maanantai 18. heinäkuuta 2022

Mattias Edvardsson: Perhetragedia

Perheiden salatut kaunat, juonittelut aina rikoksiin asti ovat aina kiinnostaneet minua. Joukossa on usein joku täynnä kätkettyä kateutta ja tämä joku haluaa pilata muilta senkin vähän, joka olisi todellista rakkautta. Tämä joku aavistaa ettei hän ole rakastettu, että tunnelma muuttuu ihan toiseksi kun hän lähtee. Lähtee tajuamatta, miltä hän tuntuu muille, muiden silmissä, mikä hän aidosti on. Joku vielä sanoo ääneen: 'Ihanaa, nyt alkaa perheaika.' Kaikki nauravat ja ilma kulkee paremmin. Kirkasta katseesi, kuuntele sydäntäsi ja silti kaikki voi hajota. Kuka on kokenut tämän? Kuka on kirjoittanut tästä ennenkin? Kuka on hän, joka näkee läpi kuvien?

Mattias Edvardssonin Perhetragedia (En familjetragedi, Like 2022, suomennos Outi Menna) on niitä kirjoja, joiden perään kysyin jo paljon ennen sen ilmestymistä, mutta sitten tuli ei luku- vaan kirjoitusjumi. Se on sama kuin toimittaja-aikainen valkoisen paperin kauhu. Mitään ei synny, vaikka tarina on kiinnostava. Silti päätin kirjoittaa, jonka jälkeen jatkan lomalla. Tämän en anna mennä ohi!  

Perhetragedia on Lund-sarjan itsenäinen kolmas osa. Sarjan ensimmäinen oli läpimurtoteos, joka oli livahtaa minulta ohi. Aivan tavallinen perhe, ilmestyi 2018, onneksi löysin kirjan ennen joulua ja postasin sen tammikuun neljäntenä 2019. Nyt kirjaa on blogissani luettu melkein viisituhatta kiinnostunutta, Hyvät naapurit ilmestyi 2021 ja se ei minulla ole yltänyt aivan sarjan ensimmäiseen blogissani, mutta muillahan voi olla toisin. Tämän kirjan tarinaan tarjoan mausteeksi: .

Elämä hajoaa, ihmiset katoavat. Mikään ei ole ennallaan, eikä kukaan tiedä miksi.

Minä jatkan putoamista.

Ainajaikuisesti.

Nyt liikumme Mattiaksen huipulla eli Perhetragediassa on paljon samaa kuin Aivan tavallisessa perheessä. Samaa on hidas psykologinen tarinan kuljetus ja voin hyvin lainata itseäni, mutta koska eriäkin on esimerkiksi henkilömäärissä, muutan hiukan: 

Nyt kertomus aivan tavallisten ihmisten murenemisesta. Perheet ja ihmiset ulospäin kauniita ja osa varakkaitakin, mutta köyhyys ja osattomuus haisee. Ruukun halkeamat alkavat valua epätoivon ja petosten visvaa. Tässä on myös tuntumia Kochin Illalliseen snobistisuudessa, mutta enemmän sitä pelottavan heikkoa siltaa, jonka aidosti rakastava isä on valmis kulkemaan lapsensa eteen, kun ruoka loppuu.

Tarinan kertojat ovat Bill,Jennica ja Karla, mutta heihin liittyviä henkilöitä on monia, onneksi ei liikaa. Kerran oli perhe Miranda, Bill ja heidän lapsensa Sally. Sitten äiti sairastuu vakavasti ja kuiskaa juuri ennen kuolemaansa Billille sanat, jotka koskevat Sallya. Siihen liittyy myös velvoite pitää kallisvuokrainen asunto eli Sallyn koti. Bill saa lopputilin ja hän olisi mitä parhain koti-isä, mutta ilman edesmenneen Mirandan hyvää palkkaa se ei voisi onnistua. Bill päättää toisin ja hän ottaa vastaan mitä töitä tahansa, joissa voi pitää Sallyn likellään. Ensimmäinen teko on ottaa alivuokralainen. Hän on siivoojana itseään elättävä oikeustieteen opiskelija. Karlan kotitausta on niin rankka, että hänen on vaikea edes soittaa äidilleen...Onneksi tämä asuu kaukana. Yllättäen varakas pariskunta, jonka luona Karla siivoaa, löytyy kuolleena. Asia on todella iso uutispommi. Media ottaa aiheesta kaiken irti ja vähän ylikin. Nyt he jotka olivat joskus tunteneet toisensa, kohtaavat. Kovin yllätys lienee rikkaan perheen pahis Jennica, joka miestä etsiessään rakastuu...

Tässä kirjassa ei ole mitään kesyä. Tässä kirjassa Bill rakastaa Sallya ehdoitta yli voimiensa. Tämä kirja paljastaa sen, että uskallan toistaa kirjasta, josta olen aina pitänyt: 

Edvardsson on kiehtova kirjoittaja: hän osaa kirjoittaa lapsista, naisista ja miehistä kaikenikäisinä luontevasti sokaistumatta kenenkään tissivaoista. Pidän siitä, että naista ei kuvata vain objektina ulkonäkönsä perusteella. Pidän siitä miten Mattias nostattaa kauhunväreitä. Pidän kaikessa hänen tyylistään.

Vuorottelevat kertojat ellei heitä ole liikaa, on aina erinomainen ratkaisu. Siinä Mattias Edvardsson on mestari. Kirjoitin edelliseen Mattias -kirjaan erään lauseen, josta olen aina pitänyt. Minulle se on suorastaan Edvardsson -tunnari, sillä tämäkin tarina koostuu onnettomista tai onnellisista ihmisistä ja perheistä. Tämä jälleen kerran Mattiakselle, Tolstoin kuuluisa aloitus Anna Kareninaan: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” 

*****

Dekkarit Leena Lumissa

10 kommenttia:

  1. Kirja odottaa pinossa lukuvuoroaan. Jännityksellä odotan. Edvardsson on tosi hyvä luomaan perhetragedioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, Mattias ei petä! Hänellä on ilmiömäinen kyky ihmisen salattuun mieleen. Nimenomaan perheet ja niiden salatut lokerot! ♥♥

      Poista
  2. Minulta on jäänyt koko Edvardsson ihan pimentoon! Kiitos kirjoituksesta, jospa sattuisin lukemaan. :) Tosin dekkarisarjat jotenkin ahdistavat nykyään, ne tuntuvat vain paisuvan liian paksuine osineen ja mukaan hyppääminen tuntuu työläältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anki, minulta oli jäädä, kun en heti huomannut. Olin aika myyty jo ekalle ja sitä on luettu paljon. Sen sijaan, olen täysin samaa mieltä yhä vain paisuvista sivumääristä. Olen todella pettynyt niihin. Kävi näin: Sain odottamani dekkarin eli olin lukemassa jotain, josta olin ennen pitänyt. En ymmärtänyt, miksi vei niin paljon aikaa ja kaikki oli niin sekavaa. YHTEEN KIRJAAN OLI TAAS KERRAN ÄNGETTY KOLMEN MATSKUT eli missä olivat kustannustoimittajat. Melkein 600 sivua ja puolessa välissä tajusin, että en ollut ymmärtänyt mitään päällekkäisistä rikossotkuista ja toisiinsa kiertyneistä ihmissuhteista. Silloin iski lukujumi, joka ei ole oikeasti vieläkään poissa, mutta halusin sinnitellä pitämäni Edvardssonin kaikille. Se on 386 sivua, johon kaikki mahtui hyvin, lukija sai nauttia ja veikkaanpa en jää tämän teoksen ainoaksi lukijaksi! Anki, minusta nämä voi lukea ihan itsenisinä. Suositus tälle sekä Aivan tavallinen perhe♥♥♥ Tietysti olen tehnyt liikaa 13 vuotta ilman lomia, mutta kyllä se paksukainen nyt oli se joka lukijan jaksamisen katkaisi!!! Luulevatko jotkut kirjailijat, että kirja on parempi kun sivuja on enemmän!!!!

      Poista
    2. Nimenomaan! Itse koetan juuri lukea Slaughterin Vaikenevaa vaimoa ja sivujen älytön määrä on kukistaa minut jo alkutekijöihinsä. Eivät hänen aiemmat romaaninsa yleensä olleet liki 700-sivuisia.

      Poista
    3. Anki, ymmärrän! Luin ja postasin Vaikenevan vaimon, mutta aajttelin ettei kai tässä vain käy kuten kävi Kay Scarpettan kanssa. Luin Cornwellin sarjaa kuumana kunnes tekniikka ja Kayn kaiken tietävä sisarentytär alkoi viedä tilaa Kaylta ja etenkin rikospoliisi (ehkä komisario...)Marinolta, jolloin joskus sai nauraa, joskus itkeä mutta ei pelkästään julmaa eikä tylsää. Luin niitä yksitoista ja ehkä postasin siihen asti, en muista, mutta omistan niitä 14. Yhdennentoista jälkeen en ole kylläkään niitä kaivannut...Vaikenevan vaimon alku oli lupaava, mutta sitten kun tuli siihen kadulle se sieppaus ja väkivalta ja se vain jatkui..., mutta olin päättänyt sen lukea ja niin tein. Pidän Amandasta, mutta se ei riitä kaikkeen. Yksi sarjasta oli hyvä eli Yli rajan. Elämä on niin lyhyt. Jos et ensimmäisistä kymmenestä sivusta syty tuleen, jätä pois. Minähän yritin niin h....tisti sen yhden kirjan kanssa, mutta puolivälissä tajusin etten ollut tajunnut mitään! En anna sen tapahtua enää ikinä!!! Älä toista mun virhettä♥♥ Olisipa hyvä tietää, miksi kustannustoimittajat antavat lihottaa noita teoksia ihan sadoilla merkityksettömillä sivuilla. Ville Hytösen Johannes Andreas ja samoin Mattias Edvardssonin kirjat ovat oiva esimerkki siitä, että kaikki oleellinen on kerrottu alle 400 sivussa. Lauri Viita sanoi, että kaikki tärkeä on kerrottu 300 sivussa. Paras ystäväni himoaa kaikkia Slaughtereitani, mutta minulla on niitä kolme. Yksi on Pettävä hiljaisuus, 504 sivua ja se on Will Trent -dekkari. Muistan, että pidin. Kuule, S:n Kivun jäljet on jo 581. Kahlitussa kirjoitin tahtoen tai tahtomattani esiin sen, miksi aloin Slaughteria lukea. Bessu painosti ja näitä alun kirjoja voitkin kaivaa esiin eli ei tällaista kauheaa tempoa vaan ihan muuta. Tässä minua, jossa kerron Kahlitussa: Kahlitussa ei ole Kivun jäljet sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjossa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, ei Näkymättömän julman paljastavaa kohdevaloa käännettynä suoraan järkevänä ja hyvänä pitämäämme lastenlääkäri Sara Lintoniin, mutta Kahlitussa on avainromaanin tatuointi, jota ei poisteta edes ihonsiirrolla!/// Myönnän: kaikki alkoi Triptyykistä mutta sen jälkeen on paljon muuttunut...Älä pakota itseäsi yli rajan. Tein sen ensimmäisen kerran omalla pakkopäätökselläni ja hyvä, että sain tänään jotain kirjoitettua. Toivon, että palaan juurilleni, mutta hitaana ja valikoivana. Anki, minun tapaukseni olkoon sinun pelastusrenkaasi♥♥

      Poista
    4. Saatanpa hyvinkin jättää Vaikenevan vaimon kesken. Olen nuo aiemmat Slaughterit lukenutkin kaikki.

      Minä en osaa olla hidas, mutta jossain määrin valikoiva kuitenkin. :)

      Poista
    5. Anki, kirjanhan pitäisi olla virkistystä, ei pakkopullaa! Minäkään en osannut olla hidas, mutta nyt pakotin itseni siihen. Katsotaan lipsahdanko taas kiihtymään nollasta saataan sekunnissa, vai en! Jos ei maistu, jätä se♥♥

      Poista
  3. Kuuntelin tämän Toni Kamulan lukemana. Toimi hyvin! Kirja on jäätävän hyvä, kuten myös Aivan tavallinen perhe. Ja syyt ovat juuri nuo mainitsemasi. Hyvät naapurit on vielä lukematta.
    Tältä kirjailijalta jään odottamaan seuraavaa ja seuraavaa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erikoiset Asiantuntijat, juu, molemmat ovat jäätävän hyviä- Kaiken nimittäjä on niin tuo tavallisuus, joka sitten kääntyykin ihan muuksi.
      Häneltä todellakin on luettava kaikki! Kiitos♥♥


      Poista