimme liian pieni maa...// Nuoret koirineen to♥

      Sinä pitäisit!

      ♥♥

      Poista
    2. Olen katsonut televisiosarjan Onhan Olive melko persoonallinen tapaus.En lue kirjaa vaan odotan sarjalle jatkoa.Pakko vielä palata Suruttomat-kirjaan,jonka luin sopivasti äitienpäiväksi. Kyllä puhutteli!Eija






      Poista
    3. Eija, meillä menee niin lujaa jännityssarjoissa, että ei tätä enää ehdi. Minä taas luen nämä, mutta en katso. Relaan nimenomaan katsomalla jännitystä ja sitä maksukanavilla riittää.

      Arvasin, että vaikutuit! Se ei ole mitätön kirja, kun mietitään sitten puolen vuoden päästä vuoden parhaita. Kiva, että sanoit mielipiteesi Suruttomistas♥

      ♥♥

      Poista
  2. Kuuntelin tuon aanikirjana mutta kylla se pitaa lukea uudestaan ihan tekstina.

    VastaaPoista
  3. Stroutin teksti on taiturimaista. Todella täynnä oivalluksia. Rakastan hänen kirjoja. TV-hahmo ei vastannut Olivea, mutta tykkäsin kovasti sarjasta. Komiikka ja huumori nousivat hyvin esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, juuri niin! Kaikkea en ehdi, joten tv-sarja jäi näkemättä. Sen sijaan muistan Siilin eleganssista, että Muriel oli juuri kuten olin ajatellut hänen olevankin aina ääntä myöten.

      ♥♥

      Poista
  4. Mulle jäi hyvin mieleen nuo Oliven pojan häät ja kuinka Olive suttasi siellä huoneessa ollessaan muistaakseni silloisen miniänsä paidan ja teki jonkun muunkin tihutyön. On hän aikamoinen muija! Silti kuitenkin aivan suosikkihahmojani, häneen on ihme kyllä varsin helppo samastua. Sehän on toki Stroutin ansiota, miten hän osaakaan niin taitavasti kuvata ihmisiä, tunteita ja tunnelmia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, enkä yhtään ihmettele! Ja miten vaatteet puristivaat ja hiostivat, sillä oli kova helle...Hän on kova muija, mutta tämä viimeisin hänestä, paljastaa enemmän, antaa jopa mahdollisuuden ymmärtää. Edes hiukan.

      ♥♥

      Poista
  5. Olive Kitteridge on alkanut kiinnostaa blogien myötä. Mahtavat vaan olla lainassa koko ajan. Kiitos esittelystä Leena! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anki, ellet ole lukenut Stroutin Pikkukaupungin tyttöä, lueppa se eka. Ei ehkä niin kovassa menossa, koska ei uusin ollenkaan. Ole hyvä ja kiitos ♥♥

      Poista